Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Erilainen uusi vuosi

Minä tykkään perinteistä ihan kamalasti ja erityisesti joulu on aina ollut tärkeä perhejuhla, jolloin suku on kokoontunut yhteen. Sanomattakin on selvää, että muutamista perinteistä on pitänyt tässä vuosien saatossa luopua, mutta yhtälailla uusia juttua ja tulevia perinteitä on vastaavasti saapunut elämäämme.

Meille joulu on se kaikkein perinteisin ruokamässäysjuhla lanttu- ja perunalaatikoineen, mutta tottakai sekin on muuttanut muotoaan, koska meidän suku tällä mantereella on tasan 3 ihmistä. Ja vähän myös siksi, että Thanksgiving on täällä se isompi juhla, jota viettävät kaikki vapaapäivineen eli se vähän syö joulua. Me pääsimme taas muutaman vuoden tauon jälkeen kunnolliseen Amerikkalaiseen Thanksgiving -pöytään - röyh.

Joulun vietimme tavalliseen tapaan kotosalla syöden, paketteja availlen ja pelejä pelaten (kaksi pelasi jotain konsolijuttua ja mä luin 3 kirjaa siinä sohvalla lojuksien). Siis oikein rentoa oleskelua, vaikka toki kävelin kaverin luokse yllätyskahville ihan vaan koska ilma oli niin ihana (joulupäivänä tohti kävellä senkin osuuden, jossa ei ole jalkakäytävää, koska liikennettä ei juuri ollut).

Likka lähti sitten kampukselle eikä mies ollut millään muotoa kiinnostunut poistumaan kotoaan, niin minä päätin ottaa mahdollisuudesta vaarin ja hurautin rannikolle viettämään eksklusiivijuhlaa itseni kanssa. Tämä on siis aivan loistava juttu ensiksikin siksi, että rakkailla ystävillä on täällä asunto, jota saan lainata (periaatteessa ihan milloin vaan, ainoa haittapuoli on reilun kolmen tunnin ajomatka) ja toiseksi siksi, että Wilmingtonin kaupunki on tuossa alle tunnin päässä. Ja siellä siis asuu yksi rakkaista opiskelijoistani, jonka luokse aion tästä ihan kohta hurauttaa juttelemaan ja lounaalle.

Siis rantaloma yksin on aivan täydellinen startti uudelle vuodelleni! Ilmat ovat suosineet eli aurinko on paistanut. Lämpötila pyörii päivällä noin viidessätoista asteessa eli minulle aivan täydellinen ulkoilusää, en edes palanut vaikka eilen tarvoin reilun tunnin paisteessa. Asunnon ikkunasta näkyy tuo sisävesiväylä (Intercoastal waterway) ja sammakotkin ovat näin talvisaikaan hiljaa (kesällä ne nimittäin pitävät hereillä vaikka kuinka sulloisi korvatulpat korviin). Minulla on siis ihana rauha ja aikaa pohtia syntyjä syviä eli suunnitella vuotta (ja vuosikymmentä), tai sitten lukea kirjaa ja juoda kahvia. Valitettavasti suurin osa kahviloista oli uuden vuoden päivänä suljettu tällaisessa pikkukylässä kun ollaan.

Ja jälleen olen alkanut ymmärtää jotain perin Karoliinalaista: jokaisella täällä asuvalla on suosikkiranta(kaupunki), jota kehutaan maasta taivaaseen (vaihtoehtoja siis todellakin löytyy, katso vaikka kartasta), ja jonne palataan uudelleen ja uudelleen. Tällaiselle kuivanmaan kasvatille ranta on aina ollut vaan ranta, siis samaa hiekkaa ja vettä, mutta onhan näissä eroja. Oma suosikkini tähän asti on ollut Oak Island, mutta tämä Sunset Beach on kyllä hyvä kakkonen. Ai miksi: täällä ei ole ensimmäistäkään hotellia, eli ei ketjuravintoloita, ei lasten suosimia vuoristoratoja tai muita härpäkkeitä, eikä Ripley´s Usko tai älä -museota (huoh)! Rantakaistale on täällä semmoset 20-30 metriä leveä (laskuveden aikaa aikaan siis 100 metriä) eli tilaa on. Kävelymatkaa (rannan pituus) on arviolta neljä mailia eli riittää kyllä minulle. Toisessa päässä ranta loppuu lintujen luonnonsuojelualueeseen, mikä on oikein kannatettava asia ja toisessa päässä kanaaliin, jonka näen tuosta ikkunastani juuri nyt! Minulla siis on merinäkymä, joskin se siintää tuolla ruovikon takana.

Ja vuoden eli vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä minä näin elämän ensimmäiset delfiinit leikkimässä siellä rantaveden tuntumassa! Siis aivan luonnonvaraisesti ihan vaan auringonlaskua ihaillessani. Ja vaikka ystäväni heti tarjoutui viemään minut vesiskootteriretkelle delfiinejä ihailemaan, niin minä tietenkin kieltäydyin: en halua heitä häiritä yhtään enempää, tässä suhteessa aion pysyä tylsänä suomalaisena, joka kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä.

Kyllä kai minä siis olen vähän juurtumassa tänne Pohjois-Karoliinaan ja sen elämään. Täällä rannikolla on aivan eri meininki kuin suuressa ja steriilissä kotikaupungissmme, olkoonkin, että ero varmasti tulee myös asukkaiden yleisen elintason eroista. Täällä ollaan maalla, eikä nyt ole turistiaika, mikä tekee tästä minulle parhaan vierailuajankohdan. En tietenkään pysty käsittämään millaista olisi asua täällä rannikolla, tämä on minulle kuten niin monelle monituiselle muullekin vain loma-aluetta, mutta ajatuksentynkää sain kyllä Pat Conroyn kirjoista. Jep, Vuorovetten prinssi ´tapahtui´ siis eteläisessä Karoliinassa eli antaa vähän perspektiiviä, jos pääsee yli päänsisäisestä Barbara Streisandin kuvasta. Luin kirjan siis englanniksi pari kuukautta sitten, koska se avaa jonkinlaisen kuvakulman asuinpaikkaani. Seuraava kirjalistallani on Delia Owensin Where the Crawdads Sing*, ja kyseinen kirjailija on tietenkin täältä nurkilta ja kirjoittaa luonnosta, suistoalueesta ja elämästä täällä.

Vuonna 2020 aionkin lukea kirjoja ja pohtia sitä, miten kirjan kuvaama maailma ja oma kokemusmaailmani yhtyvät. Tämä on sitä hiljaista tietoa maailmasta, kultturista ja asuinympäristön vaikutuksesta ajatteluun. Luen siis paljon ja kummallakin kielelläni, mutta josko tänä vuonna pyrkisin myös sanallistamaan sitä, miten kokemani ja lukemani vaikuttaa käsityskykyyni eli ymmärrykseeni. Minulla olisi liuta kirjoja luettuna, joista voisin sanoa vaikka mitä, mutta ajatukset ovat vielä pöpperönä päässä. Katsotaan miten aika ja into riittävät. Ja jos oikein kunnianhimoiseksi päättäisin ryhtyä, niin tekisin analyysit kummallakin kielellä ja niistä tulisi aivan erilaisia. Sillä kääntämään minusta ei ole, sen olen ymmärtänyt jo kauan sitten, ja ymmärrys vain syventyy sitä mukaa kun etenen Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjassa. Minun kielellinen taitoni on kyllä kivettynyt kummallakin kielellä, mutta en siis anna periksi!

Perästä kuuluu, vuosi 2020 olkoon sivistyksen vuosi ja yritän kirjata mielenliikkeitäni tänne blogiin!

*Crawdad ei siis tarkoita varista (crow), vaan etelän murteella jokirapua eli siis suomalaisittain rapua (oik. crawfish tai crayfish). Kunhan olen lukenut kirjan, niin kerron miten ne laulavat. Minä tietenkin luulin, että kirja kertoo variksista. Tavallinen rapu täällä on crab, joka siis oikeasti on taskurapu, ja jonka syöminen on yhtä työlästä kuin suomalaisenkin ravun. Mutta täkäläisessä ravussa on kyllä aika paljon enemmän syötävää. Ravut on parhaimmillaan rapukakkuina (crabcake), jotka eivät tietenkään ole kakkuja vaan pihvejä (vrt, jauhelihapihvi), joita ei täällä saa kutsua pihviksi, koska kyse ei ole kokolihasta. Jauhelihapihviä taas tulee kutsua täkäläisittäin voileiväksi (sandwich), jolla ei ole mitään tekemistä voin kanssa, sillä täällä en ole koskaan nähnyt voita laitettavan leivälle. Voileipä on siis meikäläisittäin hampurilainen, mutta  - muista! - täällä hampurilaisessa on oltava se (koko)lihapihvi, Jos haluat selittää mikä on suomalainen voileipä, niin se on open sandwich, mutta käsitteenä se on käsittämätön, sillä täällä leivälle laitetaan pähkinävoita. Jos leipä sisältää juustoa ja/tai leikkelettä, siitä tulee lounasleipä eli deli-ruokaa. Eli missään tapauksessa leipä ei ole aamiaisruokaa, milloin tahansa muulloin se on käypä ateria!

EDIT: aina valpas sensorini korjaa edellistä: Jauhelihapihvi on burger patty, joka on ihan käypä sisältö hampurilaiseen; yhtä lailla kuin kokolihapihvikin. Ero tulee siitä leivästä: sämpylä vai leikattu siivu. Ja voitakin laitetaan leivälle, jolloin sitä kutsutaan toastiksi.
Tämä prosessi kuvaa elämääni aika hyvin, juuri kun luulen jotain ymmärtäväni, se muuntuu, sekoittuu ja löytyy uusi totuus. Eikös elämä ole oppimista, ja vierivä kivi ei sammaloidu.

Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Levottomuus

Olen taas viime aikoina ollut vähän levoton. Sillä tavalla, ettei oikein jaksa keskittyä lukemaan ja kirjan kuunteleminenkin menee pätkittäin. Vaikka siis olisi ihan hyvä eli puoleensavetävä kirjakin. Juuri nyt minulla taitaa olla keskeneräisenä neljä kirjaa, joista kaksi äänikirjoja (toinen suomeksi ja toinen englanniksi), yksi on pädiin ladattu kirja ja viimeinen ihan oikea pokkari yöpöydällä. Lisäksi Audiblessa on ainakin kolme lyhyttarinaa odottamassa ns. välikuuntelua (muilla on niitä välikäsitöitä, mutta minä en sellaisia harrasta). Kyllä minä aikaisemmin jaksoin keskittyä yhden kirjan loppuun ennenkuin aloitin seuraavan.

Toisaalta elämässä oli myös aikakausi, jolloin kaikki lukeminen liittyi jollain lailla työhön ja muu ns. vapaa-aika meni perhe-elämän pyörittämiseen. Kun ei ollut aikaa lukea huvin vuoksi. Nyt sitä on. Aikaa! Mutta keskittymiskyky on kyllä ihan sirpaloitunut, vaikka kuinka yritän käyttää vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa. Yritän. Luvattoman paljon aamuaikaa kuluu sittenkin facen mitäänsanomattomassa maailmassa ja instan videoita skrollaten. Enkä siis edes tykkää videoista. Siis miksi? Miksi pelaan pasianssia padillä ennemmin kuin avaan sen ElisaKirja appin? Osaanko enää istua kahvilassa ilman kännyä tai muuta viihdytyslaitosta. Tiedän ja näen, että nuoriso ei osaa eikä pysty, mutta itse en koe kuuluvani nuorisoon eli minulla pitäisi olla enemmän kontrollia aikani turhanaikaiseen käyttöön, varsinkin kun ruutuaika ei millään osa-alueella rentouta meikäläistä. Miksi yöllä silmät ristissä ei voi vain laittaa silmiä kiinni ja ryhtyä nukkumaan; miksi pitää aloittaa vielä yksi jakso Frendejä? (Siksi, että Netflix joutuu pianaikaan luopumaan tästä sarjasta eli jäähyväiskierros vielä.)

Toinen asia, joka aiheuttaa levottomuutta meikäläisessä on melu, äänet, piipitykset, kammottava taustamusiikki, erinäisten laitteiden peruutuskriikutukset, naapuruston koirat ja lasten kirkuna. Se korvatsärkevä saaste, joka kumpuaa jokaisen uudehkon ravintolan ovesta. Se, kuinka kolme lasta uimasuihkulähteellä saa aikaan sellaisen kakofonian, että on paettava juosten paikalta. Kun lähdet kesken vesijumppatunnin pois, kun uusi vetäjä soittaa musiikkia ja ohjeistaa mikrofonin kautta uimahallissa, jossa on neljä allasta ja ilmatila nousee lähemmäs neljään metriin. Se, kuinka kahvilassa pyydät, että musiikkia säädettäisiin pienemmälle ja kun tämä ei onnistu, jätät menemättä kyseiseen kahvilaan (no siellä oli kyllä muutakin pientä säädettävää).

Yksi syistä, miksen mene ostoskeskukseen eli Mallille on juuri melu. Pahin on H&M: kerran likka katsoi tarvitsemansa vaatteet valmiiksi ja minä tein täsmäiskun kassalle maksamaan. En pystynyt odottamaan sisällä, kun hän kokeili vaatteita. Toinen syy (no siis kaikenmuun maailmanparannuksen lisäksi) ovat hajusteet! Tiedättekö miltä YankeeCandlet haisevat? Entä Bath and Bodyworkin tuotteet? En edes mainitse hajuvesiosastoja, sillä niiden kai kuuluukin haista. En pysty olemaan edes soijakynttiläkaupassa, vaikka kaikki on ns. terveellistä ja turvallista, sillä äklöys tursuaa ihohuokosista sisään. Laitoin juuri yhden lähiostarin vaatekaupan (jonka brändi on suunnattu aikuiselle naiselle eli siis itseäni selvästi vanhemmille) boikottilistalleni, vaikka olen sieltä löytänyt hyvin tällaiselle keski-kokoiselle keski-ikäiselle ihmiselle sopivia farkkuja. Siis kaupan, jossa myydä iskeytyy kannoille kuin iilimato ja käy varaamassa sinulle omalla nimellä (liitutaulussa siinä ulkopuolella) olevan sovituskopin ja juoksuttaa naama krampissa sitä ja tätä sinne koppiin. Olivat ottaneet joitain kiinalaiselta haisevia kemikaliatuotteita (kaikki nääs yhdellä käynnillä kiristetyllekin iholle) valikoimiinsa ja sain aivastuskohtauksen ennenkuin ovi oli riittävän auki sisäänpujahtamiseen. No, oli minulla boikottiin toinenkin syy, sillä myyjä ei osannut vastata, kun tiedustelin onko kaupassa yhtään luonnonmateriaalista tehtyä tuotetta (niinkuin vaikka 100% puuvilla).

Näinollen siis tavallisessa päivässäni on katastrofin ainekset ilmassa, jos unohdan ottaa kauppareissulle korvanapit mukaan. Jokaisessa kahvilassa istun tulpat korvissa paitsi silloin kuin olen siellä kavereiden kanssa. Eilen juuri jouduin lopullisesti hyvästelemään yhden etelä-Charlotten parhaista kahviloista, sillä pyynnöstäni huolimatta (ehkä nuori neiti ei kuullut pyyntöäni) psykedeelistä musiikkia ei saatu yhtään pienemmälle ja melutaso oli minulle liikaa, vaikka laitoin kuulokkeet ja white noisea niistä korviini. Ihan oikeasti! Ehkä minun olisi aika ostaa se espressokone kotiin, sillä siellä ainakin on hiljaista kello 7-16, jolloin mies tulee sohvalle äänekkäästi hengittelemään...

Tiedän, että minulla on jonkinasteinen misofonia eli olen yliherkkä äänille, mutta tämä yleisten tilojen yliäänekkyys on kyllä muidenkin riesa. Olen vähän taipuvainen laittamaan tämän kaiken amerikkalaisen ylienergisyyden, ylitehokkuuden ja yli-ihan-minkä-vaan piikkiin. Palautimme japanilaisessa paikassa ruusukaali-annoksen, koska se oli liian makea jopa ystäväni makuun. En enää halua käydä Harris Teeterissa (normiruokakauppa), koska se on liian iso. Joudun ehkä vaihtamaan kampaajaa, koska hänen 12-vuotiaan tyttärensä kynnet ovat liian pitkät (eli mauttomat tuon ikäiselle). En halua mennä pankkiin, koska siellä on liian monta asiakaspalvelijaa kärkkymässä sekkejäni.

Viimeksi kun katselin jotain skandinaavista tv-sarjaa hukkasin juonikuvion lähes kahdeksikymmeneksi minuutiksi, kun jäin taivastelemaan sitä, kuinka epätasaiset ja keltaiset näyttelijöiden hampaat olivat. Tämän seurauksenä joudun taas lopettamaan nauramisen, sillä ehkä oman rivistöni KAKSI täkäläisen standardinmukaista hammasta ei vielä riitä siihen, että suunsa kannattaisi avata.

Eli levotonta on ihmisen elo. Juuri kun luuli, että kaikki on kohdillaan, niin aurinko paistaakin ihan liian kirkkaasti, ulkona on ihan liian kuuma ja viikonlopussa ihan liikaa aikaa, jota ei osaa käyttää muuhun kuin typerään somettamiseen, kaikesta turhanpäiväisestä marisemiseen ja uusien kirjojen valitsemiseen, vaikka pelit ja vehkeet on keskeneräisiä kirjoja pullollaan.

Näillä eväillä mielenkiintoiseen syksyyn!

Syksyhkö tulee, oletko valmis?

Hahaa! Sain sitten vihdoin hankituksi uuden läppärin, joka tässä pikkuhiljaa alkaa toimia. Sitä kun ensin harkitsee asiaa tovin (että kuinka paljon tarvitsen läppäriä) ja sitten on nämä mukavat asennuspuuhat ja kaikenmaaliman tilien yhteensynkkaukset (mies on saanut väkertää) ja loppuviimeksi sitten oikeiden osoitteiden ja salasanojen viidakosta selviämiset (kun on niin hienoja nämä systeemit, jotka kaiken kierrättää kännykän kautta), niin NYT alkaa vihdoin tuntua siltä, että kannatti tämäkin investointi, sillä taas alkaa lyyli kirjoittaa.

Jos vaan osaisin taas ohjelmoida aikaa kirjoittamiselle, sillä takana on urani kiireisen heinäkuu! Luulin näes jo trendiksi sen, että keskikesän kuumalla asiakasvirta vähän ripotteloituu, kuten kolmena edellisenä vuonna, mutta tänä vuonna meininki oli toinen. Ei siis enää haittaa, että otin koko kesäkuun lomaa, sillä heinäkuu korvasi poissaolon luoman kolon. Yhtäkkiä tipahti 6 uutta asiakasta ja siinä sitä on sitten luovittu onnellisena. Kun on töitä ja toimeentuloa.

Rutiinit kunniaan eli punttisalia ja töitä on ollut elämä. Tässä kohden jaksan aika hyvin rutistaa neljä päivää putkeen, kunhan sitten perjantaisin vain palauttelen ja muistan liikkua tarpeeksi. Ja ettei pääse unohtumaan, niin kiitos vaan maailmankaikkeudelle progesteroni-voiteesta, joka kaiken on mahdollistanut ja meikäläinen jaksaa vaikka mitä. Kuten siis mennä maanantai-aamuisin vesijumppaan! Tästä saavutuksesta olen siis ihan oikeasti ylpeä. Täytyy näes pyrkiä hyödyntämään tuota kuukausimaksua, jonka sinne salille laitan, kun tällain kesällä en ole ihan joka kerta jaksanut maata edes siellä höyryhuoneessa tahi saunassa. Kyllä viiden viikon putki on jo rutiini eikös?

Sitten tulin ihan huomaamattani taas ilmoittautuneeksi opiskelemaan. Täällähän on siis pakkokin noita lisäkursseja ottaa, mutta minulla on jo tämän kaksivuotiskauden vaadittavat tunnit kasassa, ja silti päätin ilmoittautua vähän pidempäänkin haasteeseen, koska haluan ja voin. Liityin jäseneksi Ortho-Bionomy -nimiseen yhteisöön, jonka kursseja olen siis jo kaksi ottanut. Tämä tietenkin tarkoittaa lisää jäsenmaksuja, lisenssejä ja useamman vuoden opiskelua (aion siis ottaa muutaman kurssin joka vuosi, eikä minua haittaa, vaikken ikinä heidän lisenssiään lunastaisi), mutta ennenkaikkea sitä, että opin uuden ja itselleni hellävaraisemman tavan hoitaa. Tiedossa on siis ankaraa luovimista jäsenkorjauksen ja uuden hoitomuodon välillä. Kun jäsenkorjaus vaan edelleen on maailman paras hoitomuoto, mutta haluaisin pitää niveleni kasassa vielä ainakin kaksikymmentä vuotta. Katsotaan miten ämmän käy, sillä marraskuussa aion sekoittaa mieleni kokonaisen viikon kestävässä myllytyksessä. Perästä kuulunee.

Eli mikään ei sinänsä ole muuttunut, sillä tätähän elämä on: työtä ja rutiineja, mutta myös kahvitaukoja, kävelylenkkejä, lounaita, kirjoja ja aika lailla myös teatteria. Tulin sitten kuitenkin Täällä Pohjantähden Alla -trilogian päätteeksi kuunnelleeksi Tuntemattoman Sotilaankin eli olisiko nyt aika palata taas muihinkin teemoihin ja jättää Suomen historia. Kun saisi ennen perjantain kirjakerhoa loppuun kirjan Ashevillessä sijaitsevasta Biltmore Estatesta, mutta tiukille ottaa, sillä kirja on oikeastaan tylsä. Vaikka tuo Biltmore onkin mielenkiintoinen joskin ylihinnoiteltu paikka. Teatteria on tiedossa vanhoissa tutuissa paikoissa täällä Charlottessa, mutta myös ainakin Abingdonissa Virginiassa. Olisi mukava tehdä teatterireissu myös Wilmingtoniin, mutta ensin täytyy laskea rahat, kunhan on maksanut tuon kurssin ja muut pakolliset kuviot tältä syksyltä.

Ensi viikonloppuna muutetaan likka taas kampukselle ja ikäänkuin syyskausi alkaa. Vaikka kesä jatkuu ja vanha kalenterikin on käypä vielä vuoden loppuun. Syyskuussa on sitten parhaat ulkoilukelit ja toivottavasti myös aikaa kirjoitella enemmän. Kai noille opinnoillekin täytyy vähän raivata päiviä kalenteriin, jos vaikka oikeasti innostuu reflektoimaan ja keräämään asiakashoitoja. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Minä kun vähän tykkäänkin kirjoitella asioita, ja olisihan se hyvää harjoitusta tämän toisen maan kielen käytössä. Ihan vähän alkaa tuntua siltä, että olen oppinut ilmaisemaan itseäni sujuvahkosti tuolla toisellakin kielellä, vaikka virheettömyyteen onkin vielä kosolti matkaa. Vaan ehtiihän tässä. Elämä edessä. Toinen puoli vielä kokonaan elämättä!

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Kaikki on kunnossa

Ei tullut hurrikaania, tuli sadetta. Mutta meillä ei ole tulvia eikä muutakaan haittaa asiasta. Se oli semmonen normaali suomalainen syyssade. Rannikkoa on poispyyhkäistynä jonkin verran, mutta se nyt ei enää kiinnosta ketään. Ei siis ainakaan uutisia. Menneen talven lumia. Raflaavaa sen olla pitää.

Katastrofaalisia tuhoja siis teki ja jälleenrakentaminen on käynnissä. Itse olen osallistunut ystävän kautta keräämällä vaatteita, kenkiä ja muuta tarviketta, jotka tämä ystävä toimittaa tarvitsijoille rannikolle. Minä tekstasin viikon asiakkaille asiasta ja nyt on auton takakontti tumpattu täyteen kerättyä tarviketta. Hyvä mieli, kun saa auttaa näin vähällä vaivalla.

Positiivisina asioina mainittakoon, että huomenna on vähän feikit, mutta silti, rapujuhlat suomalaisille ja suomenmielisille. Ja ensi kuussa suurlähettiläs Kirsti Kauppi saapuu Charlotteen. Vois mennä tapaamaan, mutta taidan jättää tilaisuuden tyttärelle, jonka kotinurkilla tapaamiset on sovittu. Ja kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Likka on nimittäin työharjoittelussa kansainvälisten asioitten parissa.

Minä pysyn lestissäni eli kotonani, missäs muualla. Siellä minulla on ihan parhaat asiakkaat, ja toimenkuvani on jotenkin laventunut Arctic Swan Bakeryn ruisleivän ja Fazerin suklaan levittämiseen. Suunnittelen tässä suomalaisen kahvilan avaamista, sillä myös korvapuustini ja karjalanpiirakkani tekevät kertaallisen hyvin kauppansa. Jos vaikka likan huoneen muuntaisi kahvilaksi ja voisi sitten siirtyillä jäsenkorjaushommista alakerran työhuoneesta keittiön kotileipomon kautta yläkerran opetushuoneeseen silloin kun ei ole palvelemassa asiakkaita peräsiiven kotikahvilassa.

Että tämmöstä kaikkea pyörii mökkihöperon mielessä! Vierashuoneita ei siis kohta ole, kun monitoimiyritykseni valtaa koko talon. Tai sitten ei: vieraat luvataan viedä nykyisellään myös uimaan ja saunaan, sillä olen edelleen suhteellisen tyytyväinen klubin jäsen. Pakkohan se on johonkin välillä lähdettävä.

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?

Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.

Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.

Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.

Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.

Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.

Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.

Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.

Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.

Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!

Päiväkirjaa... kiitollinen!

Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.

Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!

Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).

Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.

Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.

Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).

Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.

Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!

Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.

Pieniä kohtaamisia

Kuten blogihiljaisuudesta voitte päätellä, niin työ on vienyt mennessään, eikä edes viikon palaustuslomalla kerennyt blogin kimppuun. Mitä välillä suren, koska tykkään kirjoittamisesta. Se on vaan tasapainoiltava yläselkää ja niskaa kuormittavien hommien välillä, ja asioita on priorisoitava. Näkisittepä puutarhani... kulmakunnan murheenkryyni!

Mutta tässä mennä viikolla sattui töissä, että istuimme asiakkaan kanssa vastakkain ja mietimme, mihin kehonosaan senpäiväisen hoidon suuntaisimme. Tulimme siihen tulokseen, että plantaarifaskiitista kärsinyt (jo melkein kunnossa oleva) nilkka ja kantapää olisi päivän teema. Tuumasta toimeen, ja hoidin koko session keskittyen selkään ja olkaan ja niskaan.

Öh, aikomus oli koko ajan siirtyä siihen nilkkaan, mutta mikä lie pakotti vaan etenemään ihan eri suuntaan. Lopuksi pyysin asiakkaalta anteeksi, että näin kävi. Asiakkaan kommentti pelasti päiväni/ viikkoni/ kuukauteni: ”But this is exactly why we love you.”


Eräänä päivänä istuksin yhden lempikahvilani terassilla syömässä aamiaista. Minulla ei ollut puhelinta/ iPadia/ läppäriä välittömässä lähikontaktissa ja vanhahko herrasmies pysähtyi vierelle katselemaan vastapäisiä taloja. Ensireaktion (älä nyt vaan ala jutella minulle mitään) jälkeen kiinnostukseni heräsi ja aloin miettiä hänen elämänsa kudelmaa (entinen professori, joka on asunut näillä seuduilla iät ja ajat ja käy joka aamu tässä kahvilassa). Ja tottakai hän kääntyy puoleeni ja kysyy kohteliaasti saako hetken häiritä. (Oi kuinka ihanaa, tottakai!)

Tahtoi tiedustella, että olenko kuinka sinut tämän yhden Charlotten vanhimman naapuruston kanssa. No enhän lainkaan ole, koska asun Ballantynellä ja tulin vain käymään. Ai miksikö? Koska täällä on enemmän tunnelmaa kuin Ballantynen kuplassa ja kaunista, inspiroivaa ja erinomainen kahvi. Herrasmiehen kohottaessa vasenta kulmakarvaansa tiesin, että sieltä se nyt tulee: onpas sinulla kaunis aksentti, mistä tulet.

Mutta ei, herrasmies ei töksäytä asiaa kuten 99% ihmisistä täällä tekee. Hänpä katsoo minua kauniisti silmiin ja aprikoi kuin itsekseen: ”I wonder if English is your first language.” No ei ole ei, ja huolimatta lyhyestä asuinajastani täällä ymmärrän arvostaa historiaa ja sitä kaupunkimme kauneutta, joka ei pääse edukseen Ballantynellä.

Juttutuokiomme päättyy kättelyyn, esittelyyn ja muutamaan kauniiseen sanaan. Niin, ja erinomaisen hyvään mieleen!

Kerta se on toinenkin

Tässä tyhjän pesän syleilyssä täytyy yrittää keksiä kaikenmoista tekemistä ja puuhastelua. Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita niinkin tavanomainen asia kuin työ.  Vähän niinkuin alkaa tulla ihan jo mieleen, että tämä onkin oikeastaan semmoinen työblogi, koska siitä tulee aina vaan kirjoitettua. Mutta onhan se tärkeetä kaikinpuolin, koska olen tuon työblogin päivittämisen jättänytkin vähän vähemmälle. Ihan vaan koska se olis tehtävä tällä asuinmaan kielellä. Ihan siis edelleenkin preferoin kotomaan kieltä kaikin puolin.

Siis jopa työhommissa. Ainakin siis opetuspuolella. Sillä opetan tosiaankin jo viittä oppilasta. Tossa toisessa työssä alkaa tahti lähestyä viittä asiakasta per päivä, mutta se onkin toinen juttu. Kun sain kaksi kiropraktikkoa asiakkaaksi ja ne tuppaavat lähettää koko ajan uusia asiakkaita. Mutta taotaan nyt kun rauta on kuumaa, sillä johan tossa loma odottaa ihan kohta tulemistaan. Minkä senkin voi viettää ihan hyvällä omallatunnolla, sillä löysin juuri alivuokralaisen hoitohuoneeseeni perjantaiksi eli oma vuokrani laski entisestään.

Ja lomallahan on tiedossa tyttöjen reissu Floridaan. Mutta siellähän olen toki jo ennenkin pyörähtänyt eli taas mennään. Tällä kertaa tavoitteena olisi tarkistaa kulmakunnan vanhin kaupunki eli St. Augustine. Meksikolaista ruokaa siis ainakin tiedossa. Ja viiniä auringonlaskun aikaan. Ja miksei jo vähän ennenkin. Ja Savannahiinkin (Georgia) ajateltiin poiketa, sinne allekirjoittanut meneekin jo ties kuinka monetta kertaa, mutta ihanahan se on matkaoppaana toimia. Saan siis pian Suomi-vieraan! 20 yötä.

Tällä haavaa makoilen tässä sängyllä, joka sijaitsee Sunset Beachillä. Taitaa olla kolmas reissu tänne, sillä minähän en omista yhtään vapaa-ajan asuntoa, mutta minulla on ihania ystäviä, jotka sellaisen omistavat. Tästä ajattelin pitää kiinni. Ja vastapalvelukseksi tuon sitten tämän kämpän omistajan Suomeen! Älkää vielä pelästykö, seuraava matka on vasta kesällä 2019, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...  tavoitteena siis juhannus 2019 kotomaan kamaralla.

Mutta sitä ennen on tässä vielä poikettava kuulemma isossa omenassa. Sinne siis toista kertaa, koska matkaoppaan homma velvoittaa. En kai minä muuten... jos ihan itse saisin päättää, niin menisin Bostoniin, mutta kerkeehän sinne myöhemminkin. Ja road trippi Nashvilleenkin olisi mielenpäällä ja voisihan sitä vaikka Memphisissäkin poiketa. Näin niinkuin alkajaisiksi.

Mutta just nyt siis ollaan kotoisasti Pohjois-Karoliinassa ja nautitaan biitsistä; tai oikeastaan intercoastal waterwaystä, joka siintää tuossa ikkunan takana. Huomenna sitten biitsikävelylle, kun tuuli vähän tyyntyy.

Eli kaikenkaikkiaan ei ole maalaistytön elämässä valittamista: kaikki on hyvin, talo on pystyssä ja lapsi turvallisesti maailmalla. Tässä kun elämässä voi sattua ihan mitä vaan ja ihan koska vaan, niin jokaisesta arkisesta päivästä oppii nauttimaan. Ja jokaisesta ystävästä, asiakkaasta ja tapahtumasta. Niinkuin vaikka siitä, että ensi lauantaina on häät (kolmannet tässä maassa) ja sen päälle Nightwishin konsertti. Kuinka onnekas sitä ihminen voikaan olla? Rauhaa ja rakkautta kaikille.

Marraskuusta on selvitty!

Marraskuu on ollut minulle aina vähän hankala kuukausi. Koska pimeää ja synkkää. Luulin, että tämä asia korjaantuisi täällä etelässä, mutta menneinä vuosina olen juuri marraskuussa joutunut kamppailemaan itseni ja kroppani kanssa. Viime vuoden kuoleman kuussa jouduin turvautumaan kiropraktikkoon, jotta sain ruotoni pysymään suorassa ja työkunnossa, joten tänä vuonna pyrin ennakoimaan ja ottamaan kevyemmin. Valitin myös etukäteen ystävilleni, että tulee olemaan vaikeaa, eli muistakaa piristää minua mikä parhaiten onnistuu juottamalla lisää kahvia aina kun mahdollista!

Tavoitteena oli tänä vuonna myös tehdä pikku autoreissu Michiganiin, mutta se sitten joutui väistymään viikon vesivahinkoremontin tieltä, ja käkin täällä kotona selvitellen vaatehuoneen ja komeron sisältöjä. Onneksi kelit ovat olleet pääsääntöisesti kohdillaan (vaikka niin ne ovat menneinäkin vuosina) eli olen myös yrittänyt aurinkotankata säännöllisesti (uskokaa tai älkää, mutta minulla on silti D-vitamiinin puutostila; eli pistäkää triplasti sitä Deetä nassuun siellä Suomessa!) ja käydä edes lyhyellä kävelyllä vähintään viisi kertaa viikossa. Kuinka sitten selvisin?

Aika hyvin, vaikka itse sanonkin! En ole tarvinnut selkääni hoitoa (vaikka siinä hilkulla on oltu), mutta olen toki käynyt rentouttavassa hoidossa pari kertaa marraskuun aikana. Valoa olen tehnyt elämääni asentamalla (joulu)valoja hyvissä ajoin (osakoristelin myös jo tuon virallisen puolen kämpästä jouluiseksi), sillä pimeähän rämähtää täällä kello kuusi (kellonsiirtojen jälkeen). Sain myös energiaa siitä, että kerrankin kaikki kaapit ovat tip top järjestyksessä eli se viikon breikki työstä oli kyllä marraskuussa paikallaan (ehkä ensi vuonna jokin pieni reissu). Kivaa kutinaa aiheuttaa myös ihan kohta juhlittava itsenäisyysjuhla, johon klänninki ostettuna.

Kahvia on sitten kulunut! Päätin näes, että tässä kuussa en laske montako kupillista päivässä menee, vaan jos on kahvittanut, niin sitten olen keittänyt kupposen (silti verikokeiden mukaan kilpirauhasarvot ovat tasoittuneet eli kohta ollaan normaalissa). En ole huomannut, että kahvi olisi vienyt yöuniakaan ja nukun pääsääntöisesti tosi hyvin. Aionkin siis tästä eteenpäin peräänkuuluttaa suomalaista kahvikulttuuria eli kahvi on terveellinen juoma, kunhan siihen ei lisää puolta kiloa makeutusainetta joko sokerin tai maidonkorvikkeen muodossa! Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei osta halvinta moskaa, ei käy sturbuksissa ja käyttää Arabica-kahvipapuja. Kaikkea sitä oppii; tässä maassa kahvi on aina etummaisena kieltolistalla, mutta aion siis väittää tätä ideologiaa vastaan. Yritän silti pitää rajaa jossain neljässä kupillisessa per päivä. Ehkä.

Huomenna on siis jo joulukuu ja saa alkaa kuunnella jouluradiota ja leipoa piparkakkuja. Mitä en silti ehkä tee, mutta voisin leipoa karjalanpiirakoita joku viikonloppu ja syödäkin muutaman, vaikka siis sekä ruis, vehnä että maitokin on pannassa (se kilpirauhasdieetti). Kunhan ensin selviän itsenäisyyspäivävastaanotostamme; puhe on valmiina (ja myös käännettynä kaverin ystävällisellä avustuksella) ja diplomit odottavat saajiaan. Heti joulun jälkeen meidät on kutsuttu pieniin häihin ja uuden vuoden jälkeen aion mennä pieneen kolmen päivän workshoppiin, jossa opitaan tekemään taidetta. (Siis minä: taidetta, naurattaa jo ajatuskin.) Ja sitten jännitetään. jatkuuko espanjan ryhmä ja jos jatkuu, niin jaksaako Hyväriskä repiä ittensä paikalle lauantaiaamuna kello yhdeksäksi.

Tämä vuosi on kulunut vauhdilla ja ollut täynnä mukavia juttuja, joten tästä on hyvä ponnistaa uuteen vuoteen ja alkaa taas tosissaan miettiä, missä tätä työtänsä (ja paljonko) jatkossa tekisi. Olen asunut täällä viisi ja puoli vuotta, joista melkein neljä ´elättänyt` itseni hieromalla... johan tässä voisi jotenkin uudistua ja alkaa miettiä elämänsä toista puoliskoa. Onneksi voi vielä ensi vuoden miettiä ja sitten räväyttää joko sen elämäntapakriisin tai ehkäpä seestyneen minän uuden kymmenluvun kunniaksi. Mutta vielä nautitaan vuodesta 2017, jolloin olen oppinut jotain maallisesta tomumajastani, joka toimii kyllä vielä kertaallisesti, kunhan kohtelee sitä oikein: välttää sokeria (myös hedelmiä), maitotuotteita ja nopeita hiilihydraatteja, liikuttaa kohtuullisesti ulkoilmassa ja ennen kaikkea juo riittävästi hyvää kahvia. Ja jonkinverran sitä puhdasta viiniä eli punaviinikin käy, kunhan se ei ui tanniinissa ja on luomua ja vähäsokerista.

Ja jos joku sitten miettii, että miten se refluksi ja kahvi sopii yhteen, niin ihan hyvin: vatsaa kannattaa helliä kahvin kanssa esimerkiksi cashew-maidolla ja hätätilassa mantelimaitokin käy. Haasteen tästä tekee se, että tässä maassa makeuttamatonta maidonkorviketta täytyy erikseen pyytää, ja aika monta feikkimaitolattea olen palauttanut kahviloissa, jos se on ollut liian makeaa (tai vaniljanmakuista, joka sisältää myös sokeria tai sokerinkorviketta). Samalla perusteella olen palauttanut myös muutaman salaatin, sillä jos ruoka maistuu sokerilta, niin minä en sitä pysty syömään. Kaikkeen sitä siis joutuu tottumaan, mutta minähän olen ihan mestari tottumisessa. Kun tänä vuonna tuo joulukuusenhankintakin on jo vähän myöhässä---

Minun kotini

Etupihaa

Remontti alkaa olla loppusuoralla eli siivoojat ovat työssään ja yritän kovasti pysyä poissa tieltä. Se on vaikeaa. Ymmärrän, että monelle siivooja on hyvänmielen tuoja ja iso apu arjen tohinoissa, mutta minulla on tässä elämänvaiheessa aikaa ja voimia siivota omat sotkuni, joten on haastavaa antaa jonkun toisen touhuta omassa kodissa. Olen toki kiitollinen avusta, joka kuuluu osana vakuutusyhtiön (omavastuun jälkeen) pakettiin, mutta se tosiasia, että hiomisputua tullaan siivoamaan kolme päivää putuamisen jälkeen ei ihan sovi kuvioon. Toki siis olen ne isommin osin jo itse siivonnut.

Terassi

Mutta siellä siis joku toinen hinkkaa meidän paskahuuseja (ainahan voi toivoa, että suihkukaapin syväpuhdistus kuuluisi asiaan) ja minä joudun pitelemään itseäni. Tai no, toisen vessan jo itse pesin, koska olen sitä käyttänyt, ja samalla pesin myös suihkuverhot. Iltapäivällä tulee vielä toinen porukka pesemään kokolattiamatot, mistä olen tosi kiitollinen! Se on homma, joka tulisi tehdä joka vuosi ja aina joko palkata joku se tekemään tai vuokrata asiaankuuluvat vehkeet (kiitos miehelle, joka on tämän meidän huushollissa tehnyt). Minulle tuohon helvetinkoneeseen (eli imuriin) tarttuminenkin on tuskan takana (semmoinen painava ja kankea mattotampparikone) eli minä pesen vain räsymattoja juuriharjalla eli tasan on tämä(kin) homma meidän perheessä on jakautunut.

Ruokahuone eli kuva ulko-ovelta.

Jokavuotiseen härdelliin kuuluu myös ikkunoiden ja talon ulkoseinien pesu, koska niihin kertyy vihreää hilloa eli jonkinlaista hometta(?) ja omakotiyhdistys muistuttaa asiasta aika napakasti eli pesetettävä on. Kerran yritettiin (no joo, mies yritti) pestä itse, mutta tämä vaatii kiipeämistä, koska meillä ei ole riittävän tehokasta painepesuria. Pääsee helpommalla, kun ottaa ulkoseinien ja ikkunoiden pesun ostopalveluna kerran vuodessa. Tai siis ikkunat tulisi tietenkin pestä useammankin kerran, mutta minä vähän fuskaan tässä... samoin fuskaan noiden moldingien kanssa (oliskohan ne koristepaneelit, siis semmoiset jotka on seinissä keräämässä pölyä ja mukamas näyttämässä kauniilta), mutta itseasiassa tänä aamuna siivousporukkaa odottaessani, hinkkasin nekin! Onneksi meillä on paneelit vain ruokahuoneessa (joka on samalla asiakkaiden sisääntulotila eli siksi sekin on pidettävä siivossa). Mitä vielä pitäisi tehdä, on puhdistaa kaikkien tuulettimien lavat! Niihin pöly tarttuu takkelina ja sinne on vaikea yltää ilman apuvälineitä. Ajattelin, että tämä olisi miehen homma tänäkin vuonna (se taisi imuroida ne jotenkin viimeksi?).

Olohuone

Hyvät uutiset siis: joulusiivous on kohta tehty! Ja tänä vuonna aion viettää joulua kaapeissa, sillä nyt on jokaikinen kaappikin oikein syväpuhdistettu eli maalattu ja uudelleen matotettu, sekä iltaan mennessä myös konmaritettu. Tässä, kun on ollut sidottuna tänne kotiin viikon verran, niin joutessani ihan oikeasti kävin läpi myös kaikki lipastot ja säläkertymät, joita salakavalasti kertyy. Pitäiskö vielä noi astiakaapitkin käydä läpi? Jääkaappi on pesemättä! Autotallissa on sekamelska. Nurmikko on ajamatta ja kukkasipulit istuttamatta. Etupihan nurmikko tarvitsisi uudistaa ja pensaat karsia. Ja terassikin on kyllästämättä! Ensi vuonna toivottavasti pääsisi vähän pienemmällä joulusiivouksella.

Nyt kun tässä asiaa miettii, niin aika paljon ylläpitohommaa on tässäkin pienessä talossa. Joka on ihana, tilava ja juuri oikeassa paikassa! On kaikinpuolin järkevää, että teen töitäkin kotona, sillä siihen on hyvin tilaa. Se toki siis vaatii vähän enemmän organisatorista ajattelua ja pölyjen pyyhkimistä, mutta sekään ei ole kohtuutonta, koska minun ei tarvitse paljon muusta huolehtia  kuin itsestäni.  Tarkoitan tällä monien muiden kohtaamia ruuhkavuosia, kun lapset vielä tarvitsevat ja omat vanhemmat vasta tarvitsevatkin. Olen siis hyvin tyytyväinen talooni ja elämäntilanteeseeni. Tässä on hyvä olla ja istua (talvella) etupihan auringossa katselemassa julkisivua tai (kesällä) maata omalla takaterassilla 24/7.

Keittiöstä tai siis ´aamiaisnurkka´. Terassin ovi
näkyy vasemmalla.

Olen siis onnellisessa asemassa. Muistelen Pirkkalan asuntoja lämmöllä, erityisesti Perkiöntien pikkuruista neliötä, jossa elimme kahden ison koiran ja likan kanssa tyytyväisenä. Nyt meitä on tässä enää kaksi ja tilaa noin kolminkertaisesti. Olen haaveillut omakotitalosta koko elämäni, mutten koskaan osannut aavistaa, että se on täällä, tällainen ja näin kiva. On hyvä pysähtyä ja miettiä tätäkin asiaa. Minä niin kovasti tykkään tästä talosta sen kaikkine puutteineen ja työllistävine vaikutuksineen! Ja onhan se huojentavaa tietää, että tässä kohtaa kiinteistöjen arvo on noussut aika kovasti ja tästäkin saisi ihan mukavan summan säästöön, jos olisi tarve myydä.

Neljässä vuodessa olemme maalanneet kaikki huoneet (myös porraskäytävän ja autotallin), vaihtaneet puulattiat työtilaani, ruokahuoneeseen ja portaikkoon (hallelujaa tälle, kokolattiamatollinen portaikko on täysin mahdoton siivota), uuden maton olohuoneeseen, uusineet keittiön countertopit (mikä ihme on suomeksi: työskentelypinnat? keittiötasot? tähän kuuluu myös korotettu saareke), rakentaneet tilavan, katollisen terassin, uusineet kolmasosan puutarhasta, vaihtaneet vesisäiliön ja lämmitys/viilennyslaitteiston ja repineet kaksi kylpyhuonetta ihan maantasalla, jotta uusista saatiin paremmat. Tämä kaikki on aika hyvin kahdelta ei luontaisesti lainkaan remonttitaitoiselta tai -innostuneelta ihmiseltä! Ja olisihan tuossa pieniä puhdetöitä edelleen jonossa: keittiön laattalattian uusiminen, muutama maalattava pinta, kahden haljenneen betonilaatan vaihtaminen ajoväylältä (siis etupihalta, drive way), puutarhan järkeistäminen, saunan rakentaminen takapihan pusikkoon.... (no ei oikeesti, omakotiyhdistys voisi pillastua), mutta tämän hetken toiveissa olisi hiljaiselo talohommien suhteen.

Keittiötä

Meillä on ihana talo, jossa on ihan kiva, pieni vierashuone (jonka komerossa ehkä on kohta paremmin tilaa) sekä pari muuta huonetta, jotka voi kätevästi tarvittaessa muuttaa vierasmajoiksi, joten tervetuloa. En nyt sanoisi, että tämä olisi amerikkalaista unelmaa (kaukana siitä), mutta on tämä yhden suomalainen tytön unelma! Ja kohta saa laittaa ne loput jouluvalot.

P.S. Kuvaamisessa ei ole käytetty sisustussuunnittelijaa eikä edes etukäteissiivousta.

Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

Työnteko kotona

Ja niin se taas on vierähtänyt. Yli kuukausi kotona ja saman verran työskentelyä samassa paikassa. Siis nukun, kokkaan, syön, katson telkkaria, käyn suihkussa ja teen työtä tässä samassa talossa, eikä ole mitään tarvetta poistua puolta mailia kauemmaksi kotoa. Tuosta Blakeneyltä saan ostettua ruuat, vaatteet, kengät, kodintarvikkeet ja mitä nyt ikinä keksinkin. Siinä on noin 10 ravintolaa kävelymatkan päässä, Targetti ja ja jopa 2 Sturbuksia. Voisin siis myydä autoni, eikö?

Tämä on tietenkin vaatehuoneen nurkka...

No en ihan vielä. Olen joka viikko käynyt noin kuusi kertaa kahvilassa, tehnyt tikuista erilaisia asioita ja autoillut pitkin Charlottea niinkuin ennenkin. Mutta en ole vielä ihan täysin kuttuuntunut paskahuusin jynssäämiseen ja roskien lakaisemiseen. Vain semihermostunut, ja itseasiassa homma on rullannut ihan kivasti. Tosin asiakkaita on ollut normaalia vähemmän, koska on vielä täysi kesä ja lapset kirmaavat laitumella. Yksi vanha asiakas on ilmoittanut, ettei halua tulla kotiini, vaan odottaa, että löydän uuden toimiston. Ja koskahan se sitten tapahtuu?

Ensi viikonloppuna jatkuvat sitten myös opetustunnit skypessä, kotonapa tietenkin, sillä vaikka käyn kahviloissa suunnittelmassa tunteja, niin ei kestä (vielä) pokka istua siellä luurit päässä lörpöttelemässä suomea. Vaikka en kyllä yhtään erottuisi muista, jotka hoitavat myyntipuheluita kahvikupposen ääressä.

Onko teidän keittiön katossa yhtään reikää?

Nyt kun olen pääosin kotona, niin tässähän on kosolti aikaa tehdä kirjallisia hommia (vihdoinkin uusia lomakkeet, päivittää nettisivut ja laatia blogikirjoituksia varastoon) ja ennenkaikkea venytellä ja hoitaa itseään, kun nuo jumppa-alustatkin ovat valmiina terassilla ja apuvälinesekoelma vain kasvaa (työn puolesta pitää testata erilaisia juttuja). Heh heh. Onneksi kahvinkeitin, espressopannu ja pressokannukin löytyvät ihan tuosta käden ulottuvilta ja lounaskin on helppo lämmittää mikrossa. Paitsi että on tylsää olla itsekseen ja siksipä tulee lähdettyä ulos lounaalle ihan niinkuin ennenkin. No ainakin lakanat tulee pestyä jo työpäivän aikana eikä tarvitse pyörittää pesukonetta yötä myöden eli sehän on ihan selvä plussa!

En ole ihan vielä täysin vakuuttunut, että tämä on pitkällä tähtäyksellä ihan paras tapa, mutta olen tässä vaiheessa valmis tekemään työni tässä tämän vuoden loppuun asti. Paitsi siis jos hierontatoimikunta tai Charlotten kaupungin jotkut viranomaiset saavat asiasta vihiä ja haluavat tulla tarkastuskäynnille katsomaan onko minulla oikeankokoinen vessa tai saako tällä residenssialueella ylipäänsä suorittaa minkäänlaista liiketoimintaa... todennäköisesti ei, mutta enpähän ajatellut mennä tiedustelemaan. Tässähän ollaan siis ihan jännän äärellä, mutta nyt kun on taas omakotitaloyhdistyksen vaatima talonpesu suoritettu, niin jotenkinhan sitä on saatava jännitystä elämään. Kun vesiboilerikin on vielä toistaiseksi ihan ehjä.

Tästä se tuli läpi komeroon. Se eka vesi...

Katsotaan miltä se arki tuntuu, kun likka lähtee taas takaisin kampukselle ja äijä vissiin matkustelee enemmänkin tänä syksynä. Ehkäpä hankintalistalle laitetaan hälytysjärjestelmä tai edes uudet lukot, sillä etuovesta taitaa pianaikaan päästä helpommin läpi tunkemalla kuin avainta pyörittämällä. Vanhat lukot näyttävät rispaantuvan eikä tuo ulkovalaistuskaan ei ole pariin vuoteen suostunut toimimaan, mutta hyvä täällä silti on rouvan yksinänsä jännitellä. Isot saappaat siis oven eteen ja äänittämään ison koiran haukuntaa, jottei mene pupu pöksyyn, vai kuinka se meni... sitä toista vaihtoehtoa en ota kuuleviin korviinikaan, minä olen aseilla jo tässä elämässä leikkinyt sen ensimmäinen ja viimeisen kerran. Osuin kyllä siihen tauluun erinomaisesti, mutta niin jenkkiä minusta ei ikinä tule, että opettelisin käyttämään yhtäkään tappovälinettä.

Kotona on hyvä olla. Vaikkakin toisinaan vähän tylsää. Tulkaa siis vierailulle!