Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

Kun talvea ei tullutkaan...

Tänä vuonna meitä on hellitty lämpimillä ja aurinkoisilla keleillä, joten olen lenkkeillyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin täällä asuessani. Elämä on ollut tällaista kuntoilupainotteista, joskin enemmän ja vähemmän koko ajan on jokin pieni flunssanpoikanen pyrkinyt päälle. C-vitamiinia, sinkkiä ja D-vitamiinia on kulunut kunnioitettavia määriä; olen myös tarttunut colloidal silver pulloon (käytän silmätippoina) ja imenyt kohta kaikki siankärsämöt ja kylmänropit.

Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.

Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,

Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).

Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.

En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen  henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.

Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.

Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.

Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.