Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani. 

´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.

Syksyhkö tulee, oletko valmis?

Hahaa! Sain sitten vihdoin hankituksi uuden läppärin, joka tässä pikkuhiljaa alkaa toimia. Sitä kun ensin harkitsee asiaa tovin (että kuinka paljon tarvitsen läppäriä) ja sitten on nämä mukavat asennuspuuhat ja kaikenmaaliman tilien yhteensynkkaukset (mies on saanut väkertää) ja loppuviimeksi sitten oikeiden osoitteiden ja salasanojen viidakosta selviämiset (kun on niin hienoja nämä systeemit, jotka kaiken kierrättää kännykän kautta), niin NYT alkaa vihdoin tuntua siltä, että kannatti tämäkin investointi, sillä taas alkaa lyyli kirjoittaa.

Jos vaan osaisin taas ohjelmoida aikaa kirjoittamiselle, sillä takana on urani kiireisen heinäkuu! Luulin näes jo trendiksi sen, että keskikesän kuumalla asiakasvirta vähän ripotteloituu, kuten kolmena edellisenä vuonna, mutta tänä vuonna meininki oli toinen. Ei siis enää haittaa, että otin koko kesäkuun lomaa, sillä heinäkuu korvasi poissaolon luoman kolon. Yhtäkkiä tipahti 6 uutta asiakasta ja siinä sitä on sitten luovittu onnellisena. Kun on töitä ja toimeentuloa.

Rutiinit kunniaan eli punttisalia ja töitä on ollut elämä. Tässä kohden jaksan aika hyvin rutistaa neljä päivää putkeen, kunhan sitten perjantaisin vain palauttelen ja muistan liikkua tarpeeksi. Ja ettei pääse unohtumaan, niin kiitos vaan maailmankaikkeudelle progesteroni-voiteesta, joka kaiken on mahdollistanut ja meikäläinen jaksaa vaikka mitä. Kuten siis mennä maanantai-aamuisin vesijumppaan! Tästä saavutuksesta olen siis ihan oikeasti ylpeä. Täytyy näes pyrkiä hyödyntämään tuota kuukausimaksua, jonka sinne salille laitan, kun tällain kesällä en ole ihan joka kerta jaksanut maata edes siellä höyryhuoneessa tahi saunassa. Kyllä viiden viikon putki on jo rutiini eikös?

Sitten tulin ihan huomaamattani taas ilmoittautuneeksi opiskelemaan. Täällähän on siis pakkokin noita lisäkursseja ottaa, mutta minulla on jo tämän kaksivuotiskauden vaadittavat tunnit kasassa, ja silti päätin ilmoittautua vähän pidempäänkin haasteeseen, koska haluan ja voin. Liityin jäseneksi Ortho-Bionomy -nimiseen yhteisöön, jonka kursseja olen siis jo kaksi ottanut. Tämä tietenkin tarkoittaa lisää jäsenmaksuja, lisenssejä ja useamman vuoden opiskelua (aion siis ottaa muutaman kurssin joka vuosi, eikä minua haittaa, vaikken ikinä heidän lisenssiään lunastaisi), mutta ennenkaikkea sitä, että opin uuden ja itselleni hellävaraisemman tavan hoitaa. Tiedossa on siis ankaraa luovimista jäsenkorjauksen ja uuden hoitomuodon välillä. Kun jäsenkorjaus vaan edelleen on maailman paras hoitomuoto, mutta haluaisin pitää niveleni kasassa vielä ainakin kaksikymmentä vuotta. Katsotaan miten ämmän käy, sillä marraskuussa aion sekoittaa mieleni kokonaisen viikon kestävässä myllytyksessä. Perästä kuulunee.

Eli mikään ei sinänsä ole muuttunut, sillä tätähän elämä on: työtä ja rutiineja, mutta myös kahvitaukoja, kävelylenkkejä, lounaita, kirjoja ja aika lailla myös teatteria. Tulin sitten kuitenkin Täällä Pohjantähden Alla -trilogian päätteeksi kuunnelleeksi Tuntemattoman Sotilaankin eli olisiko nyt aika palata taas muihinkin teemoihin ja jättää Suomen historia. Kun saisi ennen perjantain kirjakerhoa loppuun kirjan Ashevillessä sijaitsevasta Biltmore Estatesta, mutta tiukille ottaa, sillä kirja on oikeastaan tylsä. Vaikka tuo Biltmore onkin mielenkiintoinen joskin ylihinnoiteltu paikka. Teatteria on tiedossa vanhoissa tutuissa paikoissa täällä Charlottessa, mutta myös ainakin Abingdonissa Virginiassa. Olisi mukava tehdä teatterireissu myös Wilmingtoniin, mutta ensin täytyy laskea rahat, kunhan on maksanut tuon kurssin ja muut pakolliset kuviot tältä syksyltä.

Ensi viikonloppuna muutetaan likka taas kampukselle ja ikäänkuin syyskausi alkaa. Vaikka kesä jatkuu ja vanha kalenterikin on käypä vielä vuoden loppuun. Syyskuussa on sitten parhaat ulkoilukelit ja toivottavasti myös aikaa kirjoitella enemmän. Kai noille opinnoillekin täytyy vähän raivata päiviä kalenteriin, jos vaikka oikeasti innostuu reflektoimaan ja keräämään asiakashoitoja. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Minä kun vähän tykkäänkin kirjoitella asioita, ja olisihan se hyvää harjoitusta tämän toisen maan kielen käytössä. Ihan vähän alkaa tuntua siltä, että olen oppinut ilmaisemaan itseäni sujuvahkosti tuolla toisellakin kielellä, vaikka virheettömyyteen onkin vielä kosolti matkaa. Vaan ehtiihän tässä. Elämä edessä. Toinen puoli vielä kokonaan elämättä!

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Päiväkirjaa... kiitollinen!

Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.

Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!

Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).

Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.

Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.

Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).

Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.

Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!

Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.

Hyvää uutta vuotta

Niin se vaihtui taas vuosi. Ihan rauhallisesti ja jäi taas raketitkin näkemättä, vaikkakin paukuttelu kuului kyllä. Hipsin nukkumaan varttia vaille kaksitoista, kun silmät eivät enää pysyneet auki tulitikuillakaan. Ehdin sentään nähdä, kun likka lähti juhlan viettoon kaverilleen ennen kuin vedin peiton päälleni...

Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.

Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.

En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.

En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.

Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.

Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.

Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Tyhjä hetki

Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Tavoite, välietappi ja hartaasti odotettu asumalupa kolahti postilaatikkoon eilen. Mitäs sitten?

Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)

Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!


Mutta kun kaikki tämä tapahtui niin äkkiä! Eihän se tässä prosessissa mitenkään sujuvalta tai nopealta tuntunut, mutta viime viikonlopun suomalaisnaisten tapaamisessa sain vähän perspektiiviä asioihin. Meidän prosessi oli TODELLA NOPEA, sillä ollaan asuttu täällä nyt 3,5 vuotta, tultiin L-viisumeilla, ostettiin talo puolentoistavuoden asumisen jälkeen, ja nyt kaikilla on kädessä green card! Se on nopeaa toimintaa. Lieneekö syynä se, että mieheni on täällä niin kovasti haluttu henkilö!? Ihan oikeasti, minun status on nyt spouse of skilled worker ja tyttäreni on tietenkin taitavaksi todetun jälkikasvua. Anna mun kaikki kestää. Ei tiennyt tämä maalaistyttö mihin liemeen itsensä ähkäisi, kun Hyväriseen Senssi-klubilla vuonna 1990 törmäsi. Pitääkö mun nyt alkaa kutsua äijää oikein isännäksi, kun kerran siinä kortissa, joka on aina ja kaikkialla pidettävä mukana, niin seisoo?

Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.

Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.

Muisteloita

Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?

Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.

Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!

Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!

Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.

Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)

Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.

Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.

Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.

Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?

Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.

Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)

Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä.  Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)

Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen  niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?

2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.

Hyvää elämää Sinulle!

Tuulta purjeissa!

On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?

Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.

Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.

Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.

Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?

Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.

Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).

Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.

Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Lapsipuoli

On jäänyt tämä kotomaankielinen blogi vähän niinkuin lapsipuolen asemaan. Ja vain siitä syystä, että työblogi on vienyt kaiken ajan ja energian. Sillä sitä pitää päivittää sillain hallitusti ja järkevästi, eikä sinne saa heitellä sarkastisia kommentteja omalla kielellä.

Ja sittenniin täytyy myös ylläpitää virman nassukirjaa. Joka on muuten aika työlästä kanssa, sillä sinnekin täytyisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tai vielä mieluullin ammattimaisia, superlaatuisia kuvia ja tietopaketteja. Sillä koko nassukirja on kovaa vauhtia unohtamassa alkuperäisen tarkoituksensa ja siirtymässä pelkästään mainoskanavaksi. Eihan siellä ole enää yhtään oikeista postauksia. Mutta se on yritettävä pysyä virran mukana, joten minäkin pidän facea enemmän työ- kuin huvivälineenä. Ettäs tiedätte. Seuratkaatte siis tätä blogia, niin tiedätte mitä meille kuuluu!

Niin siinä sitten kävi, että yrittäjäksihän tässä on ryhdyttävä. Selvittelen parhaillaan kuinka laillistaa (LUE: varautua syytteiltä eli turvata omaisuus) toiminta ja kannattaako maksaa perustamiskustannukset. Paikallisee kaupparekisteriin ilmoittautuminen maksaa muutaman satasen ja sehän on tietenkin vuosittainen maksu se. Ja siihen liittyy ilmoitusvelvollisuus eli lomakkeita täytettäväksi. Ja juuri sain hierojatoimikunnalta luvan jatkaa ihmisen koskettelemista seuraavaksi kahdeksi vuodeksi eli vuosittaiset kustannukset vain virallisen toiminnan ylläpitämiseen ovat viidensadan luokkaa (laskin mukaan pakolliset jatkokoulutukset).

Haaste tässä on se, että saan edelleen jatkaa olemattomalla toiminimellä kuten tähänkin asti, mutta jos tässä aikoo laajentaa ja valistaa ihmisiä, niin aina on vaarana, että joku intoutuu liikaa ja sitten puidaan oikeuksia kalliissa paikassa. Minulla on kyllä pakollinen liability-vakuutus, mutta olen yksityishenkilönä vastuussa kaikesta toiminnastani ja loppukädessä omaisuuteni on kaiken panttina. Tai siis toi miähen ja pankin yhteisomistama talo, jonka papereissa minunkin nimeni seisoo.

Siksipä olen suunnitella oikean yrityksen perustamista ja nyt olen jo nimenkin ja trademarkin keksinyt eli siinähän se. Mutta kun ohjeet on tätä luokkaa: sen voi ihan hyvin tehdä itse, mutta mä kyllä käyttäisin varmuuden vuoksi lakimiestä. Ja sehän se sitten maksaa. Ei enempää kuin 2000, mutta vähintään 1500.
Tuossa noi paperit nyt kulkee mukana, muttei niitä tahi lakimiestä ehdi etsiä, kun aika menee blogipäivityksissä. Mää olen kattokaas aallonharjalla ny. Back in business. Right on the track.

Jos nyssitte kiinnostaa, niin tässä on kaikki nettisivut, joiden sisällössä meikäläisen sormet on pelissä:

Mun blogi
Mun nassu
Our Face
Ballantyne Village

Tuolla Villagen sivuilla ei ole meidän tapahtumia tällä hetkellä, kun päivitysvastaava ei ole ehtinyt tehdä mitään. Tai on se tehny mitään, mutta homma tyssäsi oikolukuvaiheeseen. Mitähän tästä vielä tulee? Koska mää opin? Ottamaan rauhallisesti. Mutta tämmöstä tää käsityöyrittäminen nykyään on. Brändäystä nääs!

Ens viikon postaus tuleekin sitten taas biitsiltä. Auringonpalvontaa tiedossa siis. Tai tulvasukellusta.