Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.
Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.
Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.
Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)
Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.
Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.
Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.
Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.
Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.
Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.
Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.
Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.
Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epävarmuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. tammikuuta 2020
Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta
Tunnisteet:
American way,
Elämä,
epävarmuus,
hammaslaakari,
kiitollinen,
kirja-analyysi,
koulutussysteemi,
luottokelpoisuus,
lääkäri,
onni,
raha,
rasismi,
Ruoka,
syy tehda toita,
työ,
yhteiskunta,
yrittäminen
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Isoja asioita!
Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.
Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.
Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille.
Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.
Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.
Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.
Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017
Elämäntapani ja työni
Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)
Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.
Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.
Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.
Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.
Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).
En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.
Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.
Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)
Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.
Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.
Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!
Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.
Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

Amerikkalaistuminen,
Elämä,
epävarmuus,
huomioita,
identiteetti,
lääkäri,
Ruoka,
sairaus,
selkä,
suomalaisuus,
Terveydenhuolto,
tulevaisuus,
työ,
vesi,
yrittäjyys
perjantai 1. syyskuuta 2017
Vuodenkierto
Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.
Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.
Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.
Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.
Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.
Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.
Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.
Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.
Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.

tiistai 15. elokuuta 2017
Näitä päiviä
Kun kakarat kirkuu (ei kilju, ne KIRKUU eikä siihen vissiin voi puuttua) joka paikassa.
Kun on niin hiki, että eritettä tursuu varpaiden välistä.
Kun joku idiootti vetää röökiä kahvilan terassilla (sitä ei oikeesti koskaan missään normaalisti tapahdu Charlottessa).
Kärpäset takertuu kaikkeen kuin takkiaiset.
Ei saa sitten millään muutettua paperia pdf:ksi omin voimin (en suostu maksamaan).
Kun harmittaa, ettei latte maistu samalta mantelimaitoon.
Viereisessä pöydässä satakiloinen kahdeksanvuotias mättää super-duper-ekstrakermavaahtojätskiannosta.
Kun ei ole tulenpalava kiire ja ehtii pysähtyä ja miettiä kuka on, missä on ja mitä haluaisi tehdä.
Hetkellisesti ahdistus pusertaa ja mieli kiemurtaa saamattomuuden suossa.
Sitten alkaa miettiä, että olenhan tehnyt hyvää ja terveellistä ruokaa jo useampana päivänä.
Selkää ei juuri nyt särje (on sitä kyllä toimerretukin), eikä olkapää lähetä sähköiskuja ranteeseen.
Voimaa on tullut keskivartaloon kuin huomaamatta (vuosi Pilatesta 1-2 krt viikossa) ja lenkilläkin voi maltillisesti käydä vaikka mittari kellottaa kosteusprosentiksi 64.
Ruokavalion rukkaus ei ole ollut riittävä pitämään kilpirauhasen vasta-arvoja ihan priimakohdassa, mutta verenpainetta ei ole, kolesteroliarvot on täydellisiä, ja mikä hienointa: kummankin puolen sukurasitteesta ja tästä sisäelimiä vuoraavasta vatsamakkarasta huolimatta sokerit eivät ole yhtään kohonneet!
Asiakkaita on edelleen joka viikko 5-10 (ja todennäköisesti vauhti kiihtyy, kun koulut alkaa), vaikka ei ole toimistoa, enkä ole tehnyt markkinoinnin/itseni tunnettuna pitämisen eteen mitään sitten toukokuun.
Minulla on aikaa istua kahvilla, käydä lounailla ja opiskella. Kuin huomaamatta ystävyyssuhteet kehittyvät (eri suuntiin luonnollisesti, mutta kenestäkään ei ole tarvetta pitää väkisin kiinni) ja muovautuvat. Tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta, haastavalta ja mielekkäältä.
Kun viikon tai kaksi on taas tosissaan miettinyt jotain muuta työuraa, kunnei vaan jaksa.
On siis taas uskallettava katsoa elämäänsä ja valintojansa silmästä silmään ja todettava kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Onni onkin sitten tunnistettava ihan itse! Joskus se vaatii vähän alleviivausta, kun lähestytään tämän ammatin ydintä.
Minun jaksamiseni tulee ensimmäisenä.
perjantai 23. syyskuuta 2016
Pitäiskö pelätä?
Charlotte, Pohjois-Carolina, ei kovin usein ylitä kotomaan uutiskynnystä, mutta nyt on sekin sitten koettu. Täällä mellakoidaan. En osaa analysoida syita enkä suhteita, enkä millään tasolla ole kertomassa kenellekään mitään yhteiskunnallista saati poliittista kannanottoa, mutta jollain lailla olen pakotettu kertomaan miten juuri minä koen tämän kaiken.
Kuten tiedätte, kaiken takana ja pohjalla on niinkin syvä ja intohimoja herättävä asia kuin rasismi. Siellä Suomessa rasismi-käsite on jollain lailla teoreettisempi kuin täällä, enkä usko että tämänhetkinen pakolaiskriisi, josta minulla ei ole mitään kokemusta, on millään lailla rotukysymys. Näen kyllä, miten pakolaistulva on mahdollista nähdä uhkana, kun vähenevistä resursseista taistellaan oman maan kansalaistenkin kesken, mutta täällä rasismissa on ihan oikeasti kyse siitä, että toinen on erivärinen JA vähemmän koulutettu ja siksi jollain tavalla pelottava.
Pystyn hyvin ymmärtämään tämän pelon silloin kun taustalla on omakohtainen kokemus eli pelkoon on jokin syy. Olen myös oman kokemukseni kanssa hataralla pohjalla, sillä minun ei tarvitse mennä ns. huonommille alueille koskaan, mutta jos menisin, niin taatusti olisin peloissani. Mitä ja miksi minä siis pelkäisin?
Pelkäisinkö yksittäisiä ihmisiä, jotka näyttävät erilaiselta kuin minä? En. Pelkäisinkö joukkoa erinäköistä nuorisoa, joka kuljeksii ja syljeksii jalkakäytävälle? Kyllä, mutta yhtälailla pelkäisin itseninäköistä maleksivaa nuorisojoukkoa. Kokisinko epävarmuutta, kun erinäköinen henkilö ei yritäkään puhua sellaista kieltä, jota ulkomaalaisena ymmärtäisin (palveluammatissa)? Kyllä. Epäröisinkö pyytää apua poliisilta, joka on erinäköinen kuin minä? En. Mutta minä tulenkin monokulttuurista, jossa poliisiin ja taksikuskiin voi luottaa sataprosenttisesti.
Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun poliisiin ei voi luottaa tai ihonvärini aiheuttaa ongelmia ja aliarvioivaa käyttäytymistä.
Minä olen 'kotirouva' lähiöstä ja tuttavapiirissäni on tummaihoisia, hyvin kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät millään tasolla hyväksy kaltoinkohtelua tai mellakointia vaikka ovat itsekin elämässään jonkintasoista rasismia kohdanneet. He ovat ponnistelleet ja päässeet elämässä pisteeseen, jossa voivat noista tämän asian yläpuolelle. Tottakai he ovat ns. 'rikkaita', koska siitähän tässä loppujen lopuksi on paljolti kyse. Kateudesta.
Tiedän, että eriarvoista kohtelua on. Näen, että uutisklipeissä ihmiset hajottavat ja mellastavat ihan vain mellastamisen halusta. Haluan, että poliisit, jotka ovat laukaisseet aseensa toista ihmistä kohti, kantavat vastuunsa ja joutuvat syytteeseen. Toivon, että ihmiset oppisivat käyttämään energiaansa kohti oikeaa, positiivisempaa muutosta ja tasa-arvoa.
Sitä en ymmärrä, miten ihmiset käyttävät jumalaansa voima-aseena barrikoituakseen rukouspiireihinsä ja sulkeutuvat sisälle, jotteivat lapsensa näe mitä tässä maassa tapahtuu. En käsitä, että asiat lakaistaan maton alle, koska koulun testisuunnitelmaan ei kuulu ajankohtaisiin asioihin paneutuminen. Miten ihmeessä kaikki tämä voisi olla Hillaryn tai Donaldin syytä (siis ihan kumman vaan riippuen tilanteesta)? Miten umpiossaan 'hyvinkasvatetut', todelliselta elämältä (lue: vastuusta vapaat) suojatut lapset ja ghetoissaan alle kymmenenvuotiaasta itsensä elättäneet lapset voisivatkaan koskaan kohdata (muuten kuin huumekauppoja tehdessään)?
Sanon tämän nyt suoraan, vaikka se ei olekaan ihan korrektia, mutta minähän voin tässä piiloutua tämän siunatun kielimuurin taakse: yhteiskunta, jossa elän, on hyvin segregoitunut! Kirkossakävijät (rukoillaan, rukoillan ja rukoillaan. Omassa porukassa). Toisessa kirkossa kävijät (mepäs rukoillaan paremmin kuin te). Rikkaat (meidän ei tarvitse välittää mistään). Toisen väriset rikkaat (me ollaan päästy tähän niin kovalla vaivalla, että entiset orjatkin kalpenevat). Melko rikkaat (tehkää ihan mitä vaan, kunhan ette ota meiltä mitään pois). Köyhät (v**tu kylä mä tekisin töitä, jos ilman koulutusta sais tarpeeksi fyrkkaa maksavan työn). Urheilufanaatikot (jalkapallo kansakunnan yhdistää ja jossei urheilu, niin ainakin National Anthem). Ulkomaalaiset (joita ei kiinnosta kuin raha). Laittomat siirtolaiset (jotka tekee kaikkien työt). Poliitikot (nuo vallanhalussaan korruproituneet). Ja sitten on tavalliset ihmiset, jotka katsoo muualle kun jotakuta kiusataan, ja jotka haluaa kyllä pelastaa maailman, kunhan mun autoon riittää bensa ja muovipussien käyttö on sittenkin niinpaljon yksinkertaisempaa kuin kierrättäminen.
Pelastelenpa tässä siis maailmaa omalla kotisohvalla Netflixiä katsellen. Olen kiitollinen, että olen tämänvärinen, vaikkakin siirtolainen. Pysyn kaukana huliganismista ja nostan hattuani korkealle niille uskalikoille, jotka menevät mielenosoittajien ja poliisien väliin pyrkien puhumaan järkeä kapinoiville (ovatpa muuten tummaihoisia, hyvinkoulutettuja kaikki). En tee asialle aktiivisesti yhtään mitään, mutta pyrin ymmärtämään ja keskustelen mahdollisimman monien kanssa asiasta, jotta saisin edes jonkinlaisen ymmärryksen tästä yhteiskunnasta. En myöskään peukuta yhdellekään sanahelinää suoltavalle aforismille tahi rukouspyynnölle.
Ymmärrän ja kunnioitan entistä enemmän oman koto-Suomen ajattelemaan opettavaa koulutusjärjestelmää, joka mahdollistaa ammatillisen koulutuksen myös ilman korkeakoulutusta.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
Aina ei paista, vaikka paistaakin
Maailma on tullut (entistä) hullu(mma)ksi ja minä myös.
Aurinko paistaa nyt siis jotain kymmenettä viikkoa koko ajan ja lämpötila huiteleen 35:n paremmalla (tai no, mulle huonommalla) puolen, mikä joltisenkin verottaa voimia. Joita ei ole liiemmin jaettavaksi ollut muutoinkaan. Kesävieraiden jättämä aukko on ollut syvä ja siihen on liittynyt toki vähän muutakin pientä luopumista. Likka kummiskin asuu kotona vielä noin kuukauden verran eli siitä ei ole kysymys. Elämästä kun ei koskaan tiedä, kuten saamme lukuisista katastrofaalisista uutisista lukea.
En vieläkään pelkää, enkä suostu ajattelemaan, etten koskaan voisi matkustaa pommien pelossa, mutta maailma on järkyttävässä tilassa, enkä millään tasolla pysty sitä ymmärtämään.
Tunnen kaksikin kollegaa, joiden puoliso toimii poliisina tässä maassa ja pistäähän se ajattelemaan. Kuten sekin, että narsisti-psykopaatilla on oikeasti mahdollisuus tulla valituksi asuinmaani presidentiksi. Ja se, että kaikkea katsotaan nykyään vain joko mustana tai valkoisena eli maailma on taantunut teini-ikäisen identiteettikriisin tasolle, johon kuuluu nenä kännykässä kulkeminen ja muihin törmäileminen.
Haluaisin niin kovasti uskoa, että jokainen poliisi tekee työtään pyyteettömästi ja että kaikilla olisi samanlaiset ihmisoikeudet sekä täällä että siellä. Että ihonvärillä (tai jollain muulla ominaisuudella) ei olisi mitään tekemistä asioiden kanssa eikä meitä aina jaoteltaisi. Että täällä etelässäkin kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Että tämä tarina olisi mielikuvituksen tuotetta.
Haluaisin, että me kaikki ymmärtäisimme, etteivät kaikki poliisit ole vain hyviä, eivätkä kaikki mustat vain huonoja, että raha ei olisi ainoa mahti maailmassa eikä politiikka sen juoksupoika. Että oikeat, ajattelevat ihmiset voisivat vaikuttaa asioihin ja elää elämäänsä pelkäämättä joutuvansa pommin tai luodin tai kuorma-auton kohteeksi hetkenä minä hyvänsä.
Haluaisin, että likan ja isänsä ei tarvitsisi käydä keskustelua siitä, millainen pippurisumutin kannattaa pitää käsilaukussa ja voiko kampukselle viedä teaserin, vaikka se on laiton.
Yritän niin kovasti kuulla lintujen laulun (kaskaiden sätkätyksen alta) ja nähdä perhoset, jotka lentävät kukasta kukkaan. Yritän jaksaa mennä pienelle kävelylle ja huomennakin töihin. Yritän tehdä pienen hyvän teon joka päivä ja ajatella positiivisesti. Jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä tiedä olenko enemmän käärmeissäni niille, jotka raportoivat jokaisen pahan asian naamakirjassa vai niille, jotka eivät sitä tee. Myös naamakirja on muuttunut kaksintaistelukentäksi, jossa pisteitä yritetään napsia joko olemalla yltiökoskettunut maailman tapahtumista tai loukkantumalla siitä, että yltiökoskettunut kokee ylemmyyttä koskettumisestaan.
Yritän lakata lukemasta kaikkia postauksia ja keskittyä johonkin muuhun. Elämään tässä hetkessä ja unelmoimaan tulevasta. Kuten suomalaisesta saunasta ja laineen liplatuksesta.
Ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin lähteä kahville.

torstai 31. joulukuuta 2015
Muisteloita
Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?
Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.
Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!
Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!
Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.
Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)
Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.
Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.
Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.
Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?
Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.
Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)
Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä. Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)
Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?
2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.
Hyvää elämää Sinulle!

perjantai 4. joulukuuta 2015
Tuulta purjeissa!
On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?
Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.
Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.
Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.
Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?
Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.
Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).
Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.
Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!

perjantai 28. elokuuta 2015
Kevättä ilmassa?
Mies tuli juuri kotio lähteäkseen golffaamaan ja oli tyytymätön vallitsevaan säätilaan. Ei, meille ei ole iskemässä trooppinen myrsky (sori vaan Florida), vaan meille tuli kevät.
Aamulla, kun herään aikavälillä 6-7 täytyy pukea verkkarit ja aamutakki, jotta tarkenee juoda aamukaffeet terassilla. Lämpötila ei kipua yli kahdenkymmenviiden ennenkuin kymmenen jälkeen eli aamulenkille tohtii hyvin vielä yhdeksän jälkeen (päivälläkin vain 30 paikkeilla). Aamulla kaivoin villasukat jalkaan. Kosteusprosentti on laskenut alle viidenkymmenen. Pitää kastella perennoita ja mennä ostamaan orvokit postilaatikon alle. Ikkunat olisi hyvä pestä. Likka on väsynyt koulunkäyntiin.
Tänä vuonna elokuu on ollut varsin hiljainen työsaralla (lomakausi menossa, mutta ensi viikolla jo kiihtyy, kun koulurutiinit iskevät kiinni arkeen) eli on ollut aikaa miettiä tulevaa ja sitä kuuluisaa suuntaa, jonka elämässä ottaisi. Tai no, suunta on otettuna, mutta miten paljon tähän työksi kutsuttuun hommaan oikein kannattaisi panostaa aikaa, rahaa ja erityisesti vaivaa.
Yrittäjäksihän en ikinä rupea (kuten en opettajaksikaan koskaan), mutta silti on täytynyt pohtia panostamisen ja elämisen suhdetta. Mitä sitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon jaksaa? Kaikenlaista on tullut matkan varrella luvattua, mutta sitten kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä, niin meinaa mennä pupu pöksyyn.
Olen pyörittänyt hoitolaani nyt reilun vuoden eli etsikkoaika on ohi. Olemme (tai minä olen hyväksynyt asian kolmen vuoden takkuamisen jälkeen) päättäneet jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten nyt on oikea aika miettiä tulevaa ja saada yritystoiminta sellaiseen kuntoon, että sillä elää. Mikä on hieronta-alalla aika kaukainen haave. Ihan miehen palkkapussin varassa tässä ollaan siis edelleen ja likan laittaminen yliopistoon olemassaolevilla rahoilla on utopiaa.
Täytyisi siis pianaikaan oikeasti perustaa se yritys, jotta toiminta olisi erotettu henkilökohtaisista asioista, mutta sehän tottakai maksaa ja vaatii lainoppineiden palveluita toteutuakseen. On siis tarkkaan pohdittava kannattavuussuhdetta. Eli asetettava realistiset (rahalliset) tavoitteet suhteessa omaan jaksamiseen (siihen se nimittäin aina kiteytyy: tällä alalla kaikki on kiinni omasta kropasta ja sen toimivuudesta) ja siihen mitä HALUAA tehdä.
No, minä haluan jäsenkorjata (en hieroa) ja tässä asiassa on sellainen pieni haaste matkalla, että kukaan täällä ei tiedä mistä on kyse, eikä asiaa oikein pysty edes kääntämään paikalliselle kielelle. Voisin siis tyytyä ´vain´hieromaan tai sitten aloittaa massiivisen operaation lanseeratakseni jonkinlaisen jäsenkorjauksen käsitteen tänne. Työmäärän suhteen on vaikea tietää, kumpi veisi enemmän aikaa ja (henkisiäkin) resursseja, mutta tasan tarkkaan tiedän, kumpi tapa pitää minut vireessä ja jotakuinkin täysipäisenä.
Hierojana saisin buukattua itselleni täydet työpäivät (esim. entisessä työpaikassani tai jossain muutta ketjussa) todennäköisesti kolmessa kuukaudessa ja tienaisin noin kaksi tonnia kuussa (lisäksi tipit), josta menisi tietenkin vero (laskennallisesti kuvittelisin tekeväni kuusi tuntia päivässä kontaktityötä neljänä päivänä viikossa). Tämä tarkoittaisi keskimäärin 96 asiakasta kuukaudessa. Jos taas teen jäsenkorjausta hinnalla, jonka laskennallisesta ajattelen kannattavan (80 taalaa/tunti), täytyisi tehdä 30 hoitoa kuukaudessa päästäkseen samaan ja tähän olen jo sisällyttänyt vuokran, jota maksan nykyisestä huoneestani. Laskennallisesti siis tarvitsen 8 jäsenkorjausasiakasta viikossa, jotta tienaan saman kuin pystyisin työntekijänä ikinä tällä alalla ja tämän kuntoisena tienaamaan.
Kumman sinä ottaisit viikottaiseksi työmääräksi: 24 tuntia säänneltyä työtä ilman huolia ja murheita (jollei sellaiseksi lasketa puuduttavaa tylsistymistä) vai 8 tuntia tuntia mielekästä tekemistä ja saisit lisäksi itse päättää aikatauluista, mutta pesisit myös joka ilta lakanasi, siivoisit ja puunaisit hoitotilasi, maksaisit välineet, hoitaisit markkinoinnin ja olisit vastuussa kaikesta?
No, minä olen valinnut jälkimmäisen ja olen tässä vaiheessa juurikin edellämainitussa tavoitteessa asiakasmäärän, mutta en ihan vielä rahatilanteen suhteen, sillä ensimmäisen vuoden aikana on tokikin täytynyt antaa alennuksia ja haalia asiakkaiksi ihmisiä, jotka eivät välttämättä tavoittele jäsenkorjausta, koska eivät tiedä sen olemassaolosta. Nyt on siis aika a) nostaa hinta sille kuuluvalle tasolle ja b) lakata ottamasta vääränlaisia asiakkaita. Miten tämä sitten tehdä, jotta säilyisi tunne siitä, että hallitsee asioita? Miten kauniisti sanoa, että valitettavasti en voi auttaa sinua, jos 1) haluat tavallista rentouttavaa hierontaa 2) et ole valmis maksamaan pyytämääni hintaa.
Nyt pitää luoda kymmenelle ihmiselle viikoittainen tarve haluta maksaa jäsenkorjauksesta sille kuuluva hinta. Ja koskapa Charlottessa asuu noin 800 000 ihmistä, niin kyllä sieltä ne kymmenen ihanaa ihmistä varmasti löytyy. Ja jos otetaan mukaan koko työssäkäyntialue, niin puhutaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, joten on realistista olettaa, että vuoden kuluttua 20 ihmistä haluaa viikoittaisen jäsenkorjauksen (kuvitelkaas, kuustonnia kuussa). Mitä en tokikaan pysty yksinäni toimittamaan, joten haasteeksi ei kannata ottaa asiakasmäärän lisäystä, vaan rakastamani hoitomuodon tunnetuksi tekeminen. Kiinnostavuus asiaan luo asiasta kiinnostuneita hoitajia ja viiden vuoden tähtäyksellä minun ei tarvitse hoitaa yhtäkään asiakasta itse, vaan kerään rahat ja muut tekee hoidot.
Kuullostaa utopialta vai? Ehkä, mutta unelmilla (tai pahimmilla peloilla) on tapana toteutua. En siis yhtään tiedä missä olen vuoden tai viiden päässä, mutta tänään olen tässä ja Charlotte vapiskoon: jäsenkorjaaja on aloittanut toden teolla. It´s my way or no way: KatasWay.
Juu, pelottaa ihan perJANtaisesti!

arki,
epävarmuus,
identiteetti,
minä,
raha,
tulevaisuus,
työ,
uudet kuviot
lauantai 11. heinäkuuta 2015
8 asiaa
Ihan huomaamatta tuli kolme vuotta Jenkkielämää täyteen ja koska aika usein olen blogissani pohtinut elämääni ja tänne sopeutumista, niin tässä taas olisi. Kahdeksan asiaa minusta juuri nyt:
1. Tällä hetkellä olen avoimen utelias näkemään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
2. En halua muuttaa takaisin Suomeen, koska siellä on niin pahuksen kylmä.
3. Olen henkeen ja vereen suomalainen, joten vaalin suomalaisuuttani ja erityisesti kieltäni pystymätttä kääntämään kirjoituskieltäni englanniksi. Suomen kieli olen minä.
4. Näen suomalaisuuden nurjat puolet tällä hetkellä aika selvästi. Sisäänrakennettu vaatimattomuus ja oman osaamisen mitätöiminen istuu minussa aivan liian tiukassa ja hidastaa suuria suunnitelmiani olla maailman paras jäsenkorjaaja. Mutta käännetään se voitoksi, ja pyrkimykseksi olla ainoastaan Pohjois-Karoliinan paras.
5. Suomen kieli olen minä; ei oikein toimi asuinympäristössäni. Suomalainen periksiantamattomuus ei sitten salli minun olevan tyytyväinen käyttökieleni taitotasoon. Minulla ei kuitenkaan ole riittävästi sitä sisua (tai sitten tämä dilemma ei ole tarvehierarkiassa riittävän korkealla) panostaa kielitaitoni parantamiseen, koska tosiasiassa ongelma esiintyy vain ja ainoastaan oman pääni sisässä.
6. Suomalaisten muukalaisenpelko on mielenkiintoinen dilemma. Pienen kylän kasvattina en ole kokonaan vapaa ksenofobiasta, enkä näinollen pysty kokonaan ymmärtämään sitä tosiseikkaa, että muukalaisuus asuu oman pään sisässä. Itsestään ei kannata tehdä muukalaista paitsi silloin kun kannattaa. Ja se on defenssimekanismi se.
7. Suomalainen vapaa sieluni ei kuitenkaan ole pikkumainen ja sen uskon olevan koulutuksemme ansiota. Ymmärrys ja omasta elämästä vastuunottaminen nousee ranking-listassani todella korkealle. Ympärilläni on ymmärryksen puutetta ja joukkohysteriaa riittävästi, eikä se ole kenenkään syy. Olen silti naurettavan otettu siitä, että olen oppinut ymmärtämään asioita ja sairaan ylpeä siitä, että jälkikasvullani on kyky nähdä asioiden useat puolet.
8. Elämäni Etelässä on muuttanut minua laiskemmaksi ja olen ylpeä siitä! Toivottavasti saan jäädä tänne vielä joksikin ajaksi; jos vaikka semmoiset kymmenen vuotta olisi seuraava tavoite. Tuon tuohon näkyväksi näppäileminen, saa kotosieluni kyynelehtimään, mutta ei muuta tosiasiaa.

P.s. Laadin tämän tekstin siitä silkasta ilosta, että pystyn käyttämään sellaisia muotoja kuin partisiippirakenteet ja lauseenvastike. Se on muuten upea juttu! Ja noi matot on juuri pesty kotimaisella palamäntysuovalla. Mikä ihana tuoksu!
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Bloggaajan blokki
Hengissä ollaan. Ja pikkuhiljaa taas hengessä mukana jet lagin jälkeen. Tuo matkustaminen ei siis ollenkaan sovi minulle, sillä siinä kun likka meni kouluun suurinpiirtein heti, kun sai kunnon yöunet nukuttua, niin minä olin toistaitoinen toista viikkoa.
Pahin mahdollinen skenaario olisi siis reissutyö, sillä kotiutumisen jälkeen makasin olohuoneen lattialla pahoinvoivaja ja juoksutin miestäni tuomaan milloin mitäkin, jotta saisin sokerit siihen malliin, että pääsisin nukkumaan. Huoh. Ja sitten nukuin semmoiset 12 tuntia ja vääntelehdin vetelänä viikon verran pitkin kämppää.
Olen siis taas kotiäiti. Kun en saa tehdä töitä. Kun se hakemus uudesta työluvasta on jossain vaiheessa käsittelyä, mutta tarkemmin en tiedä. Saanen uuden työluvan siis viikon tai sitten kolmen kuukauden päästä eli toivossa on hyvä elää. Siihen asti leivon leipää, teen kalasoppaa, komentelen miestä tilaamaan ikkunanpesijät, ihmettelen, kun likka raivaa huonettaan ja tietenkin: katselen televisiota. Juu, kävin kyllä salillakin supervenyttelemässä ja taisinpa pienen kävelylenkinkin tehdä, mutta muuten odottelen parempia ilmoja.
Sillä puutarhahommia olisi tarjolla. Tänä keväänä olen päättänyt pienentää kasvimaata, mutta sitten toisaalta poerustin uuden tomaatti- ja mansikkapenkin. Sitten täytyisi keksiä miten sen kasvimaan puol--- kaksikolmasosaa saisi muutettua heinikosta jotenkin siistimmän (ja helppohoitoisemman) näköiseksi. Ja kappas vain: keksin, että siihenpä laitetaan pari omenapuuta! Koska minusta omena on parempi kuin persikka tai päärynä tai edes viikuna. Mutta kun on ollut niin kylmää, niin vielä ei ole jaksanut puutarhakauppaan asti tallustaa (tai no, kävin jo etukäteistutkailemassa, mutta ostohommin tarvitsen truckin, lapion ja miehen siihen lapion päähän).
Ja sittenniin sitä terassiakin täytyisi laittaa, kun tämän kevään maalaushommatkin tuli jo hoidettua (työpaikalla siis, keksittiin laittaa pari seinää uuteen uskoon). Siivosin kämpän lauantaina ja olin teatterissa illalla. Sunnuntain könysin mitenkuten tekemättä mitään järkevää ja nyt olisi sitten arki. Jotensakin on semmoinen dejá-vu -tunnelma.
Paitsi että, olen asettanut vision, kirjannut mission ja päättänyt mitä aion tehdä isona. Kerään rakkailta ystäviltä ja asiakkailta lausuntoja siitä, mitä teen (mutta kun ne silti kirjoittaa enemmänkin siitä miten teen), jotta voin laatia uuden esitteen. Uudet käyntikortit lähtee tilaukseen Ballantyne Chiropractic Wellness -logon alla, mutta uusia nettisivuja aion pantata vielä jonkin aikaa.
Sain myös tehtyä pakolliset jatkokoulutukset eli seuraavat ovat sitten vasta vuonna 2017, jossei jotain todella mielenkiintoista tule ensi vuonna vastaan (siis esimerkiksi 24 opintopistettä Aruballa). Minun haasteeni tässä jatkokouluttaumisessa on se, että en ole vielä yhdessäkään niistä oppinut yhtään uusia kädentaitoja. Joka paikassa kyllä oppii jotain ja mieli alkaa raksuttaa monenmoista, mutta tällainen taidollisesti paikalleen jämähtäminen on pelottavaa. Koska kohta olen siinä pisteessä, etten enää jaksa hakeutuakaan mihinkään, jossa joutuisin haastamaan itseni (muutenkin kuin kielellisesti).
Kouluttajasta kouluttautujaksi on haasteellinen prosessi, mutta vielä haasteellisempaa on ryhtyä sitten taas takaisin kouluttajaksi. Sillä käsitteistähän tässä elämässä on kyse: suomalaisen odotukset koulutuksen suhteen ovat tässä maassa epärealistiset. Samoin tämän maalaisten odotukset suomalaista koulutusta kohden. Kaikki täällä tietävät, kuinka hyvä suomalainen koulutussyteemi on, mutta kaikkien käsitys oppimisesta on varsin suppea, eikä suppean käsityksen laventaminen ole yhtään sen helpompaa kuin laveamman käsityksen sullominen kapeaan suppiloon monivalintatehtäväviidakkoon. Tässä joutuu väkertelemään vielä käsitettä jos toistakin matkan varrella, mutta koska se viisumi nyt sitten taas on, niin onhan tässä ainakin pari vuotta aikaa väkerrellä.
Ja te fiksut suomalaiset voittekin siis rivien välistä lukea, mitä siinä visiossa ja missiossa sitten oikeastaan lukee. Perästä kuuluu.

![]() |
| Maalattu ja uudistettu terapiahuoneemme |
![]() |
| Jonkun todistukset ne siinä rivissä |
![]() |
| Mun uusi työasu |
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Terveyttä kaikille
Meillä on kaikki hyvin, kiitos kysymästä.
Mutta avaan taas sanaisen ihmetyksen arkkuni, sillä tympii, pännii ja pelottaa, koska en osaa ymmärtää. Nimittäin sairaudenhuoltoa (termi ei ole lapsus) tässä maassa. Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, mutta en saata olla ihmettelemättä, että joulukuu on pienehköjen kirurgisen toimenpiteiden kulta-aikaa. Ai miksikö, no siksi, että omavastuut on maksettu eli kaikki loppuvuoden sairauskulut ovat 'ilmaisia'.
Sairastumiset kannattaa siis tarkkaan suunnitella ja onnekkaiden käyttämättömät tämän vuoden sairaslomapäivät ovat käsillä. Loma kuin loma, kiintiö on sama, sait sitten sydänkohtauksen tai flunssan tahi päätät viettää laatuaikaa perheen kanssa. Sairasloma on poissa vuosittaisesta lomakiintiöstä. Terveystarkastus kuuluu myös kiintiöön, mutta sen korvaa vakuutusyhtiö, ei työnantaja. Ja koska vakuutusyhtiö rakastaa terveyttä, niin pituudet, painot, testit ja rästit tehdään vuosittain; siis ne, jotka kotomaassa tehdään 5-10 vuoden välein. Mitenkään ennakoivaa terveydenhuoltoa väheksymättä, mutta itse osoittaisin rahat mieluummin neuvolasysteemin rakentamiseen kuin läpeensä terveiden aikuisten vuosittaiseen syynäämiseen.
Minunkin pitäisi käydä mammografiassa kerran vuodessa ja hammastohtori tahtoo ottaa röntgenit joka kolmannella kerralla (tarkoittaa puolentoista vuoden välein), ja jos näistä kieltäydyn, niin tohtorilla on oikeus kieltäytyä hoitamasta minua, mikäli jotain epäillään. No, selvittiinhän Tsernobylistäkin...
Mutta jos sitten vakuutusta ei ole (lapset ovat muuten vanhempien vakuutuksessa vain 26-vuotiaaksi), niin kaikki keinot rahankeruuseen on keksittävä! Siis mikäli sairastut. Viime viikkoina olen ärsytykseen asti (lieneekö joulun omatunnonkeräilykamppanja-ajalla jotain tekemistä asian kanssa) törmännyt erilaisiin 'ojenna kätesi ja anna roposi' -nettikeräyksiin, jotka ehdottavat muutaman kympin lahjoitusta suit sukkelaan. Tämä siis kuvitellessani klikkaavani blogiin, infoon tai nettisivulle. Ymmärrän varsinaiset keräykset, mutta se, että sairastumisesta tehdään julkinen tragedia sen takia, että ihmiset lahjoittaisivat rahaa sairautesi vaatimaan hoitoon, menee yli sietokyvyn! Olen syvästi surullinen kaikkien sairastuneiden puolesta, mutta en jaksa käsittää.
Tyynesti myös siirrän sairaanhoitopiirin lähettämät huomautuskirjeet pinoon 'selvitän sitten joskus', kun tulee kolmas ja neljäs huomautus (samana päivänä, kahdessa eri kirjekuoressa) samasta poliklinikkakäyntilaskusta. Siis lankeaa maksettavaksi, kun vakuutusyhtiö ei ole maksanut. Koska palveluntarjoajan näppärä tietokonesysteemi ei hyväksy antamaani osoitetta, eikä sitä näy vakuutuskortissa, joka joka kerta kopioidaan. Ja olen kopion jo kerran itse lähettänyt vakuutusyhtiöön. Joka ehkä on maksanut. Tai jos ei ole maksanut, niin alipalkattu käsittelijä sitten selvittää asiaa, kunhan vielä toiset viisi kuukautta kuluu. Kunhan joku soittaa johonkin numeroon, jossa näppäilee ohjeiden mukaisesti sitä ja tätä ja osaa luetella koodinumerot aksentilla, jonka systeemi tunnistaa. Ja jos ei kukaan maksa, niin ehkä mä sitten maksan, mutta vain, jos saan yksiselitteisen laskun, enkä kehoitusta soittamaan numeroon ja selvittämään asiaa. Ja sitten voin lähettää korvauspyynnön ifille. Joka maksaa euroina.
Kyllä on kuulkaa Kelan selkosysteemiä ikävä, mutta sehän se onkin osaltani mennyttä; pyydettiin heittämään Kelakortilla varislintua, sillä en kuulu Suomen sosiaaliturvaan. Nyyh! Mieheni edelleen kuuluu, koska on expat, samoin tyttäreni, koska on expatin huonetta ja sukua, mutta minä työläisenä saan hoitaa oman turvana, Suomen sosiaaliturvalla ei ole mitään tekemistä kanssani. Toivottavasti en joudu avaamaan keräystiliä ja hattu kourassa lähestymään kaikkia teitä, joista yhteiskunta huolehtii. Aika yksinäinen ja turvaton on asemani, jos vaikka puoliskolleni jotain tapahtuisi... (Valmetin kautta olen siis vakuutettu ja oikeutettu GMMIn ja ifin kanssa taistelemaan.)
Ja aina ne vakuutuksetkaan eivät auta. Rakas amerikanperheemme jäsen, Mike Ballard, siirtyi ajasta ikuisuuteen eilen. Me kaipaamme ja suremme häntä. Hyvää matkaa Mike!

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)