Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Teatterista yhteiskunnallisena kuvana

Suurin osa teistä tietää varsin hyvin, että minä tykkään teatterista tosi paljon. Olen päässyt Broadwayllekin kolme kertaa, minkä lisäksi käyn katsomassa melkein kaiken mitä tällä kotikaupungillani on teatterin saralla tarjota. Taisin juuri liioitella, kun katselin kulttuuritarjontaa taas kerran (toiset kutoo sukkia, toiset surffaa teattereiden sivuilla) , niin tästäkin kaupungista löytyy lähemmäs parisenkymmentä pikkuteatteria, jossa en ole koskaan käynyt. Olen käynyt yli seitsemässä äkkiä laskien, mutta en juuri nyt ole kovin kiinnostunut harrastelijapohjaisista teattereistä, koska ammatimaisiakin on tarjolla ja olen sitä mieltä, että ammattilaiset ovat palkkansa ansainneet.

Miksi laitan rahani kulttuuriin ja paljonko tämä harrastukseni oikeastaan maksaa? Aloitan rahapuolesta: kahdessa pienessä teatterissa, jonne minulla on kausikortti, esityksen hinnaksi tulee noin 30 dollaria. Minusta se ei ole paha hinta, sillä sillä saa kahden tunnin elämyksen, joka jättää ajattelisen aihetta useammaksikin päiväksi. Juuri tämä ajattelunaihe on pääsyy siihen, miksi näissä käyn. Teatterin avulla näkee monella tasolla sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu! Toinen vakipaikoistani tekee 2-3 ensi-esitystä joka kaudella (siis noin vuoden aikana; syksystä kesään) ja pyrimme usein menemään esitykseen, jonka jälkeen on lyhyt keskustelutilaisuus esityksen teemoista. Sellainen pieni kurkkaus, joka jättää välillä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vielä enemmän ajattelemisen aihetta saa toisesta kausikorttiteatteristani, joka valitsee näytelmät sillä perusteella, että ne ovat ajankohtaisia ja kantaaottavia, jotta voivat tehdä yhteistyötä paikallistasolla kyseisen teeman parissa. Olemme pohtineet mustien nuorten miesten haasteita saada tasavertaista kohtelua yliopisto-opinnoissa (Blanck liver matter -aihepiiriä siis), käyneet Keskitysleirillä ja seuraavaksi pääsemme kokemaan sotaveteraanin PTSD:n pyörittämää todellisuutta. Todellista elämää siis.

Onnekseni olen löytänyt kaverin, jonka kanssa käymme näitä katsomassa, joten silloinkin, kun tiedossa ei ole teatterin taholta tarjottua keskusteluahetkeä, me voimme kotimatkalla pohtia niitä ajatuksia, joita meissä on herännyt. Voitte vain kuvitella, että näissä keskusteluissa tulee puhuttua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan parhaita viikkojamme on vuosittainen teatterifestivaali, jonka aikana käymme katsomassa neljän uuden näytelmän lukuharjoitusta. Siinä sitä ajankuvaa tulee ihan roppakaupalla.

Välillä käymme myös kiertävissä Broadway esityksissä, joita Charlottessa on tarjolla 8-10 kappaletta joka vuosi. Näistä kausikorteista olen luopunut, sillä nämä visuaaliset esitykset ovat tietenkin aika kalliita, sillä ne pidetään kaupungin suurissa teattereissa. Lippujen hinnat vaihtelevat 60-130 dollaria riippuen siitä, ostatko kausipaketin ja tietenkin paikasta siellä katsomossa. Paketteihin saa usein päälle parkkilippuja, jotka normaalista keskustassa ovat $5 määrätyissä parkkitaloissa (mikä tarkoittaa sitä, että esityksen loppuessa kaikki pyrkivät ulos samaan aikaan eli joko olet etunenässä ja alemmissa kerroksissa tai sitten menet suosiolla jonnekin istuksimaan 40 minuutiksi ennenkuin edes yrität ulos).

Koska olen utelias luonne, niin aika pian huomasin (minulla oli kaksi vuotta kausikortti siis näihinkin), että näistä Broadway-esityksistä en saa samalla tavalla ajattelemisen aihetta kuin muiden teattereiden esityksista. Päätin vähentää näistä ja kokeilla jotain uutta: balettia, sinfoniaa, tanssia. Siinä kävi niin, että kahdella kaverilla on tuplakausiliput näihin eli vaikka en itse sellaista hankkinut, niin aika moneen esitykseen olen silti päässyt. Ja tähän päälle ne uuden aluevaltaukset!

Yhteiskunta ei elä tyhjiössä, mutta maahanmuutto tipauttaa jokaisen yksilön sellaiseen. Suomessa asuessani en ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisista todellisuuksista, mikä johtui ehkä siitä, että olin kovin sujut kaiken kanssa. Kuuluin porukkaan, enkä kokenut tarvetta (tai ei ollut aikaa tai energiaa) osallistua mihinkään muuhun toimintaan kuin omaan elättämiseeni. Täällä tämä kaikki siis muuttui ja näin tähdelliseksi alkaa etsiä omaa paikkaani ja yrittää edes vähän ymmärtää tätä kokonaisuutta, jossa elän. Helppoa uuteen yhteiskuntaa sukeltaminen ei ole, mutta nähdäkseni parhaiten sen tekee elämällä, kokemalla, kyseenalaistamalla ja keskustelemalla. Sekä tietenkin lukemalla, opiskelemalla ja no, käymällä teatterissa. Tällä tiellä ollaan.

Jos nyt sitten pistän asiaa jollain lailla pakettiin, niin vuonna 2019 kävin Actors Theaterissa 6 kertaa, 3BoneTheaterissa 2, Broadway esityksissä 4 ja muissa teattereissa 4 kertaa. Siis 16 teatteriesitystä, joista yksi oli Tampereella, yksi Wilmingtonissa, yksi Abingdonissa (VA) ja yksi CATAn eli paikallisen taidelukion esitys (näin sen kaksi kertaa, sillä ystävän tytär oli Rock on Ages -näytelmän pääosassa).

Tämän lisäksi näin kaksi tanssiesiystä (baletti ja moderni baletti), kävin kolmessa sinfoniaorkesterin konsertissa, kahdessa jazz/blues -konsertissa ja kolmessa joulukonsertissa. Mutta tästä on vielä vara parantaa, sillä en tainnut käydä kuin pari kertaa taidenäyttelyssä. Ja tämän haluan muuttaa vuonna 2020. Joten varautukaa näihin analyyseihin!

Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani. 

Kulttuurikuukausi

Tässä postauksessa kerron miksi Charlottessa on aikas kiva asua ja kokeilla erilaisia keski-ikäisen naisen perusasioita: kulttuuria. Te, jotka minut jo tunnette, tiedätte että olin jo Suomessa teatterin suurkuluttaja ja sama meininki on tietenkin jatkunut täällä. Mutta minulla on aikaa, rahaa ja halua myös vähän laajentaa repertuaaria, joten tänä vuonna olenkin päässyt kokemaan enemmän sinfoniaa ja tanssia. Tässä poikkileikkausta lokakuusta 2019.

Aloitan kuitenkin jo syyskuun lopulta, jolloin kävimme likan kanssa katsomassa Disneyn Aladdinin keskustan isolla näyttämöllä. Tähän, kuten aika usein muulloinkin, kun keskustaan menen, kuului myös syömistä ja juomista. Söimme sushia ja minä tietenkin join kahvia seitsemännen kadun avoimella torilla (7th street Public Market).  Kyseessä on siis minikauppahalli, jossa on kiva istuskella ruuan ja/tai viinin tai kahvin kanssa. Paikassa on myös Charlotten paras juustomyymälä (dollarinkuvat saavat tässä kohden vilistä silmissä), paras gluteeniton pizza ja muuta mukavaa. Vihanneksia siellä ei myydä, mutta paikan yhteydessä on toinen teatterimme virallinen parkkihalli (näihin virallisiin saa teatteripäivinä viiden taalan pysäköinnin, muualla maksaisi varmaan lähemmäksi 20, kunhan muistaa ostaa sen lipukkeen sieltä teatterin aulasta). Ja olisi paikallisjunan (light rail) pysäkkikin siinä ihan juuri kohdalla, mutta tänne meille astihan tuo juna ei tule. Likka olisi sitä voinut kampukselta hyödyntää (rata  sinne asti avattiin tänä vuonna).

Ai niin, Aladdin oli sarjassa ihan kiva -näytös, paljon kimalletta ja isoja tanssikohtauksia, mutta yksi niistä Broadway-sarjan esityksistä, jota ei tarvitse haaveilla näkevänsä toista kertaa. Eli tähän on tultu: ihan pokkana voin sanoa, että jotkut Broadway -näytelmät ovat vain ihan kivoja! Charlotteen niitä saapuu joka vuosi noin 8-10, ja vaikka itse Broadwayllä olen käynyt katsomassa vain kolme esitystä, niin kaikkiaan olen nähnyt niitä reilun kymmenen ja off-broadwayt päälle eli lähemmäs parikymmentä esitystä. Koska syksyllä ja alkuvuonna aion katsoa ainakin kolme lisää, niin 20 täyttyy ihan varmasti. Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten (ollaan siis asuttu täällä nyt 7,5 vuotta)?

Kuva teatterin kotisivuilta.

Omassa suosikkiteatterissani, johon minulla on kausikortti KAHDEKSATTA vuotta, kävimme katsomassa näytelmän Wolves. Se kertoo tyttöjen jalkapallojoukkueesta (täällä siis soccer) lukioiässä eli ei tietenkään varsinaisesti mitään urheiluun liittyvää, vaan oikeaa elämää ja ryhmädynamiikkaa. Melkein koko näytelmän ajan näyttelijät, jotka ovat kaikki tyttöjä (eli alle 25-vuotiaita), hölkkäävät, juoksevat, pompottelevat palloa, venyttelevät tai ottavat kontaktia. Mutta se on siis vain ikäänkuin lavaste, tarina on päällekkäinpuheessa, dialogeissa sekä eleissä ja ilmeissä. Actors Theatressa saa aina yllättyä posititiivisesti, sillä he löytävät jostain uusimmat, parhaimmat ja mielenkiintoiseímmat näytelmät ja käsikirjoitukset.

Sitten olikin aika laajentaa teatterihorisonttia eli teimme teatteriretken yhteen tämän maan vanhimmista teattereista: Barter Theatreen, joka on Virginian valtionteatteri (State Theatre). Barter on perustettu 1933 ja toiminut siitä asti. Barter sijaitsee pienessä Abingdon-nimisessä kylässä vuoristossa, jonne meiltä ajaa kolmisen tuntia. Yövyimme Innissä talossa, joka on rakennettu 1832 aluksi herra Prestonin (yksi kenraaleista 1812 sodassa) eläkeresidenssiksi, mutta sitten vaihtoi nimensä Martha Washingtoniksi maan ensimmäisen rouvan kunniaksi. Sitten talossa oli naisten college (tietenkin vain hyvin etuoikeutetuille eli rikkaille tytöille) ja sisällissodassa se toimi sairaalana. Barter-teatterin perustamisen myötä talosta tuli sopiva asuntola siellä viraileville näyttelijätähdille (sijainti on  kadun vastakkaisella puolella) ja vuonna 1935 se muutettiin hotelliksi, jolloin näyttelijöillä ei enää ollut varaa asua siellä, vaan he majoittuivat Luolakämppään (The Cave House), joka sijaitsee kylän susimäessä. Susimäki sai nimensä siitä, että Herra Daniel Boone, joka oli pioneeri ja etsi uusia asuinalueita (puhumme siis 1700-luvun lopusta) Appalakeilta, joutui täällä susilauman hyökkäämäksi. Ja nyt tämä luola olisi myytävänä alle miljoonalla! Ostaisin, jos olisi miljoona ja jotain halua asua keskellä Appalakkeja näivettyvässä kylässä ilman töitä. Tässä kuva talosta:

Cave Housen myynti-ilmoituksesta.

Meillä oli oikein kiva reissu, mutta en silti suosittele kyseistä Inniä, sillä se on vain rahankeruulaitos, jonka työntekijöitä ei taatusti kohdella hyvin, sillä palvelu oli surkeaa ja ruokakin vain keskinkertaista. Mutta Barterin esitys oli erinomainen eli mieluusti lähden Abingdoniin uudelleen! Kertokaa, jos teitäkin kiinnostaa lasketella polkupyörällä 34 mailia eli 55 kilometriä alamäkeä vanhan rautatiepohjan urassa! Hieno kokemus, vaikka vuosi sitten tulimmekin vain 17 mailin pätkän (Virginia Creeper Trail).

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa paikallisen sinfoniaorkesterin konsertti, joka oli jo toinen konserttini täällä. Kyseessä oli Stravinskyn Firebird höystettynä muutamalla muulla klassikolla ja kyllä minä nautin tästäkin uudesta aluevaltauksesta. Ennen konsertin alkua istuin aulassa odottamassa ystävääni saapuvaksi ja juttelin paikallisen eläkkeelle jääneen erityisopettajan kanssa musiikista ja sen merkityksestä oppimisessa. Kyseinen rouva myy teatterilla ryhmälippuja aikansa kuluksi, vaikka eläkkeellä onkin. Perheen elanto tulee tietenkin miehen palkkapussista, sillä hän käy edelleen kokopäivätyössä  nuorekkaassa 72-vuoden iässä. Mutta vapaa-aikana on ihanaa käydä taide-elämyksissä ja yhdessä ihmettelimme sitä, että konsertiyleisö on selvästi nuorempaa ja vähemmän sukupuolipainottunutta kuin teatteriyleisö!

Ensi viikolla olen menossa modernin tanssin näytökseen, joka on kuulemma erityinen kokoonpano suoraan New Yorkista. Itsehän en tanssista mitään ymmärrä, mutta osaan kyllä katsella ihan sujuvasti. Ja jos tanssi alkaakin puuduttaa, niin aina voi analysoida tanssijoiden lihaksia ja jänteitä, sillä kyllähän se nuorempana on nätimpää myös silmälle. Kahden viikon kuluttua naapurini vie minut Bollywood -showhun, joten ehkä sen jälkeen jonkinlainen napatanssi alkaa taas kiinnostaa? Tekisi kyllä hyvää alaselässä sekin, varsinkin kaiken tämän teattereissa istumisen jälkeen.

Dworakin konserttia en saanut mahtumaan kalenteriini, sillä siellä on vielä paikallisen kantaaottavan teatterin esitys keskitysleiristä selviytyneen naisen elämästä ja ajatuksista. Odotan kovasti tätä kokemusta, sillä haluan nähdä pysyykö tämän teatterin taso erinomaisella tasolla vai ostinko turhaan liput jo kaikkiin kauden esityksiin. Lisäsäväyksenä vielä se, että ystävä, jonka kanssa näitä teattereita (ei konsertteja) kierrän, on juutalainen eli saamme varmaan aikaan mielenkiintoisen keskustelunkin! Täytyy näet myöntää, että viime aikoina sekä paikallinen että Suomen historia on alkanut kiinnostaa ja yhteiskunnallisestikin tässä olisi vielä rutkasti opittavaa. Minulle juuri teatteri on se väylä, joka avaa ikkunoita yhteiskuntaan, ja sitten kiinnostus johtaa googleen ja sieltä kirjoihin.

Tähän loppuu kulttuurikuukausi, mutta kulttuurivuosi toki jatkuu joulukonserteista puhumattakaan. Tiedän, että visuaalinen puoli on se, joka minulla on selvästi paitsiossa, mutta mainitsen vielä, että olen kyllä käynyt tänä syksynä myös taidenäyttelyssä, jossa olikin ihan parasta taidetta!

Likan ottamat kuvat galleriassa.

xxxxxx

Juuri nyt en tiedä mikä tämän blogin kohtalo on. Jutut omasta elämästä alkavat käydä vähiin, sillä oma silmä ei enää huomioi niitä kummallisuuksia, joista aihepiirit ovat aiemmin muotoutuneet. Joitain juttuja ja erikoisuuksia olen julkaissut tuolla kakkosblogissa, mutta sekään ei ole oikein ottanut tulta alleen, eikä tänä kesänä tai syksynä ole ollut aikaakaan kirjoittaa. Vaikka kaipaan kirjoittamista! Omassa elämässäni keskiössä tällä hetkellä on rautaisannos kirjallisuutta, joka vaihtelee suomesta englantiin ja historiasta nykyhetkeen sekä dekkareista dokumentteihin. Mielessä alkaa välkkyä mahdollisuus tämän maan kansalaisuuden hakemiseen, presidentinvaalit ja muu poliittinen pXXka, joka täällä asumiseen liittyy, mutten tiedä miten ja miksi siitä pitäisi kirjoittaa (ehkä omia ajatuksia selvittääkseen). Mutta ilta on aamua viisaampi ja katsotaan mitä tässä tapahtuu.

Otan vastaan toiveita kirjoitusaiheiden suhteen eli en ainakaan ihan vielä hautaa tätä blogia bittiavaruuteen.

Hyvää joulua kaikelle kansalle

Nyt on tultu siihen pisteeseen, ettei meikäläisen elämässä tapahdu mitään raflaavaa, kunnei siis keksi mitään kirjoittamista. Tulee näitä ylipitkiä välejä. Mutta onhan se siis ihan hyväkin asia, ettei tarvi valittaa jostain koko ajan.

Kun ei ole valitettavaa. Työskentely kototoimistossa on solahtanut uomiinsa ja asiakasvirta on ehkä hivenen vähentynyt, mutta sekään ei liene huono juttu, kun tuota olkapäätä täytyy kyllä edelleen kuntouttaa. Opetan myös edelleen suomea eli senkin saa laskea työksi, vaikka huvilta enemmän tuntuukin. Likalla on enää puolitoista vuotta koulua jäljellä, mikä herättää äidin ymmärtämään, kuinka nopeasti aika valuu käsistä. Sillä en tietenkään ole kriiseillyt tuota puolen vuosisadan rajapyykkiä, joka häämöttää puolen vuoden alle neljän kuukauden päässä. Pääsen Las Vegasiin pelaamaan kaikki säästöni. Tai jotain.

Joulukin on kuulemaa tulossa ja meillä on sitä silmällä pitäen töröttänyt kuusi jo monta viikkoa. Ensin sillain hillittynä olkikoristeltuna ja sittemmin kaikkine krumeluureineen... ei mennyt semmoinen rauhallinen suomalaiskansallinen joulutyyli läpi tänäkään vuonna. Ehkä ensi vuonna laitan kaksi kuusta... ja lisää jouluvaloja.

Tämän vuoden jouluriehuminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä olen ollut kaksi viikkoa ihan oikeasti kipeänä; siis taas kolmen vuoden jälkeen. Netflix on tullut taas vähän liiankin tutuksi, mutta myös pari mielenkiintoista kirjaa on päässyt kuuntelulistalle: nyt on menossa Michelen Becoming Me, mutta sitä ennen Bryan Cranstonin (Breaking Bad) ja Diane Guerreron (Orange is New Black ja Jane the Virgin) elämäkerrat ovat viihdyttäneet. On kyllä menossa melkoinen lukubuumi Audiblen kautta, mikä on sinällään sivistävää. Kahden mailin juoksumattokävely ei kyllä onnistu ilman kirjaa korvanapeissa ja on se kirjankin kanssa tuskien takana. Mutta tässä iässä on siis pakko avittaa tuota sydänparkaa ja kerättävä kävelypisteitä. Huoh.

Elämässä on siis paljon ihania asioita, joista voisin vielä mainita muutaman konsertin, joissa olemme tänä syksynä käyneet: Postmodern Jukebox oli loistava ja melkein samaa sarjaa Brian Setzer Orcherstransa kanssa. Paras musiikkielämys oli sittenkin meidän omat pikkujoulut, jonne kutsuin kolme parasta kaveriani miehineen, ja miehet ottivat instrumenttista mukaan: keyboard, kitara ja rummut. Siinä ne irrotteli meidän keittiössä ja mun piti vähän nipistellä itseäni. Juu, oma mies jammaili kanssa, mutta enemmän siellä taustalla, kun ei ole vielä ehtinyt kolmeakymmentä+ vuotta harjoitella.

Nyt on enää muutama yö jouluun ja lantut odottaa jääkapissa. Tänään vielä viimeinen työpäivä ja sitten saa rauhoittua leipomaan pullaa ja karjalanpiirakoita, niitä on löytynyt toivelistoilta, joten niitä toimitetaan.

Rauhaisaa joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille. Suomenreissu odottaa viiden kuukauden ja yhdeksän päivän päässä!

Hyvää uutta vuotta

Niin se vaihtui taas vuosi. Ihan rauhallisesti ja jäi taas raketitkin näkemättä, vaikkakin paukuttelu kuului kyllä. Hipsin nukkumaan varttia vaille kaksitoista, kun silmät eivät enää pysyneet auki tulitikuillakaan. Ehdin sentään nähdä, kun likka lähti juhlan viettoon kaverilleen ennen kuin vedin peiton päälleni...

Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.

Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.

En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.

En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.

Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.

Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.

Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!

Pitäiskö pelätä?

Charlotte, Pohjois-Carolina, ei kovin usein ylitä kotomaan uutiskynnystä, mutta nyt on sekin sitten koettu. Täällä mellakoidaan. En osaa analysoida syita enkä suhteita, enkä millään tasolla ole kertomassa kenellekään mitään yhteiskunnallista saati poliittista kannanottoa, mutta jollain lailla olen pakotettu kertomaan miten juuri minä koen tämän kaiken.

Kuten tiedätte, kaiken takana ja pohjalla on niinkin syvä ja intohimoja herättävä asia kuin rasismi. Siellä Suomessa rasismi-käsite on jollain lailla teoreettisempi kuin täällä, enkä usko että tämänhetkinen pakolaiskriisi, josta minulla ei ole mitään kokemusta, on millään lailla rotukysymys. Näen kyllä, miten pakolaistulva on mahdollista nähdä uhkana, kun vähenevistä resursseista taistellaan  oman maan kansalaistenkin kesken, mutta täällä rasismissa on ihan oikeasti kyse siitä, että toinen on erivärinen JA vähemmän koulutettu ja siksi jollain tavalla pelottava. 

Pystyn hyvin ymmärtämään tämän pelon silloin kun taustalla on omakohtainen kokemus eli pelkoon on jokin syy. Olen myös oman kokemukseni kanssa hataralla pohjalla, sillä minun ei tarvitse mennä ns. huonommille alueille koskaan, mutta jos menisin, niin taatusti olisin peloissani. Mitä ja miksi minä siis pelkäisin?

Pelkäisinkö yksittäisiä ihmisiä, jotka näyttävät erilaiselta kuin minä? En. Pelkäisinkö joukkoa erinäköistä nuorisoa, joka kuljeksii ja syljeksii jalkakäytävälle? Kyllä, mutta yhtälailla pelkäisin itseninäköistä maleksivaa nuorisojoukkoa. Kokisinko epävarmuutta, kun erinäköinen henkilö ei yritäkään puhua sellaista kieltä, jota ulkomaalaisena ymmärtäisin (palveluammatissa)? Kyllä. Epäröisinkö pyytää apua poliisilta, joka on erinäköinen kuin minä? En. Mutta minä tulenkin monokulttuurista, jossa poliisiin ja taksikuskiin voi luottaa sataprosenttisesti.

Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun poliisiin ei voi luottaa tai ihonvärini aiheuttaa ongelmia ja aliarvioivaa käyttäytymistä.

Minä olen 'kotirouva' lähiöstä ja tuttavapiirissäni on tummaihoisia, hyvin kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät millään tasolla hyväksy kaltoinkohtelua tai mellakointia vaikka ovat itsekin elämässään jonkintasoista rasismia kohdanneet. He ovat ponnistelleet ja päässeet elämässä pisteeseen, jossa voivat noista tämän asian yläpuolelle. Tottakai he ovat ns. 'rikkaita', koska siitähän tässä loppujen lopuksi on paljolti kyse. Kateudesta.

Tiedän, että eriarvoista kohtelua on. Näen, että uutisklipeissä ihmiset hajottavat ja mellastavat ihan vain mellastamisen halusta. Haluan, että poliisit, jotka ovat laukaisseet aseensa toista ihmistä kohti, kantavat vastuunsa ja joutuvat syytteeseen. Toivon, että ihmiset oppisivat käyttämään energiaansa kohti oikeaa, positiivisempaa muutosta ja tasa-arvoa.

Sitä en ymmärrä, miten ihmiset käyttävät jumalaansa voima-aseena barrikoituakseen rukouspiireihinsä ja sulkeutuvat sisälle, jotteivat lapsensa näe mitä tässä maassa tapahtuu. En käsitä, että asiat lakaistaan maton alle, koska koulun testisuunnitelmaan ei kuulu ajankohtaisiin asioihin paneutuminen. Miten ihmeessä kaikki tämä voisi olla Hillaryn tai Donaldin syytä (siis ihan kumman vaan riippuen tilanteesta)? Miten umpiossaan 'hyvinkasvatetut', todelliselta elämältä (lue: vastuusta vapaat) suojatut lapset ja ghetoissaan alle kymmenenvuotiaasta itsensä elättäneet lapset voisivatkaan koskaan kohdata (muuten kuin huumekauppoja tehdessään)?

Sanon tämän nyt suoraan, vaikka se ei olekaan ihan korrektia, mutta minähän voin tässä piiloutua tämän siunatun kielimuurin taakse: yhteiskunta, jossa elän, on hyvin segregoitunut! Kirkossakävijät (rukoillaan, rukoillan ja rukoillaan. Omassa porukassa). Toisessa kirkossa kävijät (mepäs rukoillaan paremmin kuin te). Rikkaat (meidän ei tarvitse välittää mistään). Toisen väriset rikkaat (me ollaan päästy tähän niin kovalla vaivalla, että entiset orjatkin kalpenevat). Melko rikkaat (tehkää ihan mitä vaan, kunhan ette ota meiltä mitään pois). Köyhät (v**tu kylä mä tekisin töitä, jos ilman koulutusta sais tarpeeksi fyrkkaa maksavan työn). Urheilufanaatikot (jalkapallo kansakunnan yhdistää ja jossei urheilu, niin ainakin National Anthem). Ulkomaalaiset (joita ei kiinnosta kuin raha). Laittomat siirtolaiset (jotka tekee kaikkien työt). Poliitikot (nuo vallanhalussaan korruproituneet). Ja sitten on tavalliset ihmiset, jotka katsoo muualle kun jotakuta kiusataan, ja jotka haluaa kyllä pelastaa maailman, kunhan mun autoon riittää bensa ja muovipussien käyttö on sittenkin niinpaljon yksinkertaisempaa kuin kierrättäminen.

Pelastelenpa tässä siis maailmaa omalla kotisohvalla Netflixiä katsellen. Olen kiitollinen, että olen tämänvärinen, vaikkakin siirtolainen. Pysyn kaukana huliganismista ja nostan hattuani korkealle niille uskalikoille, jotka menevät mielenosoittajien ja poliisien väliin pyrkien puhumaan järkeä kapinoiville (ovatpa muuten tummaihoisia, hyvinkoulutettuja kaikki). En tee asialle aktiivisesti yhtään mitään, mutta pyrin ymmärtämään ja keskustelen mahdollisimman monien kanssa asiasta, jotta saisin edes jonkinlaisen ymmärryksen tästä yhteiskunnasta. En myöskään peukuta yhdellekään sanahelinää suoltavalle aforismille tahi rukouspyynnölle.

Ymmärrän ja kunnioitan entistä enemmän oman koto-Suomen ajattelemaan opettavaa koulutusjärjestelmää, joka mahdollistaa ammatillisen koulutuksen myös ilman korkeakoulutusta.