Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Ykköskieli ja kakkoskieli.

Ja maailma mataa väärinpäin. Koulut ja kaupat on suljettu ja jotainhan tässä on aikansa kuluksi tehtävä. Siispä bloggaan. Sain juuri laadittua ja julkaistua työblogiin yhden tekstin ja sitten päätin palkita itseni antamalla luvan kirjoittaa suomeksi, sillä se on niin paljon mukavampaa ja rennompaa.

Muutenhan tämä käyttökieli on jo jollain lailla sujuvoitunut ja vaikka edelleen välillä tuskailen, kun en saa sanoja suustani. Eniten harmittaa se, että kielenkäyttöni on liian ilmeetöntä, kökkömäistä ja töksähtelevää. Totuushan on, että silloin kun olen kovin innostunut jostain, niin puhe puuroutuu, mutta kun saan puhua omimmasta osaamisestani, sujuvuus yleensä paranee. Paitsi silloin, kun vaan on sellainen päivä, ettei puhe kulje.

Olisi aika kiva jotenkin todentaa omaa kielenkäyttöä ja saada todisteita siitä, onko se sujuvuuden lisäksi muuttunut yhtään vähemmän virheelliseksi. Omaa puhettaa kun on niin vaikea arvioida ja jos kysyn joltain ystävältäni, niin kaikki ovat niin kohteliaita, ettei se auta yhtään. Olisi pitänyt tehdä ennen muuttoa jokin kielitesti, johon voisi nyt verrata.

Oman kehittymisensä huomaa seuraavista asioista:
1. Pysyy kärryillä isossakin porukassa ja nappaa vitsit ajallaan.
2. Seuraa sujuvasti elokuvia ja teatteriesityksiä.
3. Melkein ymmärtää improvisaatiota.
4. Pystyy kirjoittamaan kakkoskielellä (ja on lakannut välittämästä virheistä).
5. Yleisimmät fraasit tulee suusta automaattisesti (kiittelyt, anteeksipyynnöt, sir/ma´am, bless you, mitä kuuluu kirvesvartta ja onpas sulla hieno kampaus/pusero/kengät ja mitä näitä nyt on).
6. Pärjää hermostumatta myös lääkärin tai hammaslääkärin vastaanotolla.

Oman kökköytensä huomaa seuraavista:
1. Aksentti
2. Yrittää kertoa vitsia amerikaksi.
3. Aksentti.
4. Yrittää skrollata englanninkielistä nettisivua nopeasti.
5. Aksentti.
6. Kuulee tyttären puhuvan.

Ja kyllä, silloin tällöin näen myös unta amerikaksi. Mutta ajattelu-, päättely- ja laskemiskieli on aina ja iankaikkisesti suomi, (Tästä saan saan hymyjä, kun lasken vaikka vain montako ihmistä on paikalla suomeksi.) Myös esimerkiksi ilmansuunnat täytyy ensin käsitteellistää omalla kielellä ja kääntää englanniksi. Muuten olen lakannut kääntämästä mielessäni, englanti tulee aika automaattisesti, mutta jonkin välisuodattimen läpi. Kun selitän työssäni jotain lihas-hermoyhteyttä, niin teen sen englanniksi, mutta rinnalla kulkee ajatus siitä, kuinka paljon soljuvammin sanoisin sen omalla kielellä. Olisi aika vinkeää nähdä, miten se aivoissa kulkee!?

Tulkkaaminen ja kääntäminen sen sijaan on todella vaikeaa! En kertakaikkiaan pysty löytämään oikeita vastineita nopeasti eli nostan hattua hyvin korkealle kaikille simultaanitulkeille. Tämän asian kanssa on joskus hyvä leikkiä ja olemmekin aika hyviä keksimään uusia sanoja (samoin riitelemään, onko sana oikeasti suomea vai ei).

Luen kummallakin kielellä, mutta ehdottomasti mieluummin suomeksi. Sen sijaan kuuntelen kirjoja mieluummin englanniksi, ja ymmärrän - tai aivot täydentävät -  jo käytännössä kaiken. Englannin käyttäminen ei ole enää raskaampaa kuin suomen, mutta hetkittäin harmittaa, ettei oma taitokapasiteetti sisällä joitain nasevia omankielisiä sanontoja tällä toisella kielellä. Usein myös toistelen sanontoja, kun niitä kuulen ja kaverit ovat jo tottuneet, että välillä mutisen omiani.

Mukavinta amerikaksi puhumisessa ovat ne hetket, kun käyttää jotain sanaa tai sanontaa, eikä tiedä mistä sen on oppinut! Välillä sitten kysyn, sanoinko sen oikein ja ymmärsittekö, ja jos vastaus on myönteinen, koen suurta ylpeyttä siitä, että sana- tai ilmaisuvarastoni on kasvanut. Näitä hetkiä soisi vain olevan enemmän!

Eli pitkä matka on kuljettu, mutta ei sitä sovi alkaa lepäillä laakereillaan! Edelleenkin kärsin puoli-ilmaisevuudestani ja haluan ehdottomasti kehittyä kielenkäyttäjänä. Pitäisiköhän sitä alkaa opiskella jotain uutta kieltä, jottei aivot aivan rapistu? Ja sanaristikotkin ovat jääneet täyttämättä ihan kaikilla kielillä; kokeilin täyttää englanniksi, mutta paiskasin hyvin nopeasti turhautuneena nurkkaan. Jospa siis tartunkin Shakespeariin, niitä on likan hylly pullollaan tässä vaiheessa, kun high school alkaa olla loppusuoralla. Oppia ikä kaikki.