Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!
Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.
Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!
Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.
Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.
Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.
Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti