´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.

Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

Terveyttä kaikille

Meillä on kaikki hyvin, kiitos kysymästä.

Mutta avaan taas sanaisen ihmetyksen arkkuni, sillä tympii, pännii ja pelottaa, koska en osaa ymmärtää. Nimittäin sairaudenhuoltoa (termi ei ole lapsus) tässä maassa. Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, mutta en saata olla ihmettelemättä, että joulukuu on pienehköjen kirurgisen toimenpiteiden kulta-aikaa. Ai miksikö, no siksi, että omavastuut on maksettu eli kaikki loppuvuoden sairauskulut ovat 'ilmaisia'.

Sairastumiset kannattaa siis tarkkaan suunnitella ja onnekkaiden käyttämättömät tämän vuoden sairaslomapäivät ovat käsillä. Loma kuin loma, kiintiö on sama, sait sitten sydänkohtauksen tai flunssan tahi päätät viettää laatuaikaa perheen kanssa. Sairasloma on poissa vuosittaisesta lomakiintiöstä. Terveystarkastus kuuluu myös kiintiöön, mutta sen korvaa vakuutusyhtiö, ei työnantaja. Ja koska vakuutusyhtiö rakastaa terveyttä, niin pituudet, painot, testit ja rästit tehdään vuosittain; siis ne, jotka kotomaassa tehdään 5-10 vuoden välein. Mitenkään ennakoivaa terveydenhuoltoa väheksymättä, mutta itse osoittaisin rahat mieluummin neuvolasysteemin rakentamiseen kuin läpeensä terveiden aikuisten vuosittaiseen syynäämiseen.

Minunkin pitäisi käydä mammografiassa kerran vuodessa ja hammastohtori tahtoo ottaa röntgenit joka kolmannella kerralla (tarkoittaa puolentoista vuoden välein), ja jos näistä kieltäydyn, niin tohtorilla on oikeus kieltäytyä hoitamasta minua, mikäli jotain epäillään. No, selvittiinhän Tsernobylistäkin...

Mutta jos sitten vakuutusta ei ole (lapset ovat muuten vanhempien vakuutuksessa vain 26-vuotiaaksi), niin kaikki keinot rahankeruuseen on keksittävä! Siis mikäli sairastut. Viime viikkoina olen ärsytykseen asti (lieneekö joulun omatunnonkeräilykamppanja-ajalla jotain tekemistä asian kanssa) törmännyt erilaisiin 'ojenna kätesi ja anna roposi' -nettikeräyksiin, jotka ehdottavat muutaman kympin lahjoitusta suit sukkelaan. Tämä siis kuvitellessani klikkaavani blogiin, infoon tai nettisivulle. Ymmärrän varsinaiset keräykset, mutta se, että sairastumisesta tehdään julkinen tragedia sen takia, että ihmiset lahjoittaisivat rahaa sairautesi vaatimaan hoitoon, menee yli sietokyvyn! Olen syvästi surullinen kaikkien sairastuneiden puolesta, mutta en jaksa käsittää.

Tyynesti myös siirrän sairaanhoitopiirin lähettämät huomautuskirjeet pinoon 'selvitän sitten joskus', kun tulee kolmas ja neljäs huomautus (samana päivänä, kahdessa eri kirjekuoressa) samasta poliklinikkakäyntilaskusta. Siis lankeaa maksettavaksi, kun vakuutusyhtiö ei ole maksanut. Koska palveluntarjoajan näppärä tietokonesysteemi ei hyväksy antamaani osoitetta, eikä sitä näy vakuutuskortissa, joka joka kerta kopioidaan. Ja olen kopion jo kerran itse lähettänyt vakuutusyhtiöön. Joka ehkä on maksanut. Tai jos ei ole maksanut, niin alipalkattu käsittelijä sitten selvittää asiaa, kunhan vielä toiset viisi kuukautta kuluu. Kunhan joku soittaa johonkin numeroon, jossa näppäilee ohjeiden mukaisesti sitä ja tätä ja osaa luetella koodinumerot aksentilla, jonka systeemi tunnistaa. Ja jos ei kukaan maksa, niin ehkä mä sitten maksan, mutta vain, jos saan yksiselitteisen laskun, enkä kehoitusta soittamaan numeroon ja selvittämään asiaa. Ja sitten voin lähettää korvauspyynnön ifille. Joka maksaa euroina.

Kyllä on kuulkaa Kelan selkosysteemiä ikävä, mutta sehän se onkin osaltani mennyttä; pyydettiin heittämään Kelakortilla varislintua, sillä en kuulu Suomen sosiaaliturvaan. Nyyh! Mieheni edelleen kuuluu, koska on expat, samoin tyttäreni, koska on expatin huonetta ja sukua, mutta minä työläisenä saan hoitaa oman turvana, Suomen sosiaaliturvalla ei ole mitään tekemistä kanssani. Toivottavasti en joudu avaamaan keräystiliä ja hattu kourassa lähestymään kaikkia teitä, joista yhteiskunta huolehtii. Aika yksinäinen ja turvaton on asemani, jos vaikka puoliskolleni jotain tapahtuisi... (Valmetin kautta olen siis vakuutettu ja oikeutettu GMMIn ja ifin kanssa taistelemaan.)



Ja aina ne vakuutuksetkaan eivät auta. Rakas amerikanperheemme jäsen, Mike Ballard, siirtyi ajasta ikuisuuteen eilen. Me kaipaamme ja suremme häntä. Hyvää matkaa Mike!

Mammografia

Kaikki on kunnossa, mutta koskapa olette kovasti kiinnostuneet siitä, miten tässä maassa tuhlataan vakuutusyhtiöiden rahaa erinomaisen tarkoitukseen, niin kerrompa taas. Oli oikein mukava kokemus kaiken muun ajan paitsi sen, jonka ei ollut. Jos olet nainen, niin tiedät kyllä.

Edelleen haaste ja jännitysosa uuden paikan etsimisessä on se, ehtiikö paikalle ajoissa ja löytääkö oikean oven, sillä kyltitykset ovat tässä maassa aliarvostettu luonnonvara. Ballantynellä kummiskin oltiin, joten ei huolenhäivää (officeni on naapurissa eli puolen mailin päässä) ja löysin oikean oven. Vastaaotto oli: vaaleanpunainen. Sisustus, kaavut (juu, tottakai puet sellaisen päällesi erillisessä, lukittavassa pukukopissa) ja työntekijöiden vaatteet olivat asiaankuuluvan pinkkejä, sillä rintasyöpäähän tässä ollaan ehkäisemässä. Jouduin odottamaan ehkä 5 minuuttia, koska työntekijöitä oli sairaana tai muuten poissa, mitä kovasti pahoiteltiin.

Sitten minut ohjattiin tutkimushuoneeseen ja työntekijä poistui hakemaan, etsimään tahi tarkistamaan jotain ja palasi muutaman minuutin kuluttua sanoen: " häblää äblää viis vais vink". Minä purskahdin nauramaan ja sanoin, etten sitten saanut sanaakaan selvää tuosta, mitä yritit minulle pikaversiona tykittää!

Rouva istahti tuolille ja nauroi hyväntahtoisesti. Pyysi anteeksi, selitti asiat selkeästi, kertoi miksi moinen kiire, haastatteli minut ja käytiin läpi Euroopanpolitiikka. Sitten lempeästi runnoi naiseuteni masiinaan ja pääsin lähtemään. Parasta kaikessa oli, että ei tarvinnut selvitellä vakuutusjuttuja laisinkaan, sillä ne oli selvitetty jo lähettävän lääköriaseman puolesta (kunnes puolen vuoden päästä vakuutusyhtiö lähettää kysymyksen siitä, että oliko minulla tissit jo Suomessa ja kuinka vanha on aviomiehesi, joka on syntynyt vuonna 67 ja jonka nimissä vakuutus on).

Jihaa, ja postissa tuli parin viikon viiveellä lappu, jossa luki: no problem, just fatty!

Ei siis mitään uutta auringon alla.