Onhan tämä näyttänyt siltä jo jonkin aikaa. Ettei ole mitä kirjoittaa. Olen kovasti tässä joutessani pohtinut, että miksen ole kirjoittanut mitään vaikka aikaa on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olihan se ensimmäinen ajatukseni, kun korona-paussi alkoi: jee, nyt on aikaa keskittyä kirjoitusprojekteihin. Joita minulla oli useampi.
Jotka kaikki olen nyt laittanut, ainakin toistaiseksi, hyllylle.
Pakollinen pysähtyminen on toivottavasti opettanut kaikille siihen joutuneille jotakin. Minulle se tuli hyvää saumaan ja pakotti pohtimaan mihin suuntaan sitä haluaa elämässään kulkea. Aika nopeasti huomasin, ettei kirjoittaminen poltellut lainkaan, enkä jaksanut innostua espanjan kielenkään oppimisesta kuin pintapuolisesti. Opiskelin montaa muutakin asiaa: USAn hallintosysteemiä (ihan itseä sivistääkseni, koska koen, että on hyvä edes yrittää ymmärtää ymmärtää missä asuu), anatomiaa ja sisäelimistön toimintaa. Ilmoittauduin positiivisen psykologian kurssille (missä tapasin mm. Kiira Korpi-Borgesin) ja opin mielenkiintoisia asioita itsestäni.
Sitten alkoi opiskelemani Ortho-Bionomy -hoitosuuntauksen viikoittaiset parin tunnin tietopläjäykset ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Koska siis määräävimpiä luonteenpiirteitäni ovat uteliaisuus, uuden oppiminen ja kyseenalaistaminen (mutta myös huumorintaju), niin huomasin kurovani auki vyyhteä, johon sisältyy menneisyydessä opittujen toimintatapojen muuttaminen, sisäisten motiivien tunnistaminen (lapsuuteni ei ehkä ollut kaikista tasapainoisin emotionaalisella saralla ja sen jäänteet istuvat kyllä hyvin syvällä kaikissa reagoinneissani) ja uudenlaisen työtavan omaksuminen. Aluksi siis teoriassa, koska en saanut seitsemään viikkoon tehdä töitä.
Sanalla sanoen hyppäsin virtaan, josta tiesin suunnan mutten määränpäätä, koska aiemmilla keinoillani minulla ei ole ollut kykyä luovia virran mukana. Koska reagointitapani kaikkeen on ollut ja varmaankin aina oleva: kapinoitsija. Minulta taisivat jäädä lapsuuden ja nuoruuden kapinat väliin, joten olen kova kapinoimaan nykyhetkessä ja sitten melko mahdoton kämppäkaveri.
Mutta olen myös erinomainen hoitaja! Ja kasvamassa entistä intuitiivisemmaksi, kuuntelevammaksi ja siten siis kaikinpuolin tehokkaammaksi työssäni, joka on minulle kutsumus. Kaikkia vuosia, jotka olen saanut tehdä hoitotyötä, on toistaiseksi leimannut väsymys, riittämättömyys ja tasapainon puute. Mutta nyt uskon, että tasapaino on vihdoinkin löytymässä; olen löytämässä oman ääneni hoitajana. Siitä voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, eikä ainakaan nyt.
Tähän kaikkeen ovat vaikuttaneet kokemukset, opiskelut, kirjat, kanssakulkijat, mutta ennenkaikkea sisäinen taisteluni siitä, mikä riittää ja mihin energia kannattaa tuhlata. Elämä on tämä suuri mahdollisuus, jossa kolmasosa harjoitellaan tulevaa varten, kolmasosa pinnistellään pää hädintuskin pinnalla työelämän ja kaiken muun puristuksessa, mutta sitten on vielä yksi kolmannes, jolloin voi tahdä mitä haluaa. Olla hyödyllinen, innovatiivinen ja ehkä myös rakastava läheisilleen. Olen astumassa tuohon viimeiseen kolmannekseen ja seuraavat 25 vuotta saan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Tämä edellyttää sitä, että varaan voimia tehdä sitä, ja annan itselleni mahdollisuuksia oppia lisää ja pysähtyä hetkeen. Jotta voin kuunnella. Jotta voin tervehtyä.
Ehkä sitten eläkevuosina kaivan kirjaprojektini jostain tietokoneen uumenista, tai ehkä matkan varrella avautuu uusia mahdollisuuksia kirjoittaa, mutta juuri nyt tämä blogi hiljenee ja kehittyminen omalla polullani jatkuu. Kutsun sitä työnäkökulmasta Kata´s Way, joka on myös yritykseni nimi. Henkilökohtaisella
tasolla polkuni dokumentoitunee yksityisesti. Tai mistä sitä tietää, vaikka jo ensi viikolla alan purkaa tulta ja tuppuraani jossain julkisessakin muodossa. Vaikka onhan tämä kirjoittaminen jo vähän vanhanaikaista...
Kiitän ja kumarran kaikkia minua seuranneita! Muutto uuteen maahan on opettanut minulle vähintään yhtä paljon kuin aiempi elämäni Suomessa, ja olen siitä kovasti kiitollinen. Kohti uutta valoa!
KataJenkeissa / Kata in US
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oppiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oppiminen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. toukokuuta 2020
lauantai 1. helmikuuta 2020
Tammikuusta
Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)
Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).
Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.
Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.
Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!
Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.
Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)
Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.
Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).
Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.
Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.
Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!
Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.
Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)
Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.
maanantai 13. elokuuta 2018
Jatkokoulutus on tuskaa!
Raflaava otsikko ei kerro siitä, millaista on olla jatkokoulutuksessa, vaan siitä, miten hankalaa on löytää jatkokoulutusta. jossa olisi jotain järkeä.
Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.
Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.
Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.
Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.
En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.
Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.
En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.
Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.
Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.
Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.
Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.
Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.
En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.
Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.
En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.
Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Trendin harjalla
Minulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia tai muitakaan selkeitä suunnitelmia paitsi oman pienen yritystoimintani osalta. Mutta se nyt vain on pakollista, jotta tietää kannattaako töitä ylipäänsä tehdä. No kannattaa, ainakin, jos haluaa pitää kiinni mielenterveydestään.
Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.
Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.
Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.
Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.
Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?
Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.
Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.
Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.
Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.
Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?
perjantai 20. heinäkuuta 2018
Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?
Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.
Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.
Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.
Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.
Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.
Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.
Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.
Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.
Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!
Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.
Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.
Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.
Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.
Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.
Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.
Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.
Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!
lauantai 14. toukokuuta 2016
Floridassa
Olen siis ennenkin käynyt Floridassa, mutta tällä kertaa venyin seuraaviin ensimmäisiin kertoihin:
Olin ekaa kertaa viikon (vähän ylikin) reissussa ihan yksin! En perheen, en kaverin tai työkavereitten kanssa, vaan yksin. Sanovat yksin matkustamista vapauttavaksi kokemukseksi, enkä ole eri mieltä, mutta itse kutsuisin tätä jopa rohkeaksi. Sillä:
Olen ekaa kertaa ajanut autolla 1400 mailia yksin. Kukaan ei ollut pitämässä seuraa (hereillä) tai ajamassa vuorollaan. Sain ihan itse päättää pissi (ja kahvi-)-tauoista ja jännittää vesisateessa sekä selviytyä tietulliteistä (turnpike), joita varten piti ostaa semmoinen liimattava tunnistin ja ladata sinne vielä rahaakin.
Asuinmaan standardien mukaan kumpikaan edellä mainittu teko eli ole uroteko, vaan ihan tavallista paikallistoimintaa, sillä Amerikan sisäinen muutto- ja vierailuliike on suurempaa kuin mihin suomalainen on konsaan tottunut.
Syy tähän Floridan matkailuun oli CE-classes eli pakolliset opinnot, joita on määrätty määrä läpikäytävä jotta saa pitää hierontalupansa Pohjois-Karoliinassa. Ja olisihan niitä opintoja lähempänäkin, mutta tällä kertaa halusin oppia jotain uutta ja avartavaa. Sillä valitettavasti tänne muuttoni jälkeen kaikki tähän astiset opinnot ovat olleet vähemmän tyydyttäviä: ensin pakkokoulu asiasta, jonka olen jo pariin kertaan Suomessa opiskellut; sitten pilipalikursseja aiheesta jos kolmannesta, joista osa verkossa (niissä voi hypätä suoraan testi-osaan, en siis ole vaivautunut lukemaan materiaaleja). Mutta kaikki tähänastinen on ollut oivaa kokemusta kielellisesti ja pikkuhiljaa terminologia ja määritteleminen alkaa (hyvänä päivänä) sujua myös tällä nykykielellä.
Mutta tällä kertaa päästiin asiaan! Mikä ilo oli kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja on sinut olemisensa ja tekemisensä kanssa. Kyseessä oli yksi IAHE-instituutin kolmesta oppilaitoksesta ja kouluttajana perustaja Kerry D'Ambrosio. Loistava! Mutta onpahan miehellä kokemusta ja koulutustakin lääkäristä osteopaattiin ja monta pehmytkudosmanipulaatiotekniikkaa hallussa. Parasta kaikessa oli kuitenkin se, että näkökulma hoitamiseen oli hyvin kokonaisvaltainen ja samantyyppinen kuin jäsenkorjauksessa. Ja opin paljon lisää! Uusia juttuja!
En sitten kuitenkaan päättänyt innostua niin paljon, että pistäisin likoon pari tonnia ja muutaman lisäreissun Palm Beach Gardensiin, jotta saisin sertifikaatin ja valmiiksi pureskellut materiaalit ja videot. En tee sillä sertifikaatilla (ainakaan tässä vaiheessa) yhtään mitään ja jos sen ensi vuonna suorittaisin, niin en saisi kaikkia hyväksiluetuksi pakollisiin opintoihin tässä vaiheessa. (Joo, olenko maininnut, että tämä systeemi on ihan p**stä?) Saisin siis oivaa kädentaitoa ja tietoa, mutta lisäksi täytyisi tehdä parit pilipalikurssit, joista siis kaikista joutuu maksamaan ihan kohtalaisesti. Näin ylläpidetään ammattitaitoa. (Ja koska koulutus oli Floridassa ja minun lupani Pohjois-Karoliinassa, niin saa nähdä kuinka sujuvasti asioita saa selvitettyä.)
Mutta oli antoisa Floridan reissu jokatapauksessa: opin, tutustuin, koin, itsenäistyin ja mikä parasta: vietin muutaman päivän sen toisen tällä mantereella asuvan kalevalaisen jäsenkorjaajan kanssa! Ajattelin jatkossakin pitää tämän amerikkalaisuuselementtini hyvinvoivana ja ajella etelään toistamiseenkin.
Ja samalla tuli hoideltua yksi klassikkokirja lukulistalta, Kuin tappaisi satakielen on kuunneltu ja nautittu. Ihan samat puheenaiheet ovat yhteiskunnassa vallalla yhä edelleen: kenellä on ihmisoikeus, kuka on lojaali kenelle ja missä saa käydä pissalla. Minun käsitemaailmassani rasismia on se, että yhdenlaiset kokevat olevansa parempia kuin toisenlaiset oli veruke ihan mikä tahansa; ihmisyys ei ole kiinni ihonväristä eikä sukupuolesta (vaikka sen olisi vaihtanut) eikä maailma ole vieläkään mitään oppinut. Tällä hetkellä täällä biblebeltillä vähän ahdistaa ja kiitos, että saan sen tänne suomeksi printata, sillä julkisesti olen liian raukka julistamaan.
Tältä se siis tuntuu, kun mamukupla puhkeaa ja presidentinvaalit alkaa pelottaa.
:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)