Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.