Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Tammikuu

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, mutta kukaan ei ole blogannut. Ei ole paljon aiheita, ja jos onkin, niin ne ovat sellaisia pieniä sivuhuomioita, joista ei saa kokonaista kirjoitusta, ja jotka sitten samantein unohtaa. En nyt väitä, että tekstintuotto on väljähtänyt, mutta kyllähän tämä blogi selvästi on. Kun elämä on sellaista mä joka päivä töitä teen -meininkiä, josta ei kauheesti pällisteltävää löydy.

Se on tätä seesteistä keski-ikäisen elämää vaan. Joulu ja uusi vuosi meni ihan totaalisesti laiskotellen ja kirjoja lukien. Ehkä olisi järkevää tehdä tästä vaikka kirjablogi, sillä aika mielenkiintoisiin opuksiin on taas tullut tartuttua ja elämää opittua.

Kuten siis esimerkiksi juuri tällä hetkellä on menossa Myrskyluodon Maija -kokoelma. Tämän pokkarin ihana, tavallaan ihan tuntematon tuntematon suomalaisnainen minulle  hyvää hyvyyttään etsi ja tänne puolelle maailmaa raahasi ja sitten postitti minulle kuukausikirjana suomalaisnaisten kirjaringissä. Kiitos kaunis! Siinä sivussa olen tietenkin kuunnellut Lasse Mårtenssonin sävellystä myös ja tiedätte varmaan miten siinä sitten kävi. Mutta minulla ei varsinaisesti ole ollut ollenkaan koti-ikävä, joten Maijan kanssa olen sitä siis ihan omatoimisesti hankkinut ja halunnut kaivata Suomeen. Eli oikein tyytyväisenä kaipaan sitä Myrskyluodon ajan Suomea, jolloin elanto hankittiin merestä, vaatteet lonkutettiin kangaspuilla itse ja sittenhän se Maija sai myös sen oman saunan (ennenkuin talo paloi poroksi) ja kyllä minä taas niin mielikuvituksekkaasti samaistuin!

Ihan oikeasti siis juuri sellaista Suomea haluan kaivata! Siis aikaa ennen isovanhempiani. Ihan realistisessa vaiheessa on siis kotoutujan polku tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä! No, joku, jolla on psykologista silmää, voisi tässä kaikessa nähdä jopa semmoista puolen vuosisadan elämänmitan kynnyksellä esiinpursuavaa taaksepäin katsomista, omien juuriensa kartoittamista ja muuta ylevää. Sillä tässähän tätä elämässä kertynyttä viisautta nyt punnitaan yhtälailla kuin näköalattomuutta pelätään ja tekemättömyyksiä kadutaan. Ehkä olisi jo vähitellen aika siirtyä muinaismuistoisista kirjoista uudempiin ja fressimpiin teoksiin myös suomen kielen puolella. Siis Maijan jälkeen.

Kun kerran tässä eletään tätä elämän parasta aikaa. Eli nykyhetkeä. Jossa on talvi ja kylmä ja viluttaa. Eikä ole edes sitä niin lumoavalta näyttävää lumipeitettä, joka karaisisi elämään ja puskemaan yli maallisten tuulien ja viimojen. On vaan palelevat varpaat, takkatuli ja aurinko, joka nyt kuitenkin ihan viime viikkoina on suostunut pilkahtelemaan ja lupailemaan kevättä. Ulkoelämää tässä jo odotellaan, että saisi juoda aamukahvinsa linnunlaulussa eikä tarvitsisi kuunnella ja katsella ihan minkä tahansa kanavan uutisten nukkemaisiksi maskeerattujen pitrkätukkaisten ns. uutistenlukijoitten pärstöjä. Sillä telkkariin ei pääse, jos ei ole liukuvärjättyjä (tälle on joku oikea nimityskin, mutten muista) yli olkapäiden ulottuvia hiuksia tai sitten on ihan oikeasti paksu, jolloin telkkarissa esiintyminen ja silminnähtävä kannanotto juuri oikeanlaista bodyimagea nääs kohtaan. Jos olet mies, niin sitten ei haittaa miltä näytät, kunhan osaat kikattaa telkkarissa tai ainakin olla kotoisasti siinä sohvalla, kun ne muut kikattavat. Kyllä on kuulkaas Arvi Lindiä, ja sitä, että ankkurista ei tarvi nähdä kuin kasvot, ikävä. Ehkä mulla on vaan väärät kanavat, mutta siis telkkaria ei vaan yksinkertaisesti pysty täällä katsomaan!

Mutta ens kuussa onkin sitten taas tiedossa Suomi-mimmien hulabaloota Charlestonissa ja sen jälkeen on jo maaliskuu, jonka päälle kevätreissua pukkaa. Sitten saakin jo pakata laukkunsa kotomaan kamaraa varten ja tuonpa taas vieraisia ihmettelemään Suomen suvea ja yötöntä yötä. Suunnittelu on täydessä vauhdissa ja saunat tilattuna. Nyt sitten vaan keräämään ne reissurahat ja kesäkuussa nähdään. Juhannus 2019 Ikaalisissa!

Koiranelämää

Kotio on hyvä tulla ja kotona ihmisen on kiva olla! Paitsi että, joskus on jotain pientä vääntöä. Suomenmaassa saattoi joskus käydä niin, että vesiputket jäätyivät ja niitä sai sitten sulatella kuka milläkin konstilla, mutta täällä päässä maailmaa saapi enemmänkin taistella viilennysjärjestelmän kanssa. Varsinkin tällain kesällä, jolloin se oikeasti on tuikitarpeellinen ainakin tällaiselle punanaamalle (miten puolitoistavuosisataa sitten ihmiset oikeasti pystyivät tekemään päivät pitkät töitä plantaaseilla on minulle sula mysteeri!).

Meillehän kävi kesäkuun alussa semmoinen juttu, että (alkuperäiset vuodelta 98) viilennyslaitteet sanoivat sopimuksensa irti ja siinä hajotessaan valuttivat muutaman ämpäsillisen vettä yläkerran komeroon, mikä läiköitti jonkin verran myös keittiön kattoa. Mutta hätä ei ollut kovin kummoinen, ostimme ja laitatimme uudet laitteet, ja tuhotyön kustannuksiin osallistuu tietenkin myös vakuutusyhtiö, jolta saimme sopivat summan käyttöömme uudelleen maalauksiin ja pieneen paikkaukseen. Uusi laitteisto piti tietenkin maksaa itse, mutta päätimme venyttää kukkaronnyörejä ja päättelimme, että homma hoituu kyllä.

Mutta sitten kun saavuin Suomesta, olin kuulevinani tiputtelua keittiön katosta. Mitään ei kuitenkaan missään näkynyt, joten yritimme unohtaa koko jutun. Kunnes sitten vesi löysi tiensä yläkerran kakkosvessan lattialle. Ryhdyimme astetta tarkempaan syyniin, mutta edelleenkään emme löytäneet vuotoa mistään, kunnes ripeän salapoliisityön jälkeen huomasin JONKINVERRAN kosteutta vaatehuoneen seinustalla ja kylppärin listoissa. Paikalle hälytetty putkimies sitten teki sen verran reikiä seiniin, jotta vuoto löytyi... viilennysjärjestelmään liittyvä ylivuotoputki oli tukossa ja oli päästellyt vettä seinänväliin ehkä 2-3 viikkoa. Kiva kiva!

Onneksemme emme olleet vielä saaneet aikaiseksi korjata edellisiä tuhoja, sillä samojen seinien välissä tässä taas puuhasteltiin ja lopputulemana keittiön katossa on kaksikin mielenkiintoista reikää (reiät vaatehuoneessa ja komerossa eivät minua mihinkään suuntaan liikuta). Meneepä sitten samoilla korjauksilla, vaikkakaan ei samalla omavastuulla. Mutta tällaista sattuu, eikä moisesta kannata repiä verkkareitaan...

Sattuupa vaan olemaan niin, että märkävauriot täytyy kuivata pikimmiten eli paikalle tuotiin kosteutta imeviä pienen miehen kokoisia koneita kolme kappaletta ja lisäksi kuusi isomman luokan tuuletinta! Ne muuten pitävät aika kivaa ääntä eli kerrankin sai olla kolme päivää ihan sujuvasti olla keksimättä jonninjoutavaa keskustelunaihetta äijänsä kanssa päivällispöydässä. Se mitä minä en asiasta ennakkoon ymmärtänyt, oli se, että kosteudenpoistaja lämmittää ilmaa, eikä meidän valtakunnan viilennyslaitteiston teho riitä alkuunkaan korvaamaan kyseistä kuumuutta! Mikä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että kämpän lämpötila nousi parhaimmillaan 30,5 asteeseen.

Suomen talvesta käsin ajateltunahan tuo ei ole lämpö eikä mikään, mutta jos sisällä on kuuma ja ulkona vielä kuumempi, niin kyllä siinä unta saa hakea. Samassa rytäkässä meille tuli hoitoon kaksi koiraneitoa, joiden sopeutumiskykyä vähän koeteltiin: uusi paikka, tauoton meteli, kuumuus, ovikellon sointiin ei saa reagoida, yöksi teljetään yhteen huoneeseen....Mutta hienosti siitäkin selvittiin, kiitos pelastavien ikkunayksikköjen eli niiden hirveiden laatikkoviilentimien, joita näkee monien vanhojen talojen ikkunoissa! Meille on nimittäin sellaiset hankittu sekä makuuhuoneeseen (jotta makkarinkin  saa kesälläkin lähemmäksi kahta- kuin kolmeakymmentä astetta) että vierashuoneeseen.

Ja jos nyt sitten ihmettelette, että miksi koira ei saisi vaistojensa vastaisesti reagoida ovikellon soittoon, niin kyse on tietenkin siitä, että työhuoneeni eli asiakasvastaanottoni sijaitsee tällä hetkellä täällä kotona! Vähän on ollut hikistä touhua (sitä toista ikkunayksikköä kiikuteltiin tiiviisti huoneesta toiseen) ja koirien sijoittelua yläkerta-alakerta -akselilla, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaista koirat terassilla -suunnitelmaa on pitänyt vähän muokata: minä en pysty telkeämään koiraan 35 asteeseen, kun kosteusprosentti huitelee 70-90ssä. (Ja päivittäin täällä kuulee kuinka vapaaehtoiset pelastavat koiria autoista, jonne se ihan vaan hetkeksi jätetään paistumaan.)

Tänään kollega kysyi, että miltä se työskentely kotona on tähän asti tuntunut, mutten oikein osannut vastata muuta, kuin että hikistä on ollut. Mutta olenpahan herännyt joka aamu ennen seitsemää ja käynyt kävelyllä jo kahdeksan maissa; tähän voisi vaikka tottua. Kun toinen katsoo anovasti silmiin ja toinen pomppii jo toistakymmentä minuuttia paikoillaan, niin onhan se nassukirja laskettava käsistään ja lähdettävä hanhia metsästämään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu: olettekos kuulleet, kun yksi jackrusseli ja 25 hanhea päättivät ottaa mittaa toisistaan... onneksi väliin ehti muuan kiukkuinen suomalainen ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin!

On se kiva kun on kesä ja kärpäsiä!

Kiitostelua!

Olen kai aiemminkin maininnut, että pidän tosi paljon Thanksgivingin ideasta kiittää siitä mitä tällä hetkellä on. Me emme varsinaisesti tätä juhlapäivää juhli, sillä se ei meidän perinteeseemme kuulu ja valitettavasti Amerikanperheemme pääjäsen, joka tämän juhlan meille opetti, siirtyi ajasta ikuisuuteen jo pari vuotta sitten. Tänä vuonna Kiitospäivän aiheuttamaa tyhjiötä puristaa myös se, että rakas Suomiperheemme Floridasta muutti takaisin kotomaahan ja meillä on nyt edessä juhlapäivä ihan vain keskenämme.

Tämä on ehkä se kurjin asian maahanmuutossa: juhlapäivinä ei ole sukua, jonka luokse kokoontua, joten monet syntymäpäivä, lastenjuhlat, ex tempore -nimipäivät jäävät kokematta, eikä voi olla läsnä monen tärkeän ihmisen elämässä. No, eipähän tarvitse myöskään sumplia kenen rippijuhliin ehtii tai ottaa kantaa suvun erimielisyyksiin, jos sellaisia sattuisi olemaan.



Myös kosteat saunaillat ovat jääneet aika minimiin (tosin eivät ihan kokonaan kokematta), eikä kovin monia perinteisiä pikkujoulua ole koettu muutamaan vuoteen. Sen sijaan on useinkin ulkoilmalounaita, hyväntekeväisyystapahtumia ja loistava kulttuuritarjonta. En ole tainnut tässä kaupungissa nähdä kertaakaan humalassa örveltävää kanssakulkijaa (esim. New Orleansissa tai vaikka Savannahissa toki), mutta olen nähnyt ihmisten hypähtävän viinipullollisen nauttimisen jälkeen autonrattiin (enkä ole puuttunut asiaan).

Olen tavannut lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä monissa tilanteissa ja osan toivotan hornantuuttiin tekopyhine mielipiteineen tai raamatunlauseineen, mutta osasta on muodostunut tukirengas, elämänlanka ja läheinen ystäväkaarti. Elämä ei ole sidottu 8-4, eikä lumi tai pimeys sido ihmisiä sisätiloihin (paitsi sen kerran kuin sataa), joten tennistreffejä ja ulkoilmalounaita on läpi vuoden. Ei ole myöskään koko kansakuntaa yhdistäviä hetkiä, kuten ylioppilaaksitulo- tai Itsenäisyyspäivä, eivätkä ihmiset hullaannu maajoukkueen urheilumenestykestä, mutta oman jalka- tai pesäpallojoukkueen menestystä toivotaan fanaattisuuteen asti.



Juhla on kuitenkin juhla, sillä niin töitä kuin koulustakin koittaa ansaittu vapaa, jonka voi viettää suklaata mutustellen (Geisha vai Fazerina, kas siinäpä pulma), kirjoja (suomenkielisiä!) lukien ja elokuvia katsellen. Voi mennä leffatetteriin tai viinilasilliselle ja kokea ne kahvipaikat (listassa on tällä haavaa 3), joissa ei ole vielä käynyt. Tänään poikkesin yhteen uuteen paikkaan (Mayobird singahti heti listani kärkeen, sillä täällä saa sekä lounasta että erinomaista kahvia) ja söin lounasta tässä:



Ja juhlaputki jatkuu suomalaisten rosollitalkoilla, Scandinaavisilla päivällisillä, saksalaisella joulutorilla (norjalaisten ystävien kanssa), konsertilla, myyjäisillä ja muulla mukavalla, kunhan nyt ensin karjalanpiirakat saadaan leivottua! Olen siis kiitollinen, että minulla on tässä perhe, terveys, ystävät ja työ. Sillä missä asun tai mitä kieltä puhun, ei juuri ole merkitystä. Sillä, että ymmärrän pysähtyä tähän terassille sen sijaan on. Vielä kun viitsisi lähteä lenkille; ei vaan millään huvittaisi, kun siinä touhussa tulee hiki!

Hyvää Kiitospäiväviikkoa kotomaahankin.