Teatterista yhteiskunnallisena kuvana

Suurin osa teistä tietää varsin hyvin, että minä tykkään teatterista tosi paljon. Olen päässyt Broadwayllekin kolme kertaa, minkä lisäksi käyn katsomassa melkein kaiken mitä tällä kotikaupungillani on teatterin saralla tarjota. Taisin juuri liioitella, kun katselin kulttuuritarjontaa taas kerran (toiset kutoo sukkia, toiset surffaa teattereiden sivuilla) , niin tästäkin kaupungista löytyy lähemmäs parisenkymmentä pikkuteatteria, jossa en ole koskaan käynyt. Olen käynyt yli seitsemässä äkkiä laskien, mutta en juuri nyt ole kovin kiinnostunut harrastelijapohjaisista teattereistä, koska ammatimaisiakin on tarjolla ja olen sitä mieltä, että ammattilaiset ovat palkkansa ansainneet.

Miksi laitan rahani kulttuuriin ja paljonko tämä harrastukseni oikeastaan maksaa? Aloitan rahapuolesta: kahdessa pienessä teatterissa, jonne minulla on kausikortti, esityksen hinnaksi tulee noin 30 dollaria. Minusta se ei ole paha hinta, sillä sillä saa kahden tunnin elämyksen, joka jättää ajattelisen aihetta useammaksikin päiväksi. Juuri tämä ajattelunaihe on pääsyy siihen, miksi näissä käyn. Teatterin avulla näkee monella tasolla sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu! Toinen vakipaikoistani tekee 2-3 ensi-esitystä joka kaudella (siis noin vuoden aikana; syksystä kesään) ja pyrimme usein menemään esitykseen, jonka jälkeen on lyhyt keskustelutilaisuus esityksen teemoista. Sellainen pieni kurkkaus, joka jättää välillä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vielä enemmän ajattelemisen aihetta saa toisesta kausikorttiteatteristani, joka valitsee näytelmät sillä perusteella, että ne ovat ajankohtaisia ja kantaaottavia, jotta voivat tehdä yhteistyötä paikallistasolla kyseisen teeman parissa. Olemme pohtineet mustien nuorten miesten haasteita saada tasavertaista kohtelua yliopisto-opinnoissa (Blanck liver matter -aihepiiriä siis), käyneet Keskitysleirillä ja seuraavaksi pääsemme kokemaan sotaveteraanin PTSD:n pyörittämää todellisuutta. Todellista elämää siis.

Onnekseni olen löytänyt kaverin, jonka kanssa käymme näitä katsomassa, joten silloinkin, kun tiedossa ei ole teatterin taholta tarjottua keskusteluahetkeä, me voimme kotimatkalla pohtia niitä ajatuksia, joita meissä on herännyt. Voitte vain kuvitella, että näissä keskusteluissa tulee puhuttua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan parhaita viikkojamme on vuosittainen teatterifestivaali, jonka aikana käymme katsomassa neljän uuden näytelmän lukuharjoitusta. Siinä sitä ajankuvaa tulee ihan roppakaupalla.

Välillä käymme myös kiertävissä Broadway esityksissä, joita Charlottessa on tarjolla 8-10 kappaletta joka vuosi. Näistä kausikorteista olen luopunut, sillä nämä visuaaliset esitykset ovat tietenkin aika kalliita, sillä ne pidetään kaupungin suurissa teattereissa. Lippujen hinnat vaihtelevat 60-130 dollaria riippuen siitä, ostatko kausipaketin ja tietenkin paikasta siellä katsomossa. Paketteihin saa usein päälle parkkilippuja, jotka normaalista keskustassa ovat $5 määrätyissä parkkitaloissa (mikä tarkoittaa sitä, että esityksen loppuessa kaikki pyrkivät ulos samaan aikaan eli joko olet etunenässä ja alemmissa kerroksissa tai sitten menet suosiolla jonnekin istuksimaan 40 minuutiksi ennenkuin edes yrität ulos).

Koska olen utelias luonne, niin aika pian huomasin (minulla oli kaksi vuotta kausikortti siis näihinkin), että näistä Broadway-esityksistä en saa samalla tavalla ajattelemisen aihetta kuin muiden teattereiden esityksista. Päätin vähentää näistä ja kokeilla jotain uutta: balettia, sinfoniaa, tanssia. Siinä kävi niin, että kahdella kaverilla on tuplakausiliput näihin eli vaikka en itse sellaista hankkinut, niin aika moneen esitykseen olen silti päässyt. Ja tähän päälle ne uuden aluevaltaukset!

Yhteiskunta ei elä tyhjiössä, mutta maahanmuutto tipauttaa jokaisen yksilön sellaiseen. Suomessa asuessani en ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisista todellisuuksista, mikä johtui ehkä siitä, että olin kovin sujut kaiken kanssa. Kuuluin porukkaan, enkä kokenut tarvetta (tai ei ollut aikaa tai energiaa) osallistua mihinkään muuhun toimintaan kuin omaan elättämiseeni. Täällä tämä kaikki siis muuttui ja näin tähdelliseksi alkaa etsiä omaa paikkaani ja yrittää edes vähän ymmärtää tätä kokonaisuutta, jossa elän. Helppoa uuteen yhteiskuntaa sukeltaminen ei ole, mutta nähdäkseni parhaiten sen tekee elämällä, kokemalla, kyseenalaistamalla ja keskustelemalla. Sekä tietenkin lukemalla, opiskelemalla ja no, käymällä teatterissa. Tällä tiellä ollaan.

Jos nyt sitten pistän asiaa jollain lailla pakettiin, niin vuonna 2019 kävin Actors Theaterissa 6 kertaa, 3BoneTheaterissa 2, Broadway esityksissä 4 ja muissa teattereissa 4 kertaa. Siis 16 teatteriesitystä, joista yksi oli Tampereella, yksi Wilmingtonissa, yksi Abingdonissa (VA) ja yksi CATAn eli paikallisen taidelukion esitys (näin sen kaksi kertaa, sillä ystävän tytär oli Rock on Ages -näytelmän pääosassa).

Tämän lisäksi näin kaksi tanssiesiystä (baletti ja moderni baletti), kävin kolmessa sinfoniaorkesterin konsertissa, kahdessa jazz/blues -konsertissa ja kolmessa joulukonsertissa. Mutta tästä on vielä vara parantaa, sillä en tainnut käydä kuin pari kertaa taidenäyttelyssä. Ja tämän haluan muuttaa vuonna 2020. Joten varautukaa näihin analyyseihin!

Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Kaikki on kunnossa

Ei tullut hurrikaania, tuli sadetta. Mutta meillä ei ole tulvia eikä muutakaan haittaa asiasta. Se oli semmonen normaali suomalainen syyssade. Rannikkoa on poispyyhkäistynä jonkin verran, mutta se nyt ei enää kiinnosta ketään. Ei siis ainakaan uutisia. Menneen talven lumia. Raflaavaa sen olla pitää.

Katastrofaalisia tuhoja siis teki ja jälleenrakentaminen on käynnissä. Itse olen osallistunut ystävän kautta keräämällä vaatteita, kenkiä ja muuta tarviketta, jotka tämä ystävä toimittaa tarvitsijoille rannikolle. Minä tekstasin viikon asiakkaille asiasta ja nyt on auton takakontti tumpattu täyteen kerättyä tarviketta. Hyvä mieli, kun saa auttaa näin vähällä vaivalla.

Positiivisina asioina mainittakoon, että huomenna on vähän feikit, mutta silti, rapujuhlat suomalaisille ja suomenmielisille. Ja ensi kuussa suurlähettiläs Kirsti Kauppi saapuu Charlotteen. Vois mennä tapaamaan, mutta taidan jättää tilaisuuden tyttärelle, jonka kotinurkilla tapaamiset on sovittu. Ja kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Likka on nimittäin työharjoittelussa kansainvälisten asioitten parissa.

Minä pysyn lestissäni eli kotonani, missäs muualla. Siellä minulla on ihan parhaat asiakkaat, ja toimenkuvani on jotenkin laventunut Arctic Swan Bakeryn ruisleivän ja Fazerin suklaan levittämiseen. Suunnittelen tässä suomalaisen kahvilan avaamista, sillä myös korvapuustini ja karjalanpiirakkani tekevät kertaallisen hyvin kauppansa. Jos vaikka likan huoneen muuntaisi kahvilaksi ja voisi sitten siirtyillä jäsenkorjaushommista alakerran työhuoneesta keittiön kotileipomon kautta yläkerran opetushuoneeseen silloin kun ei ole palvelemassa asiakkaita peräsiiven kotikahvilassa.

Että tämmöstä kaikkea pyörii mökkihöperon mielessä! Vierashuoneita ei siis kohta ole, kun monitoimiyritykseni valtaa koko talon. Tai sitten ei: vieraat luvataan viedä nykyisellään myös uimaan ja saunaan, sillä olen edelleen suhteellisen tyytyväinen klubin jäsen. Pakkohan se on johonkin välillä lähdettävä.

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Muutoksen tuulia

Vierivä kivi ei kuulemma sammaloidu. Tällä ruholla sitä sitten taas vieritellään eteenpäin, mutta kevyesti ja helposti alamäkeä. Näyttää näet siltä, ettemme voi jatkaa työskentelyä nykyisessä toimistossamme, koska asukasyhdistys laittaa kapuloita rattaisiin. Nämä kuviot ovat useinkin kovin mielenkiintoisia. Kerronpa.

Toimistoni on ystävän osakkeessa eli asuntoalueella, jota ei ole kaavoitettu työtiloiksi. Näissä asunnoissa työskentelyä EI kuitenkaan ole asuntoyhtiösäännöissä kielletty, emmekä me ole ainoat, jotka siellä töitä tekevät. Emme myöskään tuota mitään häiriötä eli emme käytä naapurien parkkipaikkoja tms. jonka perusteella kimppuumme voisi hyökätä. Tämän yhtiön säännöt ovat tosi tiukat ja niissä on säännelty mm. kuinka monta kukkapurkkia takapihalla saa olla, eikä pihassa saa parkkeerata autolla, jossa on minkäänlaisia mainoslauseita. Näin ollen naapuri, joka omistaa asuntonsa, joutuu peittämään joka yöksi autonsa, jossa on firman logo. Aika turhauttavaa siis.

Viimeisen kuukauden aikana pihaan on asennettu valvontakamerat, joiden katseluoikeus on yhdistyksen puheenjohtajalla, joka on elämänsä sisällön menettänyt korppikotka. Kaikki tämä on siis yhden naisen ansiota. Hänellä on oikeus tarkistaa nyt kaikki autot, jotka parkkeeraavat asuntoyhtiön 80ssä parkkipaikassa! Uusin keksintö on, että JOKAISEN VIERAAN, joka vierailee missään yhtiön 40ssä asunnossa on ETUKÄTEEN rekisteröitävä autonsa merkki ja rekisterinumero systeemiin. Luulen, että moni ihminen menettää ystäviään, jos he unohtavat tämän tehdä ja vierailun yhteydessä auto hinataan pois asunnonomistajan OMALTA parkkipaikalta! Kyse ei siis ole vaan vieraspaikoista. Mieti siis, että jos viet oman autosi korjaamolle ja saat käyttöön vara-auton, et voi sitä omistamaasi p-paikkaan pysäköidä. Ja tämä korppikotka siis oikesti kyttää asiaa. (Ystäväni sai häneltä huomautuksen 10 minuutin kuluttua altaalta poistumisestaan, kun ei palauttanut tuoleja samaan asentoon, jossa ne olivat ennen hänen ja lastenlastensa vierailua. ”That was disrespectful.”)

Emme siis voi vaatia, että jokainen asiakkaamme rekisteröi autonsa ennen hoitoon tulemista. Etsimme siis uutta toimistoa. Mikä voi olla ihan mielettömän hieno juttu, kun voimme alkaa rakentaa omaa tiimiä. Tai sitten vähennän (taas) radikaalisti töitä ja teen vähät työt kotona maksamatta vuokraa kenellekään. Tällöin olisi aikaaa uusille jutuille (hys hys), vanhenevan kropan hoidolle (miten ihmeessä peukalot kestää erinomaisesti, mutta oikea etusormi on kehittänyt alkavan niveltulehduksen) ja opettamiselle (saan ehkä kuudennen yksityisoppilaan).

Elämme mielenkiintoisia aikoja! Tosiasiahan on, että kovin montaa vuotta en tätä tahtia fyysisesti jaksa, mutta ihan vielä en olisi valmis luovuttamaan.

Trendin harjalla

Minulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia tai muitakaan selkeitä suunnitelmia paitsi oman pienen yritystoimintani osalta. Mutta se nyt vain on pakollista, jotta tietää kannattaako töitä ylipäänsä tehdä. No kannattaa, ainakin, jos haluaa pitää kiinni mielenterveydestään.

Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.

Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.

Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.

Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.

Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?

Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?

Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.

Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.

Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.

Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.

Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.

Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.

Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.

Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.

Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!

Onks tää normaalia?

Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.

Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.

Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.

Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.

Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.

Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!

Tammikuu

Tammikuu on vierähtänyt taas kerran kovaa vauhtia (vaikkakin juuri tammikuu saakin, sillä sen jälkeen alkaa melkein ihankohta jo kevät) ja elämä on soljahtanut uomiinsa. Uusi työhuone tuntuu jo ihan tutulta ja mukavalta eli sen suurempia tuskia ei tämä siirtymävaihe tuottanut. Tammikuussa on myös ehditty käydä äänestämässä Valmetin Atlantan toimistolla (oikeasti kaupungin nimi on Duluth eli ihan Atlantan liikennesumpusta kuuluisaan keskustaan asti ei tarvinnut ajella) ja vaikka olisin suonut Saulille vauvaloman, niin on ihan kiva, ettei tarvitse toistamiseen tuota neljän tunnin (suuntaansa) ajoa suorittaa. Onnea siis Sauli, Jenni, vauva ja Lennu.

Seuraava jännityksen aihe onkin sitten likan lähtö ja hintojen korotus. Tässä on vielä reilu kaksi viikkoa aikaa pakata ja odottaa uutta rinnakkaiskorttia neidolle saapuvaksi, sillä lähtöpäivä on Valentinuksen eli Ystävänpäivä. Äiti on aloittanut valmistautumisen suunnittelemassa mukavia juttuja eli tekemistä: Ystävänpäivänä pienet juhlat, Pohjois- ja Etelä-Karoliinan naistenviikoloppu, Laskiaisjuhlat, teatteria, yhdet häät on taas tiedossa ja sitten vielä Nightwishin konsertti. Kaikkeen sitä itsensä laittaa....

Mutta koska on kuitenkin vielä tammikuu, niin tokihan sitä piti (taas kerran) miettiä mitä elämältään haluaa herran uutena vuotena. Tänäkään vuonna en tehnyt uudenvuoden lupausia, mutta aloitinpas taas kolmen vuoden tauon jälkeen joogan. En ole ihan varma oliko se hyvä juttu, mutta tuleepahan taas haastettua (sananmukaisesti) kroppaa eri tavalla. Eilisessä slow flowssa olin kuolla tärinään ja raivostuin show off -vetäjään, joka käytti 10 minuuttia päälläseisonnan harjoitteluun (eli käytännössä esitteli kuinka hän itse osaa sen tehdä) ja sitten lopuksi sanoi, että jokainen saa toki tehdä juuri niinkuin itse haluaa, eikä päälläseisonta ole joogan päätarkoitus. No, ehkä siihen ei sitten tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa. Onneksi paikka on isohko eli tämän herrasmiehen tunnille ei tarvi enää ikinä mennä! (Tuli sitten jälkikäteen sanomaan mulle, että olisi kuitenkin hyvä vähän haastaa itseään... lykkäsin käyntikortin kouraan ja sanoin, että näitä haastajia ihan työkseni korjailen.)

Mutta sitten on vastakkaisiakin kokemuksia eli sain uudeksi asiakkaaksi ansioituneen kiropraktikon, joka oli kommentoinut hoitoani kollegalle, että aika helläkätiseltä se Katan hoito tuntui... aluksi. Sitten illalla todellisuus alkoi valjeta ja fakta jäsenkorjauksen syvälle ulottuvasta vaikutuksesta alkoi tosiaankin tuntua. Näistä hetkistä minä nautin. Kun saa osoittaa ihmisille, että no pain, no gain on täyttä bullshittiä! Todellinen hoitaminen ei tarkoita lihasten lievää pahoinpitelyä. Tästä alkaa uusi aika eli uusia asiakkaita lienee tiedossa. Toivottavasti.

Ja sitten on muistettava jättää aikaa myös opetushommille, Tällä hetkellä minulla on kolme opiskelijaa ja mahdollisesti neljäskin tulossa! Aika hauskaa, kun ottaa huomioon missä asun. Vaan menee kyllä tuntisuunnitteluun aika paljon aikaa, kun ei ole oppikirjaa eikä omaa materiaalipankkia. Vielä. Sinnehän se wikiin kertyy koko ajan.

Sanoisinko siis, että vuonna 2018 elämäni näyttää työn puolesta aika samanlaiselta kuin se näytti vuonna 2008, joskin painopisteet on kääntyneet toisinpäin: hoitamista ja opettamista. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, mutta kevät kolkuttaa jo ovella. Mitä muuta tässä enää voisi toivoa?

2018 on työtä työtä työtä!

Juhlakaudesta on selvitty ja arki on jo melkein alkanut. Tässä olisi vielä hääpäivä juhlimatta, mutta tänä(kään) vuonna emme sen kummemmin juhlista, sillä rouva ei ole kotosalla. On tässä jo juhlittukin eli tavallista arkea kaipaa kai itsekukin. Kerron viikonlopustani vähän myöhemmin.

Uudelle vuodelle en luvannut tänä(kään) vuonna mitään, mutta toki tilikausi tuli loppuun ja uusi on alettava jollain lailla tavoitteellisesti eli maltillisia suunnitelmia on tehty. Aikomuksenani on taas tehdä töitä innolla ja myös vähän enemmän kuin männä vuonna. Puolen vuoden kotona työskentely oli ihan kiva vaihe, mutta siis vain vaihe, ja nyt on aika iskeä isompaa vaihdetta silmään. Mutta ihan rauhallisesti nyt alkuun.

Vein jo pääosan tavaroista uuteen toimistooni ja tässä vaiheessa on tietenkin kiva ajatella, että maanantaina se alkaa. Olen toki innoissani, mutta en höyryä satapäänä eli jotain on kai opittu. Olen opetellut uutta ajanvaraussysteemiä (noihin menee aika aikaa ihan haaskoon, mutta ei kai sitä muuten opi kuin yrityksen ja erehdyksen kautta) ja luonut taas uutta kontaktiverkostoa. Sain juuri uuden kiropraktikon  asiakkaaksi eli aloitimme vaihtohoidot. Tämä on aina jännittävää, varsinkin, kun kyseinen tohtori on ollut alalla jo kauan ja osaa laajalla skaalalla erilaisia hoitomuotoja. Näin ne jyvät seuloutuvat ja olen kiitollinen sille yhteistyötaholle, joka meidät juonitteli yhteen. Kotitoimistoon en oikeastaan edes halunnut uusia asiakkaita, mutta nyt on taas aika uudistua ja markkinoida. Niin, ja nostaa hintoja. Tässä ollaan vastatusten sen tosiasian kanssa, että enempää en pysty (tätä hommaa) tekemään, eli parempi kate tulee vain hintoja nostamalla. Ja sitten on taas maksettava sitä vuokraakin.

Hinnoittelu on kai jokaisen pienyrittäjän akilleen kantapää. Ainakin minun. Täällähän jonkinlaista hierontaa saa 60/tunti, mutta noissa tapauksissa tunnista jää oikeasti 50 minuuttia hoitoaikaa. Vertailun vuoksi Ballantyne-hotellista tunnin hoidon saa hintaa 140/tunti. Jotta jonkinlainen järki pysyisi hommassa, niin olen tutkinut yhden iltapäivän terapeuttisen hieronnan hintoja (se on lähin kategoria, johon voin samaistua) ja hintahaarukka on 70-105/tunti. Tuleva kumppanini tekee erikoishoitoja (mm. lymfahoitoa arpikudokseen; lue kosmeettisten leikkausten jälkihuoltoja, cranio-sakraaliterapiaa ja äänihierontaa) ja laskuttaa 90-95/50 minuuttia.

Minä olen tähän asti pyytänyt 80/tunti ja antanut vielä alennuksia, jos on ostanut etukäteen 3 tai 5 hoitokertaa. Tuo 80 pitää nyt hilata 90:iin. Se ei kuullosta järkyttävän pahalta, mutta pääosa hoidoistani on 75 minuutin mittaisia ja sille tulee nyt sitten hintalapuksi 105taalaa. Se kuullostaa isolta. Mutta iso on hommakin! Ja koska olen aivan liian kiltti ihminen, niin annan siirtymäajaksi kaksi kuukautta eli nyt saa hamstrata. Näistä korotuksta aina joku suuttuu, mutta se on kai hyväksyttävä. Kutsumus ei tuo leipää pöytään.

Tämän lisäksi aion pikkuhiljaa opetella tekemään tuota lymfahoitoa, jota markkinoidaan ihan surutta rahakkaille. Totuushan on, että tässä maassa tehdään paljon tissi-, persaus-,  nassu- ja vatsamakkaraleikkauksia ihan kosmeettisista syistä. Olisi ylevää, jos voisi auttaa vain sairastapauksissa kirurginveitsen alle joutuneita (he ansaitsevat tämän hoidon mielestäni puoleen hintaan, koska ovat jo omaisuutensa pantanneet kymmenien tuhansien arvoisten hoitojen kanssa), mutta totuus on, että kauneusleikkauksia tehdään hirvittäviä määriä, eikä jälkihoitoa ole riittävästi. Jokainen ihminen ansaitsee toimivan kehon ja jos asiakkaalla on rahaa matkustaa jonnekin ulkomuotoaan parantelemaan, niin samalla rahalla hän ansaitsee hoitoa, jottei arpikudos tukkeudu ja aiheuta uusia terveysongelmia. Jos minä saan tästä 50 minuutin hoidosta 80 käteen HUOMATTAVASTI HELPOMMALLA TYÖLLÄ  kuin omani on, niin miksi ei. Tänä vuonna yritän taivuttaa omaatuntoani tässä suhteessa.

Kaiken tämän lisäksi minulla on tällä hetkellä kolme suomen kielen opiskelijaa eli töitä riittää silläkin saralla. Vaan miten saisin aivot hiljaiseksi opetustuntien jälkeen? Ihan eri tavalla jää prosessointi päälle tuosta vanhasta työstä ja tunteja tulee suunniteltua unissaankin. Tässä olisi siis oppimisen paikka.

Ja jottei elämä olisi pelkkää työtä, niin olisi kiva saada niitä vierailijoita! Minähän en tänä vuonna Eurooppaan aio. Mutta pikkubreikkejä pidän mieluusti ja tutustun paremmin tähän nykyiseen asuinmaahani.

Marraskuusta on selvitty!

Marraskuu on ollut minulle aina vähän hankala kuukausi. Koska pimeää ja synkkää. Luulin, että tämä asia korjaantuisi täällä etelässä, mutta menneinä vuosina olen juuri marraskuussa joutunut kamppailemaan itseni ja kroppani kanssa. Viime vuoden kuoleman kuussa jouduin turvautumaan kiropraktikkoon, jotta sain ruotoni pysymään suorassa ja työkunnossa, joten tänä vuonna pyrin ennakoimaan ja ottamaan kevyemmin. Valitin myös etukäteen ystävilleni, että tulee olemaan vaikeaa, eli muistakaa piristää minua mikä parhaiten onnistuu juottamalla lisää kahvia aina kun mahdollista!

Tavoitteena oli tänä vuonna myös tehdä pikku autoreissu Michiganiin, mutta se sitten joutui väistymään viikon vesivahinkoremontin tieltä, ja käkin täällä kotona selvitellen vaatehuoneen ja komeron sisältöjä. Onneksi kelit ovat olleet pääsääntöisesti kohdillaan (vaikka niin ne ovat menneinäkin vuosina) eli olen myös yrittänyt aurinkotankata säännöllisesti (uskokaa tai älkää, mutta minulla on silti D-vitamiinin puutostila; eli pistäkää triplasti sitä Deetä nassuun siellä Suomessa!) ja käydä edes lyhyellä kävelyllä vähintään viisi kertaa viikossa. Kuinka sitten selvisin?

Aika hyvin, vaikka itse sanonkin! En ole tarvinnut selkääni hoitoa (vaikka siinä hilkulla on oltu), mutta olen toki käynyt rentouttavassa hoidossa pari kertaa marraskuun aikana. Valoa olen tehnyt elämääni asentamalla (joulu)valoja hyvissä ajoin (osakoristelin myös jo tuon virallisen puolen kämpästä jouluiseksi), sillä pimeähän rämähtää täällä kello kuusi (kellonsiirtojen jälkeen). Sain myös energiaa siitä, että kerrankin kaikki kaapit ovat tip top järjestyksessä eli se viikon breikki työstä oli kyllä marraskuussa paikallaan (ehkä ensi vuonna jokin pieni reissu). Kivaa kutinaa aiheuttaa myös ihan kohta juhlittava itsenäisyysjuhla, johon klänninki ostettuna.

Kahvia on sitten kulunut! Päätin näes, että tässä kuussa en laske montako kupillista päivässä menee, vaan jos on kahvittanut, niin sitten olen keittänyt kupposen (silti verikokeiden mukaan kilpirauhasarvot ovat tasoittuneet eli kohta ollaan normaalissa). En ole huomannut, että kahvi olisi vienyt yöuniakaan ja nukun pääsääntöisesti tosi hyvin. Aionkin siis tästä eteenpäin peräänkuuluttaa suomalaista kahvikulttuuria eli kahvi on terveellinen juoma, kunhan siihen ei lisää puolta kiloa makeutusainetta joko sokerin tai maidonkorvikkeen muodossa! Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei osta halvinta moskaa, ei käy sturbuksissa ja käyttää Arabica-kahvipapuja. Kaikkea sitä oppii; tässä maassa kahvi on aina etummaisena kieltolistalla, mutta aion siis väittää tätä ideologiaa vastaan. Yritän silti pitää rajaa jossain neljässä kupillisessa per päivä. Ehkä.

Huomenna on siis jo joulukuu ja saa alkaa kuunnella jouluradiota ja leipoa piparkakkuja. Mitä en silti ehkä tee, mutta voisin leipoa karjalanpiirakoita joku viikonloppu ja syödäkin muutaman, vaikka siis sekä ruis, vehnä että maitokin on pannassa (se kilpirauhasdieetti). Kunhan ensin selviän itsenäisyyspäivävastaanotostamme; puhe on valmiina (ja myös käännettynä kaverin ystävällisellä avustuksella) ja diplomit odottavat saajiaan. Heti joulun jälkeen meidät on kutsuttu pieniin häihin ja uuden vuoden jälkeen aion mennä pieneen kolmen päivän workshoppiin, jossa opitaan tekemään taidetta. (Siis minä: taidetta, naurattaa jo ajatuskin.) Ja sitten jännitetään. jatkuuko espanjan ryhmä ja jos jatkuu, niin jaksaako Hyväriskä repiä ittensä paikalle lauantaiaamuna kello yhdeksäksi.

Tämä vuosi on kulunut vauhdilla ja ollut täynnä mukavia juttuja, joten tästä on hyvä ponnistaa uuteen vuoteen ja alkaa taas tosissaan miettiä, missä tätä työtänsä (ja paljonko) jatkossa tekisi. Olen asunut täällä viisi ja puoli vuotta, joista melkein neljä ´elättänyt` itseni hieromalla... johan tässä voisi jotenkin uudistua ja alkaa miettiä elämänsä toista puoliskoa. Onneksi voi vielä ensi vuoden miettiä ja sitten räväyttää joko sen elämäntapakriisin tai ehkäpä seestyneen minän uuden kymmenluvun kunniaksi. Mutta vielä nautitaan vuodesta 2017, jolloin olen oppinut jotain maallisesta tomumajastani, joka toimii kyllä vielä kertaallisesti, kunhan kohtelee sitä oikein: välttää sokeria (myös hedelmiä), maitotuotteita ja nopeita hiilihydraatteja, liikuttaa kohtuullisesti ulkoilmassa ja ennen kaikkea juo riittävästi hyvää kahvia. Ja jonkinverran sitä puhdasta viiniä eli punaviinikin käy, kunhan se ei ui tanniinissa ja on luomua ja vähäsokerista.

Ja jos joku sitten miettii, että miten se refluksi ja kahvi sopii yhteen, niin ihan hyvin: vatsaa kannattaa helliä kahvin kanssa esimerkiksi cashew-maidolla ja hätätilassa mantelimaitokin käy. Haasteen tästä tekee se, että tässä maassa makeuttamatonta maidonkorviketta täytyy erikseen pyytää, ja aika monta feikkimaitolattea olen palauttanut kahviloissa, jos se on ollut liian makeaa (tai vaniljanmakuista, joka sisältää myös sokeria tai sokerinkorviketta). Samalla perusteella olen palauttanut myös muutaman salaatin, sillä jos ruoka maistuu sokerilta, niin minä en sitä pysty syömään. Kaikkeen sitä siis joutuu tottumaan, mutta minähän olen ihan mestari tottumisessa. Kun tänä vuonna tuo joulukuusenhankintakin on jo vähän myöhässä---

Kotona jälleen

Elämä on yhtä muutosta. Minä palasin Suomesta aivan ihanan kolmen viikon loman jälkeen hikiseen Pohjois-Karoliinaan. Omassa sängyssä on ollut aivan ihanaa nukkua semmoisia kymmenen - kahdentoista tunnin unosia eli jet laakikin on antanut periksi helpommin kuin koskaan ennen. (Suomeen mennessä napsin yömyssyjä nestemäisestä melatoniini-pullosta, mutta tännepäin tullessa vain simahdin omaan sänkyyn ja kuorsasin autuaasti.) On se vaan nyt uskottava, että sokerista irti pysyminen vaikuttaa tähän (romu)kroppaan todella positiivisesti! Siis jopa jetlaakiin... olo on suhteellisen hyvä.

Aamulenkillä tosin hyydytti, mutta se johtui a) kosteusprosentista ja kuumuudesta (miljoona ja melkein kolmekymmentä) b) kellonajasta (ennen YHDEKSÄÄ) ja c) rakosta vasemmassa kantapäässä (tämä oli jo TOINEN aamulenkkini ja opinpas, että ilman sukkia ei kannata lenkkareita jalkaan kiskoa). Olen myös syväsiivonnut (samassa rytäkässä meni seitsemän vuotta vanhat paperit ja puunautui tiskikone, tuo iankaikkinen murheenkryyni) hoitohuoneeni ja lajitellut kaiken sälän, jota entisestä toimistosta tänne kantautui. Mistä tätä tilpehööriä oikein tulee? Nyt on siis hoitohuone priimakunnossa ja huonekaluruletti tältä haavaa ohi.

Näin tässä sitten kävi, että aion tehdä jonkun aikaa töitä kotona! Se ei mielestäni edelleenkään ole pelkästään briljantti idea, mutta olisihan se nyt tyhmää maksaa satasia kukaudessa huoneesta, jossa ei mahdu kääntymään; huoneesta, jonka lähin vessa on kilometrin ja avaimen päässä tai huoneesta, johon ei kertakaikkiaan ole varaa. Minulla on tässä hieno huone, vessa vieressä, ikkunat ulos, nettiyhteys ja pyykkikone ylakerrassa eli ei tarvi edes niitä lakanoita roudata. Ja kaiken lisäksi verottajakin antaa bonuksia. Miksi siis vielä epäilen?

No kun haluan mennä JONNEKIN töihin, TAVATA ihmisiä eli kollegoita ja olla puunaamatta paskahuusia jokapäivä. Pelkään yksinkertaisesti tulevani mökkihöperöksi! Saas nähdä kauanko kestän vai josko suorastaan ihastun tähän vaivattomuuteen. Ainakin kaikki Charloten kahvilat tulevat tässä yhtälössä voittamaan pelkkää rahaa.

Mistä sitten aasinsillalla seuraavaan asiaan eli kohonneisiin kilpirauhasarvoihin. Kun tuo kofeiini tarttis jättää tai edes vähentää, jotta pystyis tasaamaan arvonsa ilman lääkitystä. Mutta koska en ole suostunut uusiin verikokeisiin, eikä olo ole ollenkaan huonontunut, niin onhan tässä tämä toinenkin vaihtoehto: käyn tarpeeksi usein Suomessa, niin ei stressaa mikään. Nimimerkki kolmessa päivässä hourunnut taas elämänsä kuntoon, johon ei pitänyt olla paluuta; kahden viikon asiakkaat on buukattuna, uusille kielikursseille ilmoittauduttu, melkein yksi liinavaatekaappi tilattu (niin MISTÄ tätä tavaraa oikeesti tulee) ja paskahuusin lattia juuriharjattu.

Ei vaan, tarttis tilata aika luomulääkärille ja nöyrtyä tosiasioiden edessä. Kahvi, oi rakas kahvini, älä jätä minua!

Matkalla Suomesta

Wau. Kolme viikkoa vilahti ihan huikean nopeasti ja nyt on mieli täynnä suomea ja suomalaisuutta. Saunoin kaksikymmentä kertaa erilaisissa saunoissa ja puljasin sekä paljussa että Nässyssä, ja Kyrösjärveenkin kastauduin. Pärjäisköhän tällä nyt sitten vähän aikaa, semminkin kun kotona on lämpöä ja kosteutta ilman saunaakin.

Suomessa oli kaunis ilma, hyvä palvelu ja mukavaa! Ihan puhtaasta sydämestä sanon, että sain erinomaista palvelua ja paljon hymyjä. Kelit oli semmoiset suomalaiset, mutta jos välillä olikin pilvistä ja koleaa, niin silloinhan sauna vain maistui paremmalta. Fiilis oli hyvä ja kotoinen, joskin aina välillä tipahti jollain lailla sivustakatsojaksi, mutta se tapahtui vain hetkittäin ja meni ohi nopeasti. Loma oli siis ihana ja nyt on aika palata omaan sänkyyn!

Kotona odottavat myös päätökset työnteon suhteen ja arki, joka tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta, sillä kolme viikkoa on ollut hyvä breikki ylenmääräisestä facebookista, verkossa lojumisesta ja uutisista. Omasta elämästä. Olen ollut ihan lomalla ja syönyt eli juonutkin sen mukaan. On siis aika skarpata. Tai ehkä ihan vähän katsella Netflixiä...

Sittenkin mielessä muhii, jotta elämän ja arjen pitäisi olla sellaista, ettei siitä tarvitsisi lomaa. Että oppisi elämään sopivasti ja itseään kunnioittaen. Tämän ruumiillisen tomumajan todellinen kunto kun kävi taas selväksi jäsenkorjaajan käsittelyssä. Eikä se itsekseen siitä mihinkään muutu eli jonkinlainen suunnitelma tässä tarvitaan. Siihen, että omassa elämässään ei tulisi tehdä liikaa kompromissejä, vaan luoda elämä josta oikeasti nauttii. Ihan juuri nyt. Ennenkuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Elämä on tässä ja nyt. Eilen vielä Suomessa, mutta nyt jo tässä. Minussa itsessäni ja kulloisessakin hetkessä. Kyllä Suomi on kaunis ja ihana ja kaikkea. Mutta ei sinne voi jäädä märehtimään... paitsi ihan pikkuisen. Seuraava reissuni onkin sitten taas Amerikan mantereella eli aika hienoa on tämä elämäni ja sen mahdollisuudet.

Ihanaa heinäkuuta meille kaikille ja rakkautta sekä voimia niille, jotka niitä tarvitsevat! Toivon, että saan pian vieraita Pohjois-Karoliinaan.

Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!

Aikatauluja

Vaikka kuinka yrittäisi elää ilman kalenteria, niin on se aika vaikeeta. Edelleen.

No ensinnäkin on noi asiakkaat. Ne haluaa varata aikoja hoitoon ja ne ajat on sinne kalenteriin laitettava, jottei käy niin, että kaksi asiakasta tunkee sisälle samaan aikaan. Toiseksi on lounaat. Ei sillä, että unohtaisin syödä (sitä ei tapahdu sitten vahingossakaan, vaikka vastakkaista olen huomannut käyneen: yhtenäkin päivänä söin vissiin kaksi kertaa lounasta ja siihen päivälliset päälle), mutta täytyy yrittää muistaa kenen kanssa on luvannut mahansa täyttää ja erityisesti missä. Tässä iässä kun muuten unohtaa aamulla laittaa vaatteet päällensä varsinkin kun tarkenee ihan kummasti jo ilmankin.

Sitten täytyy kalenteriin laskea työpäivät ja varsinkin ruksata vapaapäivät ja kirjata muistiin missä kuussa on enemmän niitä asiakkaita kuin joissain toisessa. Sillä yrittäjän elämä on suunnittelua ja budjetointia ja oikea-aikaisen loman ajoittamista puhumattakaan kolmivuotissuunnitelmista.

Kalenteriin on laitettava myös Pilates-tunnit ja niiden pitopaikka. Sillä olen niin onnellisessa asemassa, että varsin usein Pilates-ohjaajani ystävällisesti tulee minun luokseni ja olisihan se aika ikävää, jos ohittaisimme toisemme matkan varrella eri suuntiin mennessämme (joskin tämän tapahtuminen lienee vain ajan kysymys; nimim, hormonit hyrrää).

Kalenterissa on myös liuta puhelinnumeroita, osoitteita, sähköpostiosoitteita ja muistilistoja. Varsinkin noita muistilistoja ja muita muistutuksia ihan vaan itselle, mutta mitään bullet journalia en sitten suin surminkaan halua aloittaa aikaani tuhraamaan. Jos kalenteri olisi muutakin kuin asiakaskortisto, aikataulutus, puhelinmuistio, käyntikorttivarasto, käteisvarasto ja tärkeiden kuittien säilytyspaikka, niin sen täyttämiseen täytyisi alkaa käyttää oikeasti aikaa ja kauniimpaa käsialaa. Siihen en kyllä pysty!

Ja tavoitteeni on siis oppia elämään tässä hetkessä eli sekin tulisi sinne kalenteriin kirjoittaa, koska muuten ei ehdi, muista eikä viitsi. Nyt kun tuota kalenteriani katson, niin tuskanhiki nousee otsalle, koska se täytyy taas vaihtaa uuteen loppuvuodesta ja se on aina tuskien taival. Aina 18 kuukauden välein.

Vaikka nyt on alkanut vähän kutkuttaa, että jospa vaihtaisikin jo elokuussa! Kun katsokaas tämä elämä taas silloin muuttuu ainakin työpaikan suhteen. Ehkä olen siis jo seuraavan osoitteen löytänyt, vaikkakaan en lopullista päätöstä tehnyt, ja olisi aika mahtavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Ja hankkia uusi, isompi kalenteri. Kun johonkin sitä tilaa tarvitsisi varastoida, kun tuleva työhuone tulee ehkä olemaan pikkiriikkinen. Mutta sittenniin myös edullinen, kivassa paikassa ja yhteisössä. Mutta siis pienen pienen pieni huone ilman ikkunaa. Riittäisikö isompi kalenteri ehkäisemään mökkihöperyyttä? Miten tuon syyspuolen siis tuonne kalenteriin laittaisi? Montako päivää töitä, pitäisikö lounastauon, lopettaisiko iltatyöt kokonaan, tekisikö viikonloppuisin, jäisikö kotitoimistoon, etsisikö lisää oppilaita ja vähentäisi hoitohommia vai mitä tässä oikein muuttaisi?

No kyllähän minä oikeasti tiedän, mitä haluaisin aion tehdä, mutta yritän tässä esittää joustavaa ja kaikenlaisiin muutoksiin suopeasti suhtautuvaa oman elämänsä haltuunottajaa. Muutoksia tulee, se on varma ja aion niitä ihan itse ohjailla haluamaani suuntaan. Mutta sittenkin uuden vuokrasopimuksen allekirjoittaminen tuntuu isolta askeleelta. Näitä hetkiä, jolloin toivoisi, että joku tulisi ja tekisi päätökset puolestani.

Suomi-loman aikataulupäätöksiäkin olen tässä sorvannut. Sitä kuvittelee, että kolmessa viikossa ehtii paljon, mutta tosiasiassa paljon jää myös ehtimättä. Aika haipakkaa tulee olemaan, sillä matkaan mahtuu rippijuhlat, juhannusjuhlat, saaristokierros, amerikkalaisen ystäväni vierailu, viikon mökkiytyminen Ruovedelle ja itsenäisyyspäiväjuhlat! Eli kalenteria olen tarvinnut myös loman aikatauluttamiseen, mikä ei oikeastaan ole ollenkaan hyvä asia.

Eli loman jälkeinen elämä vaatisi kyllä sen uuden kalenterin. Eikö? 22 yötä lähtöön.

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?

Jenkkiytyminen osa 3.

Koska olen melkein hyperventilaatiotilassa syystä, että matkat Suomeen on kesäksi buukattu sekä minulle että likalle, vaikka emme tietenkään samoilla lennoilla tahi kotiappäin edes samalla viikolla tule, niin tulipa taas todistettua, että synkinkin suomalainen aijan myötä muuttuu ja muuttaa toimintatapojaan. Kerronpa.

Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.

Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.

Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:

Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!

Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.

Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!

Kevyesti keskellä syksyä

Jotta ei ole tulossa nasevaa poliittista satiiria tahi maailmaa syleilevää eläman tarkoituksen julistusta tällä kertaa. Ajattelin kertoa ihan vain päällimmäiset kuulumiset ja muistuttaa, miksi täällä on ihana asua!

No ensinnäkin saan olla tällainen puolihuolimaton työntekijä ja ottaa silloin tällöin vapaapäivän. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa akupunktuurohoitoa itseeni ja hyvinhän se upposi. Ei ole ihan joka päivä pelkästää mojevaa asua keski-ikäisen, menopaussia kolkuttelevan ja fyysistä työtä tekevän naisen nahoissa, joten pientä neulatusta tarvitaan. Joopa, minun kroppa ei siis vaan kestä gluteenia EIKÄ sokeria, joten haloota sitten vaan. Kortisolitasot ovat myös edelleen taivaissa, eli kahvinjuontia olisi rajoitettava, mutta sehän nyt olisi sama kuin repisi suomalaisen sielun sisuksista ja tunkisi Trumpin tilalle. Ihan kaikkeen ei pysty, vaikka oppivaksi olennoksi tunnustaudunkin.

Ja olenkin sitten oppinut taas jotain uutta: espanjaa! Aivot on solmussa ja uuden kielen opettelu saa aikaan erinomaisen mielenkiintoisia tilanteita kun yrittää saada kanssakuulijat ymmärtämään suomea. Noin niinkuin ihan vahingossa ja pyytämättäni puhun välillä asiakkaille suomea. Että kun yhdestä päästä tunkee uusia sanoja sisään, niin jotain vanhaa vilahtaa ulos. Kuten siis äidinkieltä. Se niinkuin pakottuu ulos päästä ja pyytää huomiota!

Uusia kokemuksiakin on karttumassa. Pianaikaan on ensimmäiset bridal shower -kutsut tiedossa ja täytyisi mennä ostamaan lahjaa. Lahjalista löytyy naapurissa sijaitsevasta Targetista, joten ei murhetta siinä suhteessa, mutta pientä stressinpoikasta kuitenkin pukkaa: mitä pukea päälle? Ja niihin naimiaisiin kans? Uusi klänninki täytyis olla, mutta etiketin perässä pysyminen on haastavaa tällaiselle osaummikolle. Morsiamen äiti on vihdoinkin saanut pukunsa ostettua, joten sulhasen äitikin saa seuraavana lähteä ostoksille. Ei kuitenkaan pyytänyt mua makutuomariksi, kun saattaisin olla liian suorasukainen. Paikalliset ystävät olivat kommentoineet seuraavasti: "Onhan sulla vielä yli kaksi kuukautta aikaa laihduttaa" ja "oikealla spandexilla ja ammattilaisen tekemällä meikillä tuo mekko sopisi sulle tosi hyvin"; joten mietin hiljaa itsekseni, että millä kommentilla olisin voittanut suorasukaisuuden kisan edukseni tässä mittelössä!?

No, näistä naimiaisista (käytän tätä sanaa ihan syystä; morsian on 20 ja sulho 21 ja ollaan siis täällä bible beltillä) tullette kuulemaan vielä lisääkin, joten kerron kyllä, kun mekko on ostettu, morsian tavattu (juu, en tähän päivään mennessä ole) ja y-h-d-e-k-s-ä-n bridesmaidin ja yhtä monen sulhasen taluttajan (mikä olisi oikea sana, ei voi olla ainaskaan 9 kaasoa) puvun tahi solmion väri valittu.  Sulhanen on siis rakkaan ystävän poika ja menossa näyttää olevan enemmänkin morsiamen äidin show. Mielenkiintoista yhtä kaikki, ja yritän kovasti kannustaa tytärtäni ihan vaan siviilivihkimiseen tai johonkin muuhun maltilliseen sitten 10 vuoden kuluttua, kun asia on ajankohtainen.

Naimaluvan seuraamisjuhlallisuuksen jälkeinen seuraava iso tilaisuus sitten tietääkseni on tohtorinväitöstilaisuus, jollaiseen pääsen ensi toukokuussa!  Saas nähdä millaisia pukupoliittisia kannanottoja ja muuta erinomaisen mielenkiintoista mukavaa tähän tilaisuuteen liittyy; aion kuitenkin tämän muinaisen tomumajani paikalle raahata. Ei sitä kovin usein pääse akateemiseen juhlaan, joten onhan se osallistuttava kun on mahdollisuus.

Ja sitten takaisin tänne maan pinnalle. Halloweeni kolkuttaa ovella ja kesä on parhaimmillaan. Olen tämän viikon kiskonut buutsit jalkaani, koska kalenterin mukaan on syys! Aamuisin on myös hyvä etsiä mukaan villatakkia, jottei tule kylmä. Onhan se 25 jo aika vilakkaa...

Mutta kohtsillään onkin sitten taas aika hurauttaa meidän sopivassa iässä olevien lempiharrastuksen pariin. Ei, en puhu meditaatiosta tai joogasta enkä edes viininjuonnista. Paitsi vähän. Teatterikausi alkaa nimittäin tänään ja sitten onkin tavoite nähdä näytelmä kerran viikossa ainakin seuraavat 5 viikkoa. Aurinkoa ihmiset, täällä se paistaa ja varpaatkin tarkenee kun on kunnon villasukat ja mummojen jalkakylpyvehje. Insinööri kun osasi ottaa vihjeestä mummon ja nyt passaa liotella!

Tulevasta marraskuusta selvitään kyllä!

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Laiskat sunnuntait ja miksei koko viikonloput

Yksi yrittäjän elämän kohokohtia sanotaan olevan sen, että saa päättää omista aikatauluistaan. Eli voi pitää torstaivapaan silloin kun huvittaa. Ja sitten taas vastaavasti olla viikonloppuisin töissä. Win-win vai kuinka? Minä tässä nyt kumminkin tunnustan, etten yhtään pidä viikonlopputöistä, vaikka välillä kirjallisia  hommia ja eritoten kirjanpitoa täytyykin hoitaa silloin, kun on riittävästi aikaa ja rauhaa ympärillä. Oikein mieluusti otan viikonloput löysäillen ja silti pidän myös yhden viikkovapaan aina kun voin. Ja tästä voimisesta saan tietenkin päättää ihan itse.

Pitäisi olla ihan yksinkertainen kuvio, mutta ei sitä ole. Tyhmyyttäni tai heikkouttani tai ihan vaan osaamattomuuttani olen imenyt pullomaidosta protestanttisen työetiikan ja omaksunut lapsuusvuosina yltiöpäisen miellyttämisenhalun, eli keski-iän kriisini ei suinkaan kulminoidu tyttären poismuuttoon vaan oman elämäni haltuunottoon! Ei sitä ennen ehtinyt pohtia jaksamistaan, kun piti mennä töihin, josta sai turvattua palkkaa, mutta nykyään on panostettava omaan itseensä ihan toisella tavalla. Tämä sama virsi siis; olen jo monesti ennenkin pyhästi luvannut hoitaa ensin itseäni ja vasta sitten muita, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yritän taas kovasti.

Miten hyvin ja antaumuksella osaankaan moittia itseäni! Istun liikaan kahvilla, sillä sehän on syntiä sitä niin paljon juoda. Aamuisin lojun terassilla kuuntelemassa linnunlaulua, enkä lähde lenkille, koska on liian kuuma/kuuma/hiostava/ihan mitä vaan. En viitsi päivittää (työ)blogia riittävän usein. En enää käy salilla kuin silloin tällöin. En tee hyvää, terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa. Taloa ei ole siivottu 'kunnolla' ja hämähäkinseitit valtaavat alaa. Missä on henkinen yhteys mieheen? Miksi en ole vieläkään lukenut Osteopatia -kirjaa kokonaan tai edes kerrannut vanhoja jäsenkorjausmateriaaleja. Minullahan on omaa aikaa vaikka kuinka! 

Vaikka olenkin luonut tyhjästä suhteellisen menestyvän yrityksen ja työllistän itseni (mutta kun en tule rikkaaksi). Lapsi on löytämässä paikkaansa collegemaailmassa (mutta enhän minä edes pysty maksamaan sitä hänelle). Järjestän taas luentosarjan meidän toimistossa (vaikka olen lykännyt sitä näin pitkään). Kutsuin sekä työyhteistyökumppaneita että kirjakerhon takaterassille illanviettoon (vaikka sekin vaan aiheuttaa lisätyötä eli siivoamista). Minulla on ihanat ystävät, joiden kanssa käydä lounaalla tai kahvilla (vaikka senkin ajan voisi kirjoittaa (työ)blogia). Miehen kanssa ollaan ihan sovinnossa (vaikken häntä  parhaaksi ystäväkseni kutsukaan [eikä mokoma yhtään innostunut, kun ehdotin valojen uusimista)]. Luomuruokaa tulee joka toinen viikko kotiinkannettuna ja hengissä ollaan (vaikka voisin olla 15 kiloa pienempi). Aloitin Pilates-tunnit kahdesti viikossa ja käyn taijissa (mutten ehdi kerätä riittävästi aerobista liikuntaa). Aloitin myös opiskelemaan espanjaa (vaikken edes osaa asuinmaani kieltä täydellisesti). 

Minä kuullostan siis aivan typerältä omissa korvissanikin, mutta kaikki ylläkirjoitettu on hyvin aktuaalista päänsisäistä keskusteluani joka päivä. 

Enhän minä nyt voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun Suomessa oli myrsky ja lama ja talvi tulossa. Eikä ole eläkerahastoa. Ja maailmanloppu voi tulla koska tahansa. Tai auto voi hajota. Tai aurinko lakata paistamasta. Tai terroristit hyökätä. Tai saunat koko maailmasta palaa poroksi. 

Tai sitten voin oppia elämään hetki kerrallaan. Katsokaas kun aurinko paistaa, sain ensimmäisen dekkarin kuudesta luettua, join juuri viikon ehkä kahdennennenkymmenennen kahvikupillisen, kävin lenkillä (lämpötila 31), likka on viikonlopun kotona, mies teki moussakaa ennen kuin lähti golffaamaan ja kahtena iltana meillä on ollut ruokavieraita. Huomenna on ensimmäinen viikon neljästä työpäivästä ja elämäni on ihan paras skenaario (, vaikka se ei olekaan MeNaisten vuoden paras äiti, joka masentui, kohtasi kipukohtansa, nousi suosta, yksihuolsi viisi lasta ja elää nyt elämänsä kukkeinta aikaa uudessa parisuhteessaan, koska on sen vihdoinkin ANSAINNUT). 

Ihanaa syyskuuta kaikille; täällä se on vuoden paras kuukausi ja aion olla pihalla koko ajan! Niin, ja saa tulla käymään, vierassänky odottaa.