Erilainen uusi vuosi

Minä tykkään perinteistä ihan kamalasti ja erityisesti joulu on aina ollut tärkeä perhejuhla, jolloin suku on kokoontunut yhteen. Sanomattakin on selvää, että muutamista perinteistä on pitänyt tässä vuosien saatossa luopua, mutta yhtälailla uusia juttua ja tulevia perinteitä on vastaavasti saapunut elämäämme.

Meille joulu on se kaikkein perinteisin ruokamässäysjuhla lanttu- ja perunalaatikoineen, mutta tottakai sekin on muuttanut muotoaan, koska meidän suku tällä mantereella on tasan 3 ihmistä. Ja vähän myös siksi, että Thanksgiving on täällä se isompi juhla, jota viettävät kaikki vapaapäivineen eli se vähän syö joulua. Me pääsimme taas muutaman vuoden tauon jälkeen kunnolliseen Amerikkalaiseen Thanksgiving -pöytään - röyh.

Joulun vietimme tavalliseen tapaan kotosalla syöden, paketteja availlen ja pelejä pelaten (kaksi pelasi jotain konsolijuttua ja mä luin 3 kirjaa siinä sohvalla lojuksien). Siis oikein rentoa oleskelua, vaikka toki kävelin kaverin luokse yllätyskahville ihan vaan koska ilma oli niin ihana (joulupäivänä tohti kävellä senkin osuuden, jossa ei ole jalkakäytävää, koska liikennettä ei juuri ollut).

Likka lähti sitten kampukselle eikä mies ollut millään muotoa kiinnostunut poistumaan kotoaan, niin minä päätin ottaa mahdollisuudesta vaarin ja hurautin rannikolle viettämään eksklusiivijuhlaa itseni kanssa. Tämä on siis aivan loistava juttu ensiksikin siksi, että rakkailla ystävillä on täällä asunto, jota saan lainata (periaatteessa ihan milloin vaan, ainoa haittapuoli on reilun kolmen tunnin ajomatka) ja toiseksi siksi, että Wilmingtonin kaupunki on tuossa alle tunnin päässä. Ja siellä siis asuu yksi rakkaista opiskelijoistani, jonka luokse aion tästä ihan kohta hurauttaa juttelemaan ja lounaalle.

Siis rantaloma yksin on aivan täydellinen startti uudelle vuodelleni! Ilmat ovat suosineet eli aurinko on paistanut. Lämpötila pyörii päivällä noin viidessätoista asteessa eli minulle aivan täydellinen ulkoilusää, en edes palanut vaikka eilen tarvoin reilun tunnin paisteessa. Asunnon ikkunasta näkyy tuo sisävesiväylä (Intercoastal waterway) ja sammakotkin ovat näin talvisaikaan hiljaa (kesällä ne nimittäin pitävät hereillä vaikka kuinka sulloisi korvatulpat korviin). Minulla on siis ihana rauha ja aikaa pohtia syntyjä syviä eli suunnitella vuotta (ja vuosikymmentä), tai sitten lukea kirjaa ja juoda kahvia. Valitettavasti suurin osa kahviloista oli uuden vuoden päivänä suljettu tällaisessa pikkukylässä kun ollaan.

Ja jälleen olen alkanut ymmärtää jotain perin Karoliinalaista: jokaisella täällä asuvalla on suosikkiranta(kaupunki), jota kehutaan maasta taivaaseen (vaihtoehtoja siis todellakin löytyy, katso vaikka kartasta), ja jonne palataan uudelleen ja uudelleen. Tällaiselle kuivanmaan kasvatille ranta on aina ollut vaan ranta, siis samaa hiekkaa ja vettä, mutta onhan näissä eroja. Oma suosikkini tähän asti on ollut Oak Island, mutta tämä Sunset Beach on kyllä hyvä kakkonen. Ai miksi: täällä ei ole ensimmäistäkään hotellia, eli ei ketjuravintoloita, ei lasten suosimia vuoristoratoja tai muita härpäkkeitä, eikä Ripley´s Usko tai älä -museota (huoh)! Rantakaistale on täällä semmoset 20-30 metriä leveä (laskuveden aikaa aikaan siis 100 metriä) eli tilaa on. Kävelymatkaa (rannan pituus) on arviolta neljä mailia eli riittää kyllä minulle. Toisessa päässä ranta loppuu lintujen luonnonsuojelualueeseen, mikä on oikein kannatettava asia ja toisessa päässä kanaaliin, jonka näen tuosta ikkunastani juuri nyt! Minulla siis on merinäkymä, joskin se siintää tuolla ruovikon takana.

Ja vuoden eli vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä minä näin elämän ensimmäiset delfiinit leikkimässä siellä rantaveden tuntumassa! Siis aivan luonnonvaraisesti ihan vaan auringonlaskua ihaillessani. Ja vaikka ystäväni heti tarjoutui viemään minut vesiskootteriretkelle delfiinejä ihailemaan, niin minä tietenkin kieltäydyin: en halua heitä häiritä yhtään enempää, tässä suhteessa aion pysyä tylsänä suomalaisena, joka kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä.

Kyllä kai minä siis olen vähän juurtumassa tänne Pohjois-Karoliinaan ja sen elämään. Täällä rannikolla on aivan eri meininki kuin suuressa ja steriilissä kotikaupungissmme, olkoonkin, että ero varmasti tulee myös asukkaiden yleisen elintason eroista. Täällä ollaan maalla, eikä nyt ole turistiaika, mikä tekee tästä minulle parhaan vierailuajankohdan. En tietenkään pysty käsittämään millaista olisi asua täällä rannikolla, tämä on minulle kuten niin monelle monituiselle muullekin vain loma-aluetta, mutta ajatuksentynkää sain kyllä Pat Conroyn kirjoista. Jep, Vuorovetten prinssi ´tapahtui´ siis eteläisessä Karoliinassa eli antaa vähän perspektiiviä, jos pääsee yli päänsisäisestä Barbara Streisandin kuvasta. Luin kirjan siis englanniksi pari kuukautta sitten, koska se avaa jonkinlaisen kuvakulman asuinpaikkaani. Seuraava kirjalistallani on Delia Owensin Where the Crawdads Sing*, ja kyseinen kirjailija on tietenkin täältä nurkilta ja kirjoittaa luonnosta, suistoalueesta ja elämästä täällä.

Vuonna 2020 aionkin lukea kirjoja ja pohtia sitä, miten kirjan kuvaama maailma ja oma kokemusmaailmani yhtyvät. Tämä on sitä hiljaista tietoa maailmasta, kultturista ja asuinympäristön vaikutuksesta ajatteluun. Luen siis paljon ja kummallakin kielelläni, mutta josko tänä vuonna pyrkisin myös sanallistamaan sitä, miten kokemani ja lukemani vaikuttaa käsityskykyyni eli ymmärrykseeni. Minulla olisi liuta kirjoja luettuna, joista voisin sanoa vaikka mitä, mutta ajatukset ovat vielä pöpperönä päässä. Katsotaan miten aika ja into riittävät. Ja jos oikein kunnianhimoiseksi päättäisin ryhtyä, niin tekisin analyysit kummallakin kielellä ja niistä tulisi aivan erilaisia. Sillä kääntämään minusta ei ole, sen olen ymmärtänyt jo kauan sitten, ja ymmärrys vain syventyy sitä mukaa kun etenen Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjassa. Minun kielellinen taitoni on kyllä kivettynyt kummallakin kielellä, mutta en siis anna periksi!

Perästä kuuluu, vuosi 2020 olkoon sivistyksen vuosi ja yritän kirjata mielenliikkeitäni tänne blogiin!

*Crawdad ei siis tarkoita varista (crow), vaan etelän murteella jokirapua eli siis suomalaisittain rapua (oik. crawfish tai crayfish). Kunhan olen lukenut kirjan, niin kerron miten ne laulavat. Minä tietenkin luulin, että kirja kertoo variksista. Tavallinen rapu täällä on crab, joka siis oikeasti on taskurapu, ja jonka syöminen on yhtä työlästä kuin suomalaisenkin ravun. Mutta täkäläisessä ravussa on kyllä aika paljon enemmän syötävää. Ravut on parhaimmillaan rapukakkuina (crabcake), jotka eivät tietenkään ole kakkuja vaan pihvejä (vrt, jauhelihapihvi), joita ei täällä saa kutsua pihviksi, koska kyse ei ole kokolihasta. Jauhelihapihviä taas tulee kutsua täkäläisittäin voileiväksi (sandwich), jolla ei ole mitään tekemistä voin kanssa, sillä täällä en ole koskaan nähnyt voita laitettavan leivälle. Voileipä on siis meikäläisittäin hampurilainen, mutta  - muista! - täällä hampurilaisessa on oltava se (koko)lihapihvi, Jos haluat selittää mikä on suomalainen voileipä, niin se on open sandwich, mutta käsitteenä se on käsittämätön, sillä täällä leivälle laitetaan pähkinävoita. Jos leipä sisältää juustoa ja/tai leikkelettä, siitä tulee lounasleipä eli deli-ruokaa. Eli missään tapauksessa leipä ei ole aamiaisruokaa, milloin tahansa muulloin se on käypä ateria!

EDIT: aina valpas sensorini korjaa edellistä: Jauhelihapihvi on burger patty, joka on ihan käypä sisältö hampurilaiseen; yhtä lailla kuin kokolihapihvikin. Ero tulee siitä leivästä: sämpylä vai leikattu siivu. Ja voitakin laitetaan leivälle, jolloin sitä kutsutaan toastiksi.
Tämä prosessi kuvaa elämääni aika hyvin, juuri kun luulen jotain ymmärtäväni, se muuntuu, sekoittuu ja löytyy uusi totuus. Eikös elämä ole oppimista, ja vierivä kivi ei sammaloidu.

Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Washington DC

Poikkesimme siis männä viikolla asuinmaamme pääkaupungissa Washingtonissa tahi oikeammin DeeCeessä, kuten asia täällä pitäisi ilmaista. Siitäpä sitten muutama sananen. En aio kerrata turistinähtävyyksiä varsinaisesti, vaan tunnelmiani.

Heti yhdeksän tunnin ajomatkan (tässä mukana kaksi pissi- ja yksi lounastauko) puuduttaminen jalkauduimme kaikkien muiden sekaan ja kävelimme Washington muistomerkille ja Valkoiselle Talolle. En ollut niinkään ällikällä lyöty, sillä maisemat ovat tuttuja telkkarista, mutta mielessä häilyi kysymys: Mitä suomalaisen kuuluisi tuntea läntisen maailman poliittisessa kehdossa? En osaa riittävästi asuinmaani historiaa, eikä minusta tuntunut mitenkään ylevältä. Joo, tommonen kivipaasi; hienosti valaistu talo ja telkkarista tuttu, mutta... Onko tällä jotain merkitystä minulle? Likka ei ota uskoakseen kuinka tyhmiä kysymyksiä esitin (Kuka toi herra Washington oikeesti oli); koska en luota omaan tietooni. Miksi tämä on DC eli District of Columbia? Mitä Columbialla on mitään tekemistä minkään kanssa?

Ja sitten museoita. Niitä on! Ei voi välttyä vertaamasta vanhoihin kokemuksiinsa ja mietinkin miten prameaa ja ulkokultaista täällä olisi, jos venäläiset olisivat asuttaneet tämän mantereen. Valkoinen talo on sittenkin aika maltillinen ja vielä maltillisempia ovat muut rakennukset. Ne ovat valtavia, mutteivat ulkokultaisia. Ehkä minä sittenkin ymmärrän jotain historiasta, aikakausista ja ihmisten hyväksikäytöstä, mutten politiikasta. Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä amerikkalaisella unelmalla ja yksilön nostamisella kaiken keskiöön tarkoitetaan! Kaikilla on sama mahdollisuus, jos osaa pelisäännöt, on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja ties mitä, nostaa itsensä ja lähipiirinsä omalle jalustalleen ja menestyä. Omat lähtökohdat, juuret ja kehitys on keskiössä ja isänmaallisuus ei kohdistu niinkään tähän maahan vaan ideaan tästä maasta. Tätä kaikkea tuetaan suureellisella maailmankuvalla. Koska meillä täällä on niin suurta, niin muualle ei tarvitse mennä.

Yhdysvalloissa maan valtavuus ei tue homogeenisuutta, kansojen kirjo ei nivo yhteen, mutta itseriittoisuus kyllä. Onhan se mieletöntä, että tämä on yksi maa! Ja sitä johdetaan tästä kaupungista. Avaruutta kuvaa myös se, että muistomerkit on suunniteltu kontrastien kautta ja National Mall on oikeasti hieno monien kuvakulmien kautta, mutta enemmän edukseen televisiossa. Paikanpäällä se on hurjan suuri puisto, jonka laidalla on tusinoittain museoita. Ja arkistoja ja muuta paperihelinää, jota pitäisi kovasti osata arvostaa. 

Kyllä ihminen on kummallinen. Tavalliset kansalaiset riite--- juttulevat kovaäänisesti kadunkulmassa ja yrittävät tulla toimeen tässä pelissä. Kabineteissa luodaan suurta peliä nimeltään politiikka, jossa populisoidaan käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi älyä, jotta ihmiset voisivat kuvitella olevansa tärkeä osa tätä suurta valtiota, jolla on merkitystä. Ja sitten maan johtoon on pääsemässä täysin aivoton pelle, joka ei arvosta mitään tai ketään muuta kuin pohjatonta vallanhimoa ja itsekeskeisyyttä! Äärimmäisen isossa valtiossa mikään muu kuin ääri-ilmiö ei saa minkäänlaista kaikupohjaa. Täällä on jo ihan kaikkea, joten erottautuminen on mahdotonta. Ja jotenkin pitäisi saada äänensä kuuluviin ja oma pärstä maailmankartalle.

Niin. Mitäpä tässä pieni suomalainen osaisikaan asiasta sanoa. Kaikki virheet ja menneet pahuudet ovat nähtävillä noissa museoissa, mutta samoja seikkoja toistetaan silti. Koska jokainen sukupolvi koostuu uusista yksilöistä, joilla on oikeus tehdä omat valintansa. Holokaustimuseon (United States Holocaust Memorial Museum) sisältö on käsittämätön, mutta jo tuttu asia eurooppalaiselle. Euroopan pahuus on kuvattu kattavasti ja on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Alkuperäisasukkaiden (National Museum of the American Indian) museossa voisi tavoittaa saman tunnelman, mutta sepä onkin koostettu hieman eri näkökulmasta. Alkuperäiskansojen kulttuuri on tietenkin merkittävä asia, mutta ei iske ihan niin syvälle ihmisen pahuuden ytimeen. Uuteen Afrikkalais-Amerikkalaiseen (National Museum of African American History and Culture) museoon emme päässeet sisälle, koska emme olleet tajunneet hankkia lippuja etukäteen. Taidemuseoista kolusin läpi Patsaspuiston (National Gallery of Art Sculpture Garden) ja maksan pääsymaksun Naistaiteilijoiden museoon (National Museum of Women in the Arts), joka oli ainoa yksityinen museo, jossa kävin. 

Museoähkyhän siitä tuli! Takaisin siis tunnelmiin. Meidän hotelli oli Chinatownissa eli kävelymatkan päässä ihan kaikkialle. Myös bussi- ja metroyhteydet näyttivät toimivan moitteettomasti ja ihan oikeasti autolla ajaminen oli tuskaisin vaihe tässä reissussa. Eipä näyttänyt olevan väliä sillä, oliko ruuhka-aika eli ei, sekä sisään kaupunkiin että ulos sieltä oli jonkinverran jonotusta. Minusta kuitenkin näin ensikertalaisille yöpyminen keskustan kalliissa hotellissa oli ehdottoman hyvä valinta. Saatoimme myös nauttia ravintolamaailmasta täysin rinnoin, kun ei tarvinnut miettiä miten liikkuisi. Taksia käytimme, kun kävimme uusimassa passeja Suomen lähestystössä, ja tämähän oli se varsinainen syy koko reissuun. Oli aika hassua small talkata suomeksi keskellä teeveesarjamaista oleilua. Ihan oikeasti osaan kyllä jo small talkia, mutta suomeksi se meni könkköilyksi!

Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.

Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.

Vaalihuuma alkaa pelottaa.

Pitäiskö pelätä?

Charlotte, Pohjois-Carolina, ei kovin usein ylitä kotomaan uutiskynnystä, mutta nyt on sekin sitten koettu. Täällä mellakoidaan. En osaa analysoida syita enkä suhteita, enkä millään tasolla ole kertomassa kenellekään mitään yhteiskunnallista saati poliittista kannanottoa, mutta jollain lailla olen pakotettu kertomaan miten juuri minä koen tämän kaiken.

Kuten tiedätte, kaiken takana ja pohjalla on niinkin syvä ja intohimoja herättävä asia kuin rasismi. Siellä Suomessa rasismi-käsite on jollain lailla teoreettisempi kuin täällä, enkä usko että tämänhetkinen pakolaiskriisi, josta minulla ei ole mitään kokemusta, on millään lailla rotukysymys. Näen kyllä, miten pakolaistulva on mahdollista nähdä uhkana, kun vähenevistä resursseista taistellaan  oman maan kansalaistenkin kesken, mutta täällä rasismissa on ihan oikeasti kyse siitä, että toinen on erivärinen JA vähemmän koulutettu ja siksi jollain tavalla pelottava. 

Pystyn hyvin ymmärtämään tämän pelon silloin kun taustalla on omakohtainen kokemus eli pelkoon on jokin syy. Olen myös oman kokemukseni kanssa hataralla pohjalla, sillä minun ei tarvitse mennä ns. huonommille alueille koskaan, mutta jos menisin, niin taatusti olisin peloissani. Mitä ja miksi minä siis pelkäisin?

Pelkäisinkö yksittäisiä ihmisiä, jotka näyttävät erilaiselta kuin minä? En. Pelkäisinkö joukkoa erinäköistä nuorisoa, joka kuljeksii ja syljeksii jalkakäytävälle? Kyllä, mutta yhtälailla pelkäisin itseninäköistä maleksivaa nuorisojoukkoa. Kokisinko epävarmuutta, kun erinäköinen henkilö ei yritäkään puhua sellaista kieltä, jota ulkomaalaisena ymmärtäisin (palveluammatissa)? Kyllä. Epäröisinkö pyytää apua poliisilta, joka on erinäköinen kuin minä? En. Mutta minä tulenkin monokulttuurista, jossa poliisiin ja taksikuskiin voi luottaa sataprosenttisesti.

Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun poliisiin ei voi luottaa tai ihonvärini aiheuttaa ongelmia ja aliarvioivaa käyttäytymistä.

Minä olen 'kotirouva' lähiöstä ja tuttavapiirissäni on tummaihoisia, hyvin kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät millään tasolla hyväksy kaltoinkohtelua tai mellakointia vaikka ovat itsekin elämässään jonkintasoista rasismia kohdanneet. He ovat ponnistelleet ja päässeet elämässä pisteeseen, jossa voivat noista tämän asian yläpuolelle. Tottakai he ovat ns. 'rikkaita', koska siitähän tässä loppujen lopuksi on paljolti kyse. Kateudesta.

Tiedän, että eriarvoista kohtelua on. Näen, että uutisklipeissä ihmiset hajottavat ja mellastavat ihan vain mellastamisen halusta. Haluan, että poliisit, jotka ovat laukaisseet aseensa toista ihmistä kohti, kantavat vastuunsa ja joutuvat syytteeseen. Toivon, että ihmiset oppisivat käyttämään energiaansa kohti oikeaa, positiivisempaa muutosta ja tasa-arvoa.

Sitä en ymmärrä, miten ihmiset käyttävät jumalaansa voima-aseena barrikoituakseen rukouspiireihinsä ja sulkeutuvat sisälle, jotteivat lapsensa näe mitä tässä maassa tapahtuu. En käsitä, että asiat lakaistaan maton alle, koska koulun testisuunnitelmaan ei kuulu ajankohtaisiin asioihin paneutuminen. Miten ihmeessä kaikki tämä voisi olla Hillaryn tai Donaldin syytä (siis ihan kumman vaan riippuen tilanteesta)? Miten umpiossaan 'hyvinkasvatetut', todelliselta elämältä (lue: vastuusta vapaat) suojatut lapset ja ghetoissaan alle kymmenenvuotiaasta itsensä elättäneet lapset voisivatkaan koskaan kohdata (muuten kuin huumekauppoja tehdessään)?

Sanon tämän nyt suoraan, vaikka se ei olekaan ihan korrektia, mutta minähän voin tässä piiloutua tämän siunatun kielimuurin taakse: yhteiskunta, jossa elän, on hyvin segregoitunut! Kirkossakävijät (rukoillaan, rukoillan ja rukoillaan. Omassa porukassa). Toisessa kirkossa kävijät (mepäs rukoillaan paremmin kuin te). Rikkaat (meidän ei tarvitse välittää mistään). Toisen väriset rikkaat (me ollaan päästy tähän niin kovalla vaivalla, että entiset orjatkin kalpenevat). Melko rikkaat (tehkää ihan mitä vaan, kunhan ette ota meiltä mitään pois). Köyhät (v**tu kylä mä tekisin töitä, jos ilman koulutusta sais tarpeeksi fyrkkaa maksavan työn). Urheilufanaatikot (jalkapallo kansakunnan yhdistää ja jossei urheilu, niin ainakin National Anthem). Ulkomaalaiset (joita ei kiinnosta kuin raha). Laittomat siirtolaiset (jotka tekee kaikkien työt). Poliitikot (nuo vallanhalussaan korruproituneet). Ja sitten on tavalliset ihmiset, jotka katsoo muualle kun jotakuta kiusataan, ja jotka haluaa kyllä pelastaa maailman, kunhan mun autoon riittää bensa ja muovipussien käyttö on sittenkin niinpaljon yksinkertaisempaa kuin kierrättäminen.

Pelastelenpa tässä siis maailmaa omalla kotisohvalla Netflixiä katsellen. Olen kiitollinen, että olen tämänvärinen, vaikkakin siirtolainen. Pysyn kaukana huliganismista ja nostan hattuani korkealle niille uskalikoille, jotka menevät mielenosoittajien ja poliisien väliin pyrkien puhumaan järkeä kapinoiville (ovatpa muuten tummaihoisia, hyvinkoulutettuja kaikki). En tee asialle aktiivisesti yhtään mitään, mutta pyrin ymmärtämään ja keskustelen mahdollisimman monien kanssa asiasta, jotta saisin edes jonkinlaisen ymmärryksen tästä yhteiskunnasta. En myöskään peukuta yhdellekään sanahelinää suoltavalle aforismille tahi rukouspyynnölle.

Ymmärrän ja kunnioitan entistä enemmän oman koto-Suomen ajattelemaan opettavaa koulutusjärjestelmää, joka mahdollistaa ammatillisen koulutuksen myös ilman korkeakoulutusta.

Perinteet vai uudet tuulet?

Alkaa tämä nihkeä marraskuu vedellä viimeisiään ja täällä se tarkoittaa joulukauden avautumista. Onhan se ensimmäinen adventtikin jo huomenna. Kuten saatatte ymmärtää (ja sama meininki on taatusti myös Suomessa), kaupat, puistot ja muut yleiset paikat ovat olleet joulukoristeltuja jo pitkään ja joululaulutkin ovat soineet jo tovin, mutta nyt on lupa laittaa pihat asiaankuuluvaan tällinkiin.

Minähän tänä vuonna laitoin sesonkivalot jo hyvissä ajoin, kun kelloja siirrettiin, eli olin valaistuksen puolesta aika suomalainen. Hillittyjä valoja pimeyteen. Tai no, ihan vaan pikkuisen ostin värivaloja, koska uudet traditiot tässä tietenkin pukkaavat ihon alle maan tavalla. Tänään sitten levittelin niitä varsinaisia joulukoristuksia pihalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että eihän tämä vielä riitä. Näyttää aika paljaalta, joten jätin vielä kuvaamatta. Katsotaan onko kaupoissa ensimmäistäkään koristetta jäljellä ensi viikolla; jos on, niin saatanpa ostaa vielä pari.

Tämä viikonloppu on täällä pyhitetty joulukuuusen hakemiseen ja kodin pukemiseen jouluiseksi. Kenelle se sitten tarkoittaa 200 koristeen ja kenelle 2000 koristeen ja asetelman laittamista (tai sitten joulua ei vietetä ollenkaan). Meille (siis minulle) se ei tarkoita vielä muuta kuin muutaman seinäkoristeen ja kynttelikön esiintuomista, sillä kuusi on mielestäni liian aikaista tuoda. Haluan ehdottomasti kuusen, mutta haluan myös, että siinä on neulasia vielä aattona! Tavallisesti hankin sen noin viikko ennen joulua ja tänä vuonna meille tulee muutama ystävä glögille lauantaina 19.12. joten siihen mennessä joulu täytyy laittaa esille. Siiheksi myös teen pari joulukakkua, -torttuja ja ostan piparit. Tai ne on jo ostettu, sillä töissäkäyvänä en viitsi panostaa kaikkeen kotitekoiseen.

Joulumme on ruokapuolesta varsin suomalainen ja sitä vietämme ehdottomasti aattoiltana, mistä en varmaan tule koskaan tinkimään! Koska meillä kuitenkin on tuo mantteli (ja jouluvieraita), niin laitan myös minisukat takan eteen ja sujautan jotain joulupäiväaamuksi sukkiin. Mutta en jätä maitoa enkä pipareita pukille... siihen voin kyllä helposti ryhtyä sitten, kun on asiaankuuluvan ikäisiä lapsukaisia. Tai ehkä sitten laitan kyltin piipun juurelle, että kiitos pukki, mutta olet jo käynyt täällä eilenillalla.

Muita jouluisia juttuja ovat jouluvalokierros (ehkä vain naapurustoissa tai sitten ajelemme joulukaupunkiin tai Botanical Gardeniin, jonka valot ovat kuulemma näkemisen arvoiset) ja aatonaaton rivitanssi saluunassa! Sen amerikkalaisempaa ei oikein ole ja minä tykkään tanssimisesta, niin mikä jottei. Tänä vuonna menemme katsomaan myös Pähkinänsärkija -baletin ja joulukonsertiksi olen valinnut Soulful Noel -konsertin. Me emme käy kirkossa (emme ole sellaista valinneet, emmekä kaivanneet; vaihtoehdoista ei suinkaan ole puutetta), emmekä hautausmaalla, mutta sytytän kynttilöitä rakkaille. Jouluajelua tai pulkkamäkeä ei sattuneista syistä tule harrastettua, emmekä olen myöskään käyneet luistelemassa, vaikka se olisi mahdollista täälläkin. Tämä perhe ei oikein ole talviaktiviteettipainotteinen, mutta saatamme hyvinkin mennä puistoon kävelemään ja sulattelemaan kinkkua tai laatikoita.

Joululauluja meillä sitten kyllä kuunnellaan konsertin lisäksikin. Varmaan jonkin verran jouluradio.fi:tä, mutta omia CD:itä leipoessa ja jouluruokaa laittaessa. Ehdottomasti! Kotona mieluiten suomeksi, mutta iso osa joululauluista on universaaleja ja saahan sitä itse hymistä mukana omalla kielellään. Ja kuusessa on pääosin Suomesta tuotuja koristeita ja tähti latvassa! Ei koskaan mitään enkeleitä tai muuta hömppää. (Paitsi ihan pikkuisen.)

Mutta jouluun on vielä aikaa, joten sittenpä muutama sananen Kiitostelupäivästä. Olen sarkasmin varjolla ominut juuri tuon nimikkeen, vaikka oikeasti pidän kovasti Kiitospäivän ideasta eli ajatusten suuntaamisesta kiitollisuuteen ja yhdessäoloon. Mutta totuushan on, että ylensyömisen ja turhan shoppailun juhlaksi Thanksgiving on muuntunut ja pisteenä iin päälle ovat hervottomat ruuhkat (lentokentillä) teillä ja kaupoissa. Black Friday on niin turha juttu minun elämässäni, mutta suon säästöt niille, keille se on välttämättömyys. Turhan krääsän ostamista kritisoin, mutta ostan sitten itsekin lisää niitä jouluvaloja (vaikka jätin käyttämättä Targetin tarjouksen, jossa ostamalla yli satasella jouluvaloja, saisi viisikymppiä alennusta) eli olisi syytä katsoa peiliin.

Tavallaan kaikkeen tähän krääsään siis turtuu ja hukkuu, eikä enää näe itse totuutta. Olemme myös omaksuneet rakkaan ystäväperheen kanssa uuden tavan nähdä Kiitospäivänä ja juhlistaa sitä yhdessä (tänä vuonna siis jo toinen perinteinen Kiitostelu) ja sehän tarkoittaa sitten sitä, että joko me tai he ajavat 460 mailia eli 740 kilometriä yhteen suuntaan. Tai sitten kumpikin perhe puolet tuosta matkasta ja tapaamme Savannahissa, kuten tänä vuonna, mutta joka tapauksessa bensa palaa ja törsätään hyvään ruokaan. Sitähän perinteet ovat: hyvää ruokaa, jotain uutta, jotain vanhaa ja sininen Suomen lippu. Ja tietenkin käsien yhteenliittäminen ja kiittäminen...

Itsenäisyyspäivä sitten taas on enemmänkin mielessä kuin toimissa, mutta karjalanpiirakat ja lanttuloora kuuluvat kuvaan. Tänä vuonna piirakkatalkoot osuvat juuri 6.12. ja samalla tehdään joululaatikoita yhteispohjoismaiseen joulujuhlaan. Eli sopeutumista on tarvittu siinäkin; meidän joulujuhlassa on Lucia-kulkue ja kaikki norjalaiset, ruotsalaiset (islannistakin jotain), tanskalaiset ja suomalaiset herkut, joita mieluusti maistelemme, vaikka rosolli se tärkein onkin.

Vaikka välillä tuntuu, että antaisi vaikka pikkusormensa, jotta voisi viettää jäätävän kylmää, lumista ja kotimaista joulua Suomessa, niin totuus löytyy jostain muualta. Olemme tuoneet suomalaisuuden vahvasti mukana ja elämme suomalaisten perinteiden mukaan, mutta maailmankuva on avartunut ottamaan vastaan uusia tapoja, erilaisia traditioita ja näkemään asioissa niiden puolet. Ja se on vain ja ainoastaan rikkautta, sillä itse voi niin paljon omiin tekemisiinsä (ja ajatuksiinsa) vaikuttaa.

Minulla ei ole mitään viisastenkivea mihinkään asiaan, mutta nyt vasta ymmärrän mitä on monimuotoisuus ja ihmisten välinen ystävyys. Se kun ei ole kiinni kielestä, tavoista, kansallisuudesta tai ihonväristä. Ystävyys on yhteistä tekemistä ja kanssakäymistä. Se ei ole sanahelinää tai hienoja teorioita (joille on aikansa ja paikkansa), vaan sitä, että uskaltaa oppia toiselta ja näkee itsensä toisenlaisten silmien läpi.

Traditiot taas pitävät meidät kiinni juurissamme, mutta nekin on tehty muuntuviksi. Kiitospäivän kunniaksi on sanottava, että saa olla kiitollinen kaikesta opista, johon on uskaltanut ryhtyä. Välillä (monesti) tuntuu, että joutuu luopumaan niin monesta, kun asuu toisessa maassa, mutta eihän se ole edes totta. Tosiasiassa saa ymmärrystä siitä, että osaa, muuttuu ja pärjää.

Mutta tottavie se tuntuu paremmalta, kun saa välillä posmottaa omalla kotomaisella kielellä ja vahvistaa omia juuriaan. Jaksaa taas olla oma parempi itsensä jonkin aikaa.

Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.

Graduation Pictures

Avaudun nyt tässä ihan vaan siksi, että saisitte kuvaa siitä, millaisten asioiden kanssa täällä painiskellaan! Ei ole lakkoa, ei mielenilmauksia, ei eläkkeitä, ei sosiaaliturvaa, mutta on suuria päätöksiä edessä.

Likka siis valmistuu Highschoolista 9 (yhdeksän!) kuukauden päästä ja valmistujaiskuvista ensimmäiset (koulun vuosikirjaa varten) on otettu. Neiti otatti vain viralliset, vaikka epävirallisiakin tarjottii, mutta gap and gown -kuvia ei tietenkään vielä otettu! Kun ei ole niitä vermeitä. 

Nyt saisi sitten ostaa paketteja näitä virallisia kuvia, joista yksi julkaistaan siellä vuosikirjassa (voisi myös ostaa puolensivun tai sivun omalle kultahippuselleen ja julkaista siellä vaikka kaikki kuvat esialkupreschoolista lähtien), jonka voi lunastaa miellyttävään noin kahdeksankympin hintaan. Niin, ja laittakaahan ropposianne tulemaan, jotta voin ostaa muistolaatan(! siis oikeesti!) koulun pihaan tuleville polville ihmeteltäväksi.

Täällä kuva. 

Mutŧa ennenkuin ostaa näitä, täytyy muistaa, että tulee myös niitä gap&gown -kuvia, joista saa tietenkin omia paketteja. Ja sitten iso osa lapsista (äideistä) haluaa epäviralliset valmistujaiskuvat, jotka ovat sellaisia yksi ulkona puistossa, toinen keskellä erämaata ja kolmas urbaanissa sykkeessä -otoksia, joita varten tarvitaan ammattikuvaaja. Joka maksaa. Ja ne kuvatkin maksaa. (Ja meillä on prom -kuvatkin lunastamatta ja seuraava prom on pianaikaan tulossa.) 

Lapseni on erinomaisen fotogeneettinen nuori neito, joten epäilemättä voisimme otattaa kaikki mahdolliset kuvat ja koostaa niistä kuvakirjan, jonka sitten voimme lähettää tiedoksoantona kaikille sukulaisille: rakas tyttäremme, se-ja-se-ilman-ä-kirjainta on valmistunut erinomaisin arvosanoin arvostetusta Ardrey Kell -lukiosta silloin ja tällöin. Terveisin ylpeääkin ylpeämmät vanhemmat ja sitten sitaatti vähintään Martin Luther Kingiltä ja ruusunterälehtiä tippumaan aina kun avaat ensimmäisen sivun tästä muistokirjasta. 

Tai sitten uudelleen sisustan neitokaisen huoneen mausoleumiksi, jossa peräseinällä on gop&gown -kuvat, toisella sivulla viralliset ja toisella epäviralliset ja katossa roikkuu prom-kuvia, joita voisin kausittain vaihdella. Hmm... Päätöksiä, päätöksiä. 

Toivotan onnea ja energiaa suomalaisille nuorille, jotka osallistuvat yo-kirjoituksiin! Täällä laaditaan kirjeitä yliopistoille ja raavitaan rahakirstun pohjia. Tässä ollaan pianaikaan pääsemässä kulttuurierojen ytimeen, odottakaapas vaan.