Hyvää joulua kaikelle kansalle

Nyt on tultu siihen pisteeseen, ettei meikäläisen elämässä tapahdu mitään raflaavaa, kunnei siis keksi mitään kirjoittamista. Tulee näitä ylipitkiä välejä. Mutta onhan se siis ihan hyväkin asia, ettei tarvi valittaa jostain koko ajan.

Kun ei ole valitettavaa. Työskentely kototoimistossa on solahtanut uomiinsa ja asiakasvirta on ehkä hivenen vähentynyt, mutta sekään ei liene huono juttu, kun tuota olkapäätä täytyy kyllä edelleen kuntouttaa. Opetan myös edelleen suomea eli senkin saa laskea työksi, vaikka huvilta enemmän tuntuukin. Likalla on enää puolitoista vuotta koulua jäljellä, mikä herättää äidin ymmärtämään, kuinka nopeasti aika valuu käsistä. Sillä en tietenkään ole kriiseillyt tuota puolen vuosisadan rajapyykkiä, joka häämöttää puolen vuoden alle neljän kuukauden päässä. Pääsen Las Vegasiin pelaamaan kaikki säästöni. Tai jotain.

Joulukin on kuulemaa tulossa ja meillä on sitä silmällä pitäen töröttänyt kuusi jo monta viikkoa. Ensin sillain hillittynä olkikoristeltuna ja sittemmin kaikkine krumeluureineen... ei mennyt semmoinen rauhallinen suomalaiskansallinen joulutyyli läpi tänäkään vuonna. Ehkä ensi vuonna laitan kaksi kuusta... ja lisää jouluvaloja.

Tämän vuoden jouluriehuminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä olen ollut kaksi viikkoa ihan oikeasti kipeänä; siis taas kolmen vuoden jälkeen. Netflix on tullut taas vähän liiankin tutuksi, mutta myös pari mielenkiintoista kirjaa on päässyt kuuntelulistalle: nyt on menossa Michelen Becoming Me, mutta sitä ennen Bryan Cranstonin (Breaking Bad) ja Diane Guerreron (Orange is New Black ja Jane the Virgin) elämäkerrat ovat viihdyttäneet. On kyllä menossa melkoinen lukubuumi Audiblen kautta, mikä on sinällään sivistävää. Kahden mailin juoksumattokävely ei kyllä onnistu ilman kirjaa korvanapeissa ja on se kirjankin kanssa tuskien takana. Mutta tässä iässä on siis pakko avittaa tuota sydänparkaa ja kerättävä kävelypisteitä. Huoh.

Elämässä on siis paljon ihania asioita, joista voisin vielä mainita muutaman konsertin, joissa olemme tänä syksynä käyneet: Postmodern Jukebox oli loistava ja melkein samaa sarjaa Brian Setzer Orcherstransa kanssa. Paras musiikkielämys oli sittenkin meidän omat pikkujoulut, jonne kutsuin kolme parasta kaveriani miehineen, ja miehet ottivat instrumenttista mukaan: keyboard, kitara ja rummut. Siinä ne irrotteli meidän keittiössä ja mun piti vähän nipistellä itseäni. Juu, oma mies jammaili kanssa, mutta enemmän siellä taustalla, kun ei ole vielä ehtinyt kolmeakymmentä+ vuotta harjoitella.

Nyt on enää muutama yö jouluun ja lantut odottaa jääkapissa. Tänään vielä viimeinen työpäivä ja sitten saa rauhoittua leipomaan pullaa ja karjalanpiirakoita, niitä on löytynyt toivelistoilta, joten niitä toimitetaan.

Rauhaisaa joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille. Suomenreissu odottaa viiden kuukauden ja yhdeksän päivän päässä!

Matkalla Suomesta

Wau. Kolme viikkoa vilahti ihan huikean nopeasti ja nyt on mieli täynnä suomea ja suomalaisuutta. Saunoin kaksikymmentä kertaa erilaisissa saunoissa ja puljasin sekä paljussa että Nässyssä, ja Kyrösjärveenkin kastauduin. Pärjäisköhän tällä nyt sitten vähän aikaa, semminkin kun kotona on lämpöä ja kosteutta ilman saunaakin.

Suomessa oli kaunis ilma, hyvä palvelu ja mukavaa! Ihan puhtaasta sydämestä sanon, että sain erinomaista palvelua ja paljon hymyjä. Kelit oli semmoiset suomalaiset, mutta jos välillä olikin pilvistä ja koleaa, niin silloinhan sauna vain maistui paremmalta. Fiilis oli hyvä ja kotoinen, joskin aina välillä tipahti jollain lailla sivustakatsojaksi, mutta se tapahtui vain hetkittäin ja meni ohi nopeasti. Loma oli siis ihana ja nyt on aika palata omaan sänkyyn!

Kotona odottavat myös päätökset työnteon suhteen ja arki, joka tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta, sillä kolme viikkoa on ollut hyvä breikki ylenmääräisestä facebookista, verkossa lojumisesta ja uutisista. Omasta elämästä. Olen ollut ihan lomalla ja syönyt eli juonutkin sen mukaan. On siis aika skarpata. Tai ehkä ihan vähän katsella Netflixiä...

Sittenkin mielessä muhii, jotta elämän ja arjen pitäisi olla sellaista, ettei siitä tarvitsisi lomaa. Että oppisi elämään sopivasti ja itseään kunnioittaen. Tämän ruumiillisen tomumajan todellinen kunto kun kävi taas selväksi jäsenkorjaajan käsittelyssä. Eikä se itsekseen siitä mihinkään muutu eli jonkinlainen suunnitelma tässä tarvitaan. Siihen, että omassa elämässään ei tulisi tehdä liikaa kompromissejä, vaan luoda elämä josta oikeasti nauttii. Ihan juuri nyt. Ennenkuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Elämä on tässä ja nyt. Eilen vielä Suomessa, mutta nyt jo tässä. Minussa itsessäni ja kulloisessakin hetkessä. Kyllä Suomi on kaunis ja ihana ja kaikkea. Mutta ei sinne voi jäädä märehtimään... paitsi ihan pikkuisen. Seuraava reissuni onkin sitten taas Amerikan mantereella eli aika hienoa on tämä elämäni ja sen mahdollisuudet.

Ihanaa heinäkuuta meille kaikille ja rakkautta sekä voimia niille, jotka niitä tarvitsevat! Toivon, että saan pian vieraita Pohjois-Karoliinaan.

Hengissä ollaan eli kuulumisia

Apua, nyt on jo ylitetty maaliskuun puoliväli! Se tarkoittaa, että ihan huomaamattani olen tullut aikuisen naisen äidiksi. Tai siis menettänyt teini-ikäisen. Nyt kun tyttären ikä alkaa kakkosella, niin äidin on kai tyytyminen keski-ikäisyyden seesteisyyteen.

Ainakin aika viilettää niin vauhdilla, ettei perässä pysy. Tulipahan tässä käytyä pari kertaa (autolla) D.C:ssä ja jopa tällainen epäpoliittinenkin ihminen kiristeli hampaitaan valkoisen talon edessä. Aidoitus oli siirretty 15 metriä loitommaksi ja katolla viiletti erikoisjoukkojen miehiä pyssyt kainalossa... ihan semmosta suuren maailman meinikiä, vaikka minä en mielenosoituksen keskelle osunutkaan. Tyydyimme pienempään ja sivistyneempään ilmaisuun. Mutta en aio ottaa tavaksi, enkä ajatellut enää lähiaikoina käydä maan pääkaupungissa.

Eikä ole mitään muitakaan matkoja tiedossa, paitsi siis kotomaan juhannusjuhlat, joihin tässä on alettu harjoitella. Viime aikoina on kovasti paleltu eli olen taas kokeillut sukkahousujen käyttöä (ei -kele niitä voi pitää) ja kärsinyt lievästä aamupäänsärystä. Kun täytyy yrittää valmistautua juhlimiseen. Tottumus on toinen luonto ja harjoitus tekee mestarin... mutta punaviiniä ei pää kestä eikä pullollista kuohuvaakaan enää kovin kivuttomasti.

Tämä kevät pyhitetään juomakyvyn kohotuksen lisäksi kunnonkohotukselle! Tässä on 13 viikkoa kesälomaan eli SUOMEEN ja koska eika menee niin nopeasti ja viime vuoden veroilmoitukset alkaa olla plakkarissa, niin aion jättää työt vähemmälle ja nostaa projektin Kata Kuntoon keskiöön. Ihan vaan siitä syystä, että tämä maallinen tomumaja alkaa osoitella väsymisen merkkejä, joista on vaarassa tulla työkykyä vakavasti kuormittavia. Kuten esimerkiksi käyttökelvottomat peukalot jotenkin haittaavat tätä hommaa. No peukalot yleensä toimertuvat, mutta vasen olkapää on alkanut vihotella ja silloin ollaan kyllä jo vakavamman äärellä.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Itsepähän vastaan aikatauluistani eli punakynä käyttöön ja enemmän aikaa kuntoiluun. Sillä juurikin nyt on aika liikkua metsässä ja luonnossa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Lisäksi jatkan Pilates-tunneilla kaksi kertaa viikossa ja voisi taas sitä tennistäkin pelata (kun kerran ei tarvitse tuolla vasurilla mätkiä).

Tämä koneella istuminen ei edelleenkään tee hyvää yläselälleni, mutta jonkinverranhan tässä on istuttava, kun kerran tuon opetuspestin otin. Mukavaa vaihtelua, mutta ottipahan taas aikaa, kun yritin muistella kaikki lausetyypit ja objektisäännöt ja eksistentiaalilauseet... Mutta kyllä ne sieltä löytyy nyt kun saan katsoa varmistusta Leila Whiteltä. Vaan onpahan opittavaa, kun saattaisi ehkä englanniksikin kielitietoa tarvita. Mutta espanjan tunnilla edelleen helpommin puhun venäjää kuin espanjaa... ihan kummalliseen solmuun nämä kielet minun päässäni ovat keriytyneet. Jaksaisikohan sitä jatkaa vielä syksylläkin opintoja vai ottaisiko enemmän vapaa-iltoja?

Varvastossukautta alkaa olla jo ikävä. Vaikka aurinko paistaakin, niin näillä varpailla ei ole vielä kertaakaan tohtinut flipfloppeja käyttää, ja aamukahvi terassilla on todellakin ollut poikkeus tänä keväänä. Sanovat, että tulee kylmä kesä, minkä kiitollisena otan vastaan, sillä se todennäköisesti tarkoittaa juuri sopivaa (27-33 asteen) lämpötilaa. Ja jos Suomessa sataakin, niin ei haittaa, sillä aion höyrystää nahkaani erilaisissa saunoissa koko ajan. Vaikka tänä talvena olen selvinnyt saunattomuudesta paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ei se silti helppoa ole ollut).

Ei tässä ole mitään sen kummoisempaa raportoitavaa. Kaikki on kohdallaan ja yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta kahvikupillisesta! Ei anneta pikkuasioiden (kuten reilun kahden tonnin sillan rakentamisen tähän hammaskalustoon) häiritä ja kerätään rohkeutta alkaa etsiä muitakin terveyspalveluita... nyt kun kaikki on hyvin, niin pitäisi hoitaa kaikki sälä eikä odottaa, että jotain vakavaa tapahtuu, mutta no... Minä kun en edelleenkään tiedä kuka olisi hyvä omalääkäri ja olen vissiin ylikriittinen joidenkin asioiden suhteen. Puolensa ja puolensa sillä, että tekee töitä terveyspalveluiden parissa ja kuulee niin monenlaista.

Pysykäämme, ja pysykäätte, terveinä! Toivottavasti nähdään kesällä.

(Ja tämän blogin loppuun ei tarvikaan laittaa sitä litaniaa, että this is Kata´s Way eli Balanced is Painless... mutta tulipahan laitettua. Käykää siis myös työblogissani: KatasWay. Minä yritän jaksaa alkaa väkertämään tämän vuoden kirjanpitoa, kun kerran on jo maaliskuu.)

Kiitostelua!

Olen kai aiemminkin maininnut, että pidän tosi paljon Thanksgivingin ideasta kiittää siitä mitä tällä hetkellä on. Me emme varsinaisesti tätä juhlapäivää juhli, sillä se ei meidän perinteeseemme kuulu ja valitettavasti Amerikanperheemme pääjäsen, joka tämän juhlan meille opetti, siirtyi ajasta ikuisuuteen jo pari vuotta sitten. Tänä vuonna Kiitospäivän aiheuttamaa tyhjiötä puristaa myös se, että rakas Suomiperheemme Floridasta muutti takaisin kotomaahan ja meillä on nyt edessä juhlapäivä ihan vain keskenämme.

Tämä on ehkä se kurjin asian maahanmuutossa: juhlapäivinä ei ole sukua, jonka luokse kokoontua, joten monet syntymäpäivä, lastenjuhlat, ex tempore -nimipäivät jäävät kokematta, eikä voi olla läsnä monen tärkeän ihmisen elämässä. No, eipähän tarvitse myöskään sumplia kenen rippijuhliin ehtii tai ottaa kantaa suvun erimielisyyksiin, jos sellaisia sattuisi olemaan.



Myös kosteat saunaillat ovat jääneet aika minimiin (tosin eivät ihan kokonaan kokematta), eikä kovin monia perinteisiä pikkujoulua ole koettu muutamaan vuoteen. Sen sijaan on useinkin ulkoilmalounaita, hyväntekeväisyystapahtumia ja loistava kulttuuritarjonta. En ole tainnut tässä kaupungissa nähdä kertaakaan humalassa örveltävää kanssakulkijaa (esim. New Orleansissa tai vaikka Savannahissa toki), mutta olen nähnyt ihmisten hypähtävän viinipullollisen nauttimisen jälkeen autonrattiin (enkä ole puuttunut asiaan).

Olen tavannut lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä monissa tilanteissa ja osan toivotan hornantuuttiin tekopyhine mielipiteineen tai raamatunlauseineen, mutta osasta on muodostunut tukirengas, elämänlanka ja läheinen ystäväkaarti. Elämä ei ole sidottu 8-4, eikä lumi tai pimeys sido ihmisiä sisätiloihin (paitsi sen kerran kuin sataa), joten tennistreffejä ja ulkoilmalounaita on läpi vuoden. Ei ole myöskään koko kansakuntaa yhdistäviä hetkiä, kuten ylioppilaaksitulo- tai Itsenäisyyspäivä, eivätkä ihmiset hullaannu maajoukkueen urheilumenestykestä, mutta oman jalka- tai pesäpallojoukkueen menestystä toivotaan fanaattisuuteen asti.



Juhla on kuitenkin juhla, sillä niin töitä kuin koulustakin koittaa ansaittu vapaa, jonka voi viettää suklaata mutustellen (Geisha vai Fazerina, kas siinäpä pulma), kirjoja (suomenkielisiä!) lukien ja elokuvia katsellen. Voi mennä leffatetteriin tai viinilasilliselle ja kokea ne kahvipaikat (listassa on tällä haavaa 3), joissa ei ole vielä käynyt. Tänään poikkesin yhteen uuteen paikkaan (Mayobird singahti heti listani kärkeen, sillä täällä saa sekä lounasta että erinomaista kahvia) ja söin lounasta tässä:



Ja juhlaputki jatkuu suomalaisten rosollitalkoilla, Scandinaavisilla päivällisillä, saksalaisella joulutorilla (norjalaisten ystävien kanssa), konsertilla, myyjäisillä ja muulla mukavalla, kunhan nyt ensin karjalanpiirakat saadaan leivottua! Olen siis kiitollinen, että minulla on tässä perhe, terveys, ystävät ja työ. Sillä missä asun tai mitä kieltä puhun, ei juuri ole merkitystä. Sillä, että ymmärrän pysähtyä tähän terassille sen sijaan on. Vielä kun viitsisi lähteä lenkille; ei vaan millään huvittaisi, kun siinä touhussa tulee hiki!

Hyvää Kiitospäiväviikkoa kotomaahankin.

Washington DC

Poikkesimme siis männä viikolla asuinmaamme pääkaupungissa Washingtonissa tahi oikeammin DeeCeessä, kuten asia täällä pitäisi ilmaista. Siitäpä sitten muutama sananen. En aio kerrata turistinähtävyyksiä varsinaisesti, vaan tunnelmiani.

Heti yhdeksän tunnin ajomatkan (tässä mukana kaksi pissi- ja yksi lounastauko) puuduttaminen jalkauduimme kaikkien muiden sekaan ja kävelimme Washington muistomerkille ja Valkoiselle Talolle. En ollut niinkään ällikällä lyöty, sillä maisemat ovat tuttuja telkkarista, mutta mielessä häilyi kysymys: Mitä suomalaisen kuuluisi tuntea läntisen maailman poliittisessa kehdossa? En osaa riittävästi asuinmaani historiaa, eikä minusta tuntunut mitenkään ylevältä. Joo, tommonen kivipaasi; hienosti valaistu talo ja telkkarista tuttu, mutta... Onko tällä jotain merkitystä minulle? Likka ei ota uskoakseen kuinka tyhmiä kysymyksiä esitin (Kuka toi herra Washington oikeesti oli); koska en luota omaan tietooni. Miksi tämä on DC eli District of Columbia? Mitä Columbialla on mitään tekemistä minkään kanssa?

Ja sitten museoita. Niitä on! Ei voi välttyä vertaamasta vanhoihin kokemuksiinsa ja mietinkin miten prameaa ja ulkokultaista täällä olisi, jos venäläiset olisivat asuttaneet tämän mantereen. Valkoinen talo on sittenkin aika maltillinen ja vielä maltillisempia ovat muut rakennukset. Ne ovat valtavia, mutteivat ulkokultaisia. Ehkä minä sittenkin ymmärrän jotain historiasta, aikakausista ja ihmisten hyväksikäytöstä, mutten politiikasta. Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä amerikkalaisella unelmalla ja yksilön nostamisella kaiken keskiöön tarkoitetaan! Kaikilla on sama mahdollisuus, jos osaa pelisäännöt, on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja ties mitä, nostaa itsensä ja lähipiirinsä omalle jalustalleen ja menestyä. Omat lähtökohdat, juuret ja kehitys on keskiössä ja isänmaallisuus ei kohdistu niinkään tähän maahan vaan ideaan tästä maasta. Tätä kaikkea tuetaan suureellisella maailmankuvalla. Koska meillä täällä on niin suurta, niin muualle ei tarvitse mennä.

Yhdysvalloissa maan valtavuus ei tue homogeenisuutta, kansojen kirjo ei nivo yhteen, mutta itseriittoisuus kyllä. Onhan se mieletöntä, että tämä on yksi maa! Ja sitä johdetaan tästä kaupungista. Avaruutta kuvaa myös se, että muistomerkit on suunniteltu kontrastien kautta ja National Mall on oikeasti hieno monien kuvakulmien kautta, mutta enemmän edukseen televisiossa. Paikanpäällä se on hurjan suuri puisto, jonka laidalla on tusinoittain museoita. Ja arkistoja ja muuta paperihelinää, jota pitäisi kovasti osata arvostaa. 

Kyllä ihminen on kummallinen. Tavalliset kansalaiset riite--- juttulevat kovaäänisesti kadunkulmassa ja yrittävät tulla toimeen tässä pelissä. Kabineteissa luodaan suurta peliä nimeltään politiikka, jossa populisoidaan käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi älyä, jotta ihmiset voisivat kuvitella olevansa tärkeä osa tätä suurta valtiota, jolla on merkitystä. Ja sitten maan johtoon on pääsemässä täysin aivoton pelle, joka ei arvosta mitään tai ketään muuta kuin pohjatonta vallanhimoa ja itsekeskeisyyttä! Äärimmäisen isossa valtiossa mikään muu kuin ääri-ilmiö ei saa minkäänlaista kaikupohjaa. Täällä on jo ihan kaikkea, joten erottautuminen on mahdotonta. Ja jotenkin pitäisi saada äänensä kuuluviin ja oma pärstä maailmankartalle.

Niin. Mitäpä tässä pieni suomalainen osaisikaan asiasta sanoa. Kaikki virheet ja menneet pahuudet ovat nähtävillä noissa museoissa, mutta samoja seikkoja toistetaan silti. Koska jokainen sukupolvi koostuu uusista yksilöistä, joilla on oikeus tehdä omat valintansa. Holokaustimuseon (United States Holocaust Memorial Museum) sisältö on käsittämätön, mutta jo tuttu asia eurooppalaiselle. Euroopan pahuus on kuvattu kattavasti ja on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Alkuperäisasukkaiden (National Museum of the American Indian) museossa voisi tavoittaa saman tunnelman, mutta sepä onkin koostettu hieman eri näkökulmasta. Alkuperäiskansojen kulttuuri on tietenkin merkittävä asia, mutta ei iske ihan niin syvälle ihmisen pahuuden ytimeen. Uuteen Afrikkalais-Amerikkalaiseen (National Museum of African American History and Culture) museoon emme päässeet sisälle, koska emme olleet tajunneet hankkia lippuja etukäteen. Taidemuseoista kolusin läpi Patsaspuiston (National Gallery of Art Sculpture Garden) ja maksan pääsymaksun Naistaiteilijoiden museoon (National Museum of Women in the Arts), joka oli ainoa yksityinen museo, jossa kävin. 

Museoähkyhän siitä tuli! Takaisin siis tunnelmiin. Meidän hotelli oli Chinatownissa eli kävelymatkan päässä ihan kaikkialle. Myös bussi- ja metroyhteydet näyttivät toimivan moitteettomasti ja ihan oikeasti autolla ajaminen oli tuskaisin vaihe tässä reissussa. Eipä näyttänyt olevan väliä sillä, oliko ruuhka-aika eli ei, sekä sisään kaupunkiin että ulos sieltä oli jonkinverran jonotusta. Minusta kuitenkin näin ensikertalaisille yöpyminen keskustan kalliissa hotellissa oli ehdottoman hyvä valinta. Saatoimme myös nauttia ravintolamaailmasta täysin rinnoin, kun ei tarvinnut miettiä miten liikkuisi. Taksia käytimme, kun kävimme uusimassa passeja Suomen lähestystössä, ja tämähän oli se varsinainen syy koko reissuun. Oli aika hassua small talkata suomeksi keskellä teeveesarjamaista oleilua. Ihan oikeasti osaan kyllä jo small talkia, mutta suomeksi se meni könkköilyksi!

Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.

Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.

Vaalihuuma alkaa pelottaa.

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Villiä melskettä, helinää helskettä

Villiä melskettä, helinää helskettä

Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!

Meidän joulumme on tänä vuonna taas  vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä  hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.

Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.

Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!

Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne  äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.

Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.

Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut  seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.

Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!