Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Isoja asioita!

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.

Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.

Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille. 

Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.

Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.

Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.

Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

2018 on työtä työtä työtä!

Juhlakaudesta on selvitty ja arki on jo melkein alkanut. Tässä olisi vielä hääpäivä juhlimatta, mutta tänä(kään) vuonna emme sen kummemmin juhlista, sillä rouva ei ole kotosalla. On tässä jo juhlittukin eli tavallista arkea kaipaa kai itsekukin. Kerron viikonlopustani vähän myöhemmin.

Uudelle vuodelle en luvannut tänä(kään) vuonna mitään, mutta toki tilikausi tuli loppuun ja uusi on alettava jollain lailla tavoitteellisesti eli maltillisia suunnitelmia on tehty. Aikomuksenani on taas tehdä töitä innolla ja myös vähän enemmän kuin männä vuonna. Puolen vuoden kotona työskentely oli ihan kiva vaihe, mutta siis vain vaihe, ja nyt on aika iskeä isompaa vaihdetta silmään. Mutta ihan rauhallisesti nyt alkuun.

Vein jo pääosan tavaroista uuteen toimistooni ja tässä vaiheessa on tietenkin kiva ajatella, että maanantaina se alkaa. Olen toki innoissani, mutta en höyryä satapäänä eli jotain on kai opittu. Olen opetellut uutta ajanvaraussysteemiä (noihin menee aika aikaa ihan haaskoon, mutta ei kai sitä muuten opi kuin yrityksen ja erehdyksen kautta) ja luonut taas uutta kontaktiverkostoa. Sain juuri uuden kiropraktikon  asiakkaaksi eli aloitimme vaihtohoidot. Tämä on aina jännittävää, varsinkin, kun kyseinen tohtori on ollut alalla jo kauan ja osaa laajalla skaalalla erilaisia hoitomuotoja. Näin ne jyvät seuloutuvat ja olen kiitollinen sille yhteistyötaholle, joka meidät juonitteli yhteen. Kotitoimistoon en oikeastaan edes halunnut uusia asiakkaita, mutta nyt on taas aika uudistua ja markkinoida. Niin, ja nostaa hintoja. Tässä ollaan vastatusten sen tosiasian kanssa, että enempää en pysty (tätä hommaa) tekemään, eli parempi kate tulee vain hintoja nostamalla. Ja sitten on taas maksettava sitä vuokraakin.

Hinnoittelu on kai jokaisen pienyrittäjän akilleen kantapää. Ainakin minun. Täällähän jonkinlaista hierontaa saa 60/tunti, mutta noissa tapauksissa tunnista jää oikeasti 50 minuuttia hoitoaikaa. Vertailun vuoksi Ballantyne-hotellista tunnin hoidon saa hintaa 140/tunti. Jotta jonkinlainen järki pysyisi hommassa, niin olen tutkinut yhden iltapäivän terapeuttisen hieronnan hintoja (se on lähin kategoria, johon voin samaistua) ja hintahaarukka on 70-105/tunti. Tuleva kumppanini tekee erikoishoitoja (mm. lymfahoitoa arpikudokseen; lue kosmeettisten leikkausten jälkihuoltoja, cranio-sakraaliterapiaa ja äänihierontaa) ja laskuttaa 90-95/50 minuuttia.

Minä olen tähän asti pyytänyt 80/tunti ja antanut vielä alennuksia, jos on ostanut etukäteen 3 tai 5 hoitokertaa. Tuo 80 pitää nyt hilata 90:iin. Se ei kuullosta järkyttävän pahalta, mutta pääosa hoidoistani on 75 minuutin mittaisia ja sille tulee nyt sitten hintalapuksi 105taalaa. Se kuullostaa isolta. Mutta iso on hommakin! Ja koska olen aivan liian kiltti ihminen, niin annan siirtymäajaksi kaksi kuukautta eli nyt saa hamstrata. Näistä korotuksta aina joku suuttuu, mutta se on kai hyväksyttävä. Kutsumus ei tuo leipää pöytään.

Tämän lisäksi aion pikkuhiljaa opetella tekemään tuota lymfahoitoa, jota markkinoidaan ihan surutta rahakkaille. Totuushan on, että tässä maassa tehdään paljon tissi-, persaus-,  nassu- ja vatsamakkaraleikkauksia ihan kosmeettisista syistä. Olisi ylevää, jos voisi auttaa vain sairastapauksissa kirurginveitsen alle joutuneita (he ansaitsevat tämän hoidon mielestäni puoleen hintaan, koska ovat jo omaisuutensa pantanneet kymmenien tuhansien arvoisten hoitojen kanssa), mutta totuus on, että kauneusleikkauksia tehdään hirvittäviä määriä, eikä jälkihoitoa ole riittävästi. Jokainen ihminen ansaitsee toimivan kehon ja jos asiakkaalla on rahaa matkustaa jonnekin ulkomuotoaan parantelemaan, niin samalla rahalla hän ansaitsee hoitoa, jottei arpikudos tukkeudu ja aiheuta uusia terveysongelmia. Jos minä saan tästä 50 minuutin hoidosta 80 käteen HUOMATTAVASTI HELPOMMALLA TYÖLLÄ  kuin omani on, niin miksi ei. Tänä vuonna yritän taivuttaa omaatuntoani tässä suhteessa.

Kaiken tämän lisäksi minulla on tällä hetkellä kolme suomen kielen opiskelijaa eli töitä riittää silläkin saralla. Vaan miten saisin aivot hiljaiseksi opetustuntien jälkeen? Ihan eri tavalla jää prosessointi päälle tuosta vanhasta työstä ja tunteja tulee suunniteltua unissaankin. Tässä olisi siis oppimisen paikka.

Ja jottei elämä olisi pelkkää työtä, niin olisi kiva saada niitä vierailijoita! Minähän en tänä vuonna Eurooppaan aio. Mutta pikkubreikkejä pidän mieluusti ja tutustun paremmin tähän nykyiseen asuinmaahani.

Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.

Hyvää olematonta pääsiäistä

Pääsiäinen on meidän perheessä solahtanut oikeastaan kokonaan pimentoon, vaikka miehellä olikin pitkäperjantai vapaapäivä. Maanantaina me kaikki sitten jo mennäänkin takaisin töihin ja kouluun. Ei ole minkäänlaista loman tuntua, eikä tätä breikkiä ole odotettu sen kummemmin. En ole myöskään jaksanut kaivaa tipuja koristeiksi ja rairuohon kylväminen tuntuu vähän turhalta, kun numikot jo siintävät vihreinä ja linnun sirkuttavat varsin kovaäänisesti.

Likka on kotona ja mies mopoilemassa; minä istuksin takaterassilla toisen kahvikupillisen kanssa seuraamassa kirahvi Aprilin synnytystä WFLAn live-kuvan kautta. (Takajalat on olleet näkyvissä yli puoli tuntia eli soisi jo jotain tapahtuvan. Eipä April kovasti kärsivältä näytä, mutta ei kai tuo nyt voi kovin mukavaakaan olla, kun 30 000 silmäparia seuraa yhtä elämäsi tärkeimmistä hetkistä). Kylmän kevään jälkeen on oikein makoisaa, kun vihdoinkin voi juoda aamukahvit pihalla ja nauttia pienestä tuulenväreestä. Päivällä sitten lämpö kipuaa tuonne varsin mukavaan 25-28 eli täydellinen vuodenaika on käsillä (ehkei kuitenkaan siitepöly- tai ruohoallergikoille).

Näin siis tavat muuttuvat ja jos likka olisi vielä enemmän lapsi, niin ehkä pääsiäinenkin olisi jollain lailla otettava huomioon vuoden kierrossa ja pidettävä yllä perinteitä. En ole suonut ajatustakaan virpomiselle, suklaamunille enkä millekään paastolle tahi muulle uskonnolliselle höpinälle. Täällä jeesustelun kultamaassa pääsiäinen ei millään lailla hyppää silmille, ainakaan kun ei kirkossa käy eikä kuulu mihinkään muuhunkaan kirkon kautta syntyneeseen sosiaaliseen kuvioon. Kadun varsilla näkyy enemmän pupuja ja munanmetsästys ilmoituksia kuin mitään merkkiä kärsimystiestä.

Tämä on mielestäni itseasiassa aika outoa. En ole koskaan korostanut joulun tai pääsiäisen kristillistä merkitystä, mutta silti pääsiäisen sanoma on jollain lailla iskostunut itsetutkiskelun ja kärsimuksen tunnistamisen ajaksi, mutta täällä ei moisia negatiivisia ajatuksia korosteta. (No kyllä siellä kirkossa varmaan sitten kovastikin.) Ja sitten tuntuu falskilta, kun He has risen -julistuksia näkee sunnuntaina; kun on oppinut että KOLMANTENA päivänä....

Mutta onhan tässä muutenkin aihetta juhlaan! Pääsiäissunnuntai on tänä vuonna se päivä, jolloin saa kellottaa taas yhden lisävuoden henkilökohtaiseen kalenteriinsa ja juoda Sturbuksin tarjoaman  laten. Tiedossa on muutenkin mukava viikonloppu, sillä ohjelmassa ei ole muuta kuin sunnuntaibrunssi kakkukahvien kera! (Eilen olimme jo teatterissa ja syömässä rakkaan ystäväni kanssa.)

Tässä voisi siis toimertua liottelemaan käsivarsiaan jäävedessä (joo, no ihan vähän vaan on taas ylitetty jaksamiskynnys), venytellä kankeaksi käynyttä alaselkää (hankin semmoisen jalkoja hytkyttelevän chi-koneen ja ehkä siis ihan vähän liikaa on tullut testailtua) ja yrittää avata nikamalukkoa yläselästä omin voimin. Mutta hätä ei ole tämän näköinen; minulla on siis kiropraktikko, jonka luokse voin sen mennä tekemään ja ehkäpä kokeilen jotain uutta hoitomuotoa näihin ihan vaan väsyneisiin käsivarsiinikin. Sillä lenkille jo mieleni tekevi ja just nyt on siis parhaat kelit.

Nyt babykirahvista näkyy jo melkein pyllykin (eikös ne takajalat edellä tule?) ja kirahvina elämisen hyviä puolia on se, että yltää pussailemaan jälkikasvuaan jo synnytyskanavassa... ihan kohta se humpsahtaa ulos!

Ja sitten voikin alkaa laskea päiviä: sekä Suomen lentoon että työtilani muuttopäivään. Vuokrasopimukseni siis loppuu kesäkuun lopussa eli kamat on kärrättävä ulos ennenkuin tulen kotomaahan. Eikä minulla ole vieläkään uutta paikkaa tiedossa, koska a) en halua liian kauas kotoa b) en suostu maksamaan taalaakaan enempää kuin nyt ja c) olen vähän väsynyt koko työntekoon. Tai siis tämä ruumisraiska on, mielessäni toki on jo valmiina uusia suunnitelmia ja juttuja syksylle, mutta ne tulee sitten omalla painollaan. Todennäköisesti teen töitä kotoa käsin muutaman kuukauden ja odottelen, että se täydellinen paikka löytyy tästä lähinurkilta.

Koska tässä on menossa tämä Kata Kuntoon Projekti! Minussa ei siis ole mitään vikaa (ei edes kohonneita sokeriarvoja; vihdoinkin sain siis omalääkärin hankittua vain muutaman ei niin mieltäylentävän puhelun jälkeen)... paitsi stressiarvot (siis kortisoli, jota ei tietenkään näissä vakuutuksen korvaamissa tutkimuksissa mitata ollenkaan) ihan tapissa. Eikä minulla siis ole stressiä, mutta elimistöni edelleen kantaa mukanaan tuota noiduttua toimintatapaa ja sitä tässä yritetään purkaa. Enemmän metsälenkkejä, rentoutusharjoituksia, sohvalla lötköttämistä ja elämästä nautiskelua, sanoo tämä itsepuoskari. Fyysinen puoli tulee hoidettua Pilates-ohjaajan piiskaamana kahdesti viikossa eli puolet hommasta on siinä.

Nyt se luikahti ulos ja mätkähti maahan. Mamma yrittää virotella pikkuista, joka sätkii limaisena. Jälkeiset humahti samaan syssyyn ja pesu/nuolemisoperaatio on käynnissä.  

Ihan vaan olen mielessäni väläytellyt, että työtahtia täytyisi laskea kolmeen päivään ja löytää siihen neljänteen jotain muuta tekemistä, josta saisi kuitenkin korvausta. Eli muuttaa omia toimintatapojaan hivenen vähemmän kuluttaviksi. Viisastenkivi on edelleen etsinnässä, en tiedä pitäisikö tuota opetuspuolta alkaa tosissaan markkinoida. (Vaikka ei tämä koneella istuminenkaan ole oikein selkäpoloiselle hyväksi.) Mutta syksy näyttää, enkä juuri nyt jaksa asiasta murehtia. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ja kahden kuukauden kuluttua olen kotomaan kamaralla!

Elämä on.

Nyt baby yrittää pystyy ensimmäistä kertaa, mutta ei ihan vielä onnistu. Se on pieni ja söpö. Synnytys meni mallikkaasti ja toivotan paljon onnea sekä äidille että vauvalle. Kohta se jo lähtee maailmalle elämää oppimaan.

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Siivousta, järjestämistä ja organisointia

Kevät keikkuen tulevi, vaikka vielä tarvitaan villatakkia. Aurinko kuitenkin muistuttelee, että olisi aika tilata ikkunanpesijät tai sitten vaan ryhtyä toimeen. Siivoamaan!

Minähän en ole mikään supersiivoaja, mutta olen ehdottomasti järjestyksen ihminen eli tykkään kun tavaroilla (ja asioilla elämässä) on omat paikkansa. Liian ehdoton ei voi olla, mutta myönnän kyllä, että saan silloin tällöin siivousvimmaketutus kohtauksia, jolloin sanansäiläkin tuppaa lentämään. Olen viime aikoina kovasti pyrkinyt välttämään noita kohtauksia ja antamaan siivoukselle aikansa. Eli opettelen kovasti sitä, että siivoaminen ja siihen käytetty aika ei ole jostain muusta (löhöämisestä) pois, vaan ihan vaan yksi osa tätä elämää. (Ihan niinkuin oman elämän järkeistäminen ja sopeutuminen ei ole prosessi, joka loppuu siihen kun saa vihreän kortin, vaan se nyt vaan on osa tätä siirtolaiselämää.)

Olen siis jo muutaman viikon katsellut kämppää sillä silmällä, että hämähäkinseittejä löytyy, kaiken maailman sälää kertyy ja vaatteet ja kengät jotenkin aina osaa kävellä yläkerran kaapeista alakertaan lojuksimaan. Olen mielessäni karsinut ja heittänyt pois. Kaikkien muistojen, lippulappujen ja suomipurnukoiden väliin tunkee koko ajan myös paikalliskielistä materiaalia ja uusia mukakauniita esineitä. Joita en siis tarvitse, mutta jotka on ´kivoja´ tai ´tarpeellisia´. Mutta jos ne on Suomesta tänne kantanut, niin eihän niitä voi heittää pois!

Olen kantanut hyvin paljon kaikkea epämiellyttävää ´sälää´tänne uuteen elämään. Monesta olen jo päästänyt irti, mutta vieläkin taistelen useiden menneiden haamujen kanssa. Haluaisin elää hyvin pelkistetysti ja säilyttää vain tarvittavan; enkä oikeastaan tarvitse kovin paljoa: terassin ja sohvan sinne, niillä pärjää aika hyvin seuraavat seitsemän kuukautta.

Terassi ja sohva edustavat minulle lojumista ja paikallaan olemista. Hetkessä elämistä. Ei murhetta töistä, rahoista, tulevaisuudesta eikä huolta huomisesta, vain kuumuus ja hetki, jossa on hyvä olla. En näe arabian posliinikannuja, en katsele valokuvia, en ahdistu, kun ilmoitustaulu pursuaa, en mieti mihin kaikki kirjat sijoittaisi, kun nekin vaan monistautuu koko ajan. En ole tulossa Suomeen tänä kesänä, eikä sitä tarvitse sen kummemmin puolustella.

Kun pölyt on pyyhitty ja lattiat pesty, niin talokin näyttää taas ihanalta! Ikkunat on edelleen likaisena ja terassin kyllästäminen on vaiheessa, mutta ruokakaappi on päivitetty ja oleskelutilan sälää on kannettu selkä vääränä kierrätykseen ja roskikseen. Kompromisseja on tehty: Säilytin Kodin Kuvalehdet, mutta heitin kaikki muut menemään. Joitain ruoka-aineita en näytä mitenkään oppivan käyttämään eli antaa mennä roskiin. Pakollista paperisälää on säilytettävä verotussyistä, mutta järjestin sekä Suomilaatikon että kirjanpitoboxin (opettelen käyttämään Quickenia, huoh; minulle yhtä haastavaa kuin excel, jonka kanssa emme koskaan ole ystävystyneet). Karsin ja tyhjensin, jotta auringolle olisi enemmän tilaa paistaa. Sain viime vuoden kirjanpidon pois mielestä eli järjestykseen.

Kevät saa alkaa! Kevääseen ja kesään kuuluu hyvä mieli ilman huonoa omaatuntoa, lomia ja uusia juttuja ilman pelkoa, että rahat loppuu. Vähemmän työtunteja, enemmän töitä; paljon auringossa kävelyä ja liikkumista. Lisää tavaroiden karsimista ja järkeistämistä, jotta kaikelle olisi paikkansa. Myös sille laiskottelulle ja tälle bloggaamiselle. En laadi aikatauluja (olen Kata, aikatauluholisti), en myöskään aikatauluja liikkumiseen (tosin taiji-tunneille on kellonajat). Juurikin pitäisi olla punttisalilla, mutta tyhjennänkin päätäni tänne blogiin ja lähden ihan kohta kävelylle ennen työpäivän alkua.

Olen miettinyt, muuttanut, orientoitunut, hamstrannut, haalinut, pinnistellyt ja ponnistellut. Olen suunnitellut, laatinut aikatauluja, aarrekarttoja, yritystoimintasuunnitelmaa, tehtävätaulukoita. Minulla on muistikirja ja selkeiden asioiden muistikirja, välillä jopa päiväkirja ja lippusia sekä lappusia, joille on kirjattu tositärkeitä asioita ja muistiin erinomaisen informatiivisia nettisivuja ja kirjojen nimiä. Heitin ne pois! Tuhosin mielenliikkeitä tietokoneen muistista, liiketoimintasuunnitelma on deletoitu, seinänkokoinen aikataulupalkki lensi paperinkeräykseen. Koko ajan mukana kulkenut ´työasioita´-vihko kulkee vielä laukussa, mutta luulen, että sekin alkaa olla kypsä lentämään pesästä ihan kohta.

Vanha joutaa pois uusien tieltä, mutta se kaikki, joka on tuonut minut tähän pisteeseen, ei koskaan unohdu. Se on osa pitkää prosessia, mutta selkärepussa ei ole tarpeen kuljettaa ihan kaikkea. Eikä se, joka on syöpynyt mieleen tai saostunut sieluun, katoa, vaikkei sitä roikota käsivarren päässä perässään. Jälleen astetta kevyempänä ja viisaampana. Jokainen aamu on uusi.

Tyhjä hetki

Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Tavoite, välietappi ja hartaasti odotettu asumalupa kolahti postilaatikkoon eilen. Mitäs sitten?

Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)

Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!


Mutta kun kaikki tämä tapahtui niin äkkiä! Eihän se tässä prosessissa mitenkään sujuvalta tai nopealta tuntunut, mutta viime viikonlopun suomalaisnaisten tapaamisessa sain vähän perspektiiviä asioihin. Meidän prosessi oli TODELLA NOPEA, sillä ollaan asuttu täällä nyt 3,5 vuotta, tultiin L-viisumeilla, ostettiin talo puolentoistavuoden asumisen jälkeen, ja nyt kaikilla on kädessä green card! Se on nopeaa toimintaa. Lieneekö syynä se, että mieheni on täällä niin kovasti haluttu henkilö!? Ihan oikeasti, minun status on nyt spouse of skilled worker ja tyttäreni on tietenkin taitavaksi todetun jälkikasvua. Anna mun kaikki kestää. Ei tiennyt tämä maalaistyttö mihin liemeen itsensä ähkäisi, kun Hyväriseen Senssi-klubilla vuonna 1990 törmäsi. Pitääkö mun nyt alkaa kutsua äijää oikein isännäksi, kun kerran siinä kortissa, joka on aina ja kaikkialla pidettävä mukana, niin seisoo?

Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.

Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.

Muisteloita

Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?

Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.

Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!

Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!

Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.

Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)

Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.

Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.

Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.

Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?

Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.

Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)

Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä.  Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)

Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen  niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?

2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.

Hyvää elämää Sinulle!

Collegeen vai collegeen?

Tässä olisi väliaikatiedotusta opiskelijaelämästä. Joululoma häämöttää ja vielä on viimeiset rutistukset edessä (lukukausi jatkuu loman yli eli loppukokeet on tammikuussa), mutta yliopistohakukausi on parhaimmillaan!

Minä olen ollut tutustumassa kahteen arvostettuun oppilaitokseen, ja siitäpä sananen tässä. UNC Chapel Hill (Pohjois-Karoliinan ylläpitämä oppilaitos) on perustettu 1789 ja sielä opiskelee noin 20.000 perusopiskelijaa (undergraduate). Kyseessä on erinomaisen arvostettu oppilaitos ja suurin tiedekunta on College of Arts and Sciences. Meidän jälikasvua sinne vetää mahdollisuus opiskella Korean kieltä ja kulttuuria pääaineena.

Chapel Hill on erinomaisen arvostettu ja sisään pääseminen vaatii hyviä tuloksia koko neljän vuoden opiskelun ajalta (esim. keskiarvo, joita on useammanlaisia painotettuja tai sitten ei), korkeat pisteet SAT ja/tai ACT -testeissä sekä paneutumista hakuprosessiin, jossa täytyy mm. kirjoittaa essee itsestään. Jälkikasvulla on edellytykset päästä sisään, mutta rima on sen verran korkea, että takeita ei akateemisten pisteiden perusteella ole. Luulemme, että likalla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet erottua joukosta, ja päästä siten sisään, mutta sitten tuli väliaikaisesti lunta tupaan: Chapel Hill vaatii kaikilta international studenteilta (kun ei ole legal resident) Toefl-testin osoittamaan osaamista englannin kielessä.

On tietenkin turhauttavaa, että neljän vuoden (no 3 ja puolen) opiskelun ja neljän erinomaisesti suoritetun English honors (korkeimman tason) -kurssin jälkeen, kielitaito on erikseen osoitettava standardoidulla ulkomaalaistestillä, joka maksaa $300; mutta tehtävä se on, jotta hakupaperit otettaisiin käsittelyyn. Näin siis prosessi vähän viivästyy, mutta ei tokikaan kariudu tähän. Neiti joutuu siis aloittamaan joululomansa testikeskuksessa.

Ehkä siis sinne kymmenentuhannen asukkaan kampukselle nauttimaan massaluennoista ja mahdollisuudesta erikoistua Korean tuntijaksi. Jos ne raha-asiat saadaan hoitumaan: in state lasku olisi (äidin ja isin nykyisillä verotiedoilla; ja kyllä: autonostovuosikin on ilmoitettava) 20.000 vuodessa ja out of state siihen rapiat 15.000 päälle. Eikä se, että asumme in this state, suoraan edellytä tuota in state tuition:ta, koska olemme viisumiasiakkaita. Kahdenkeskiset neuvottelut vasta antavat varmuuden todellisesta rahasummasta, mutta pieni se ei missään tapauksessa ole. Siihen sitten haetaan scholarshippejä päälle ja kartoitetaan mahdollisuudet työskennellä kampuksella, opintolainat jne. Mikään ei ole varmaa, koska a) international b) ulkkis ja c) ei-kansalainen. Jos vihreä kortti ehtii ennen päätöstä, ja jos likka sisältyy siihen, niin se muuttaa tilanteen. Kai.

Toinen vierailukohde oli yksityinen college etelä-Karoliinan puolella. Tässä tapauksessa ei siis ole in tai out of state funktiota, sillä se on raha, joka ratkaisee. Wofford on hyvä, vanha (perustettu 1854), mutta pieni Liberal Arts yliopisto, joka takaa laajan yleissivistyksen ja kannustaa opiskelijoita (ilman erillista rahallista panostusta ja osana ohjelmaa) opiskelemaan vähintään yhden lukukauden ulkomailla! Undergraduate opiskelijoita on alle 2000, joten luennoilla on ekana vuonna maksimissaan 25 opiskeljaa (Chapel Hill 200) ja seniorina alle 10. Woffordin lukukausimaksu on semmoinen kaunis  50.000/vuosi, joka sisältää sitten kaiken: asumisen, ruuan, vessat siivotaan asuntolassa jne. Kakkosluokasta (=sophomore)  lähtien pääsee asumaan solukämppiin eli saa oman huoneen.

Ulkomaalaisuus ei tähän vaikuta, ja kielitaidon testaukseksi riiti, että neiti osasi puhua (no, onhan siellä myös ne kaikki arvosanat). Opiskelija-viisumin hankintaan koulu vaatii osoittaa, että perheellä on maksukykyä suorittaa maksu; meillä ei kyseessä ole opiskelija-viisumin hankinta, joten normaalit verotulot ehkä riittävät. Miksi tämä siis on meidän listalla, sillä eihän meillä ole heittää pöytään edes sitä 20.000/vuosi, saati sitten 50.000? Koska Wofford jakaa vuosittain 46.000.000 apurahoja opiskelijoilleen! Ja jos opiskelijoita on 1600, niin matemaattisesti siitä voisi kolahtaa isohko osa. Jos siis haluaa pieneen oppilaitokseen ja jos pääsee sisälle.

Jännitettävää siis riittää. Kuriositeettina mainittakoon, että urheilu on kummassakin paikassa erinomaisen tärkeässä asemasa ja sitä korostetaan koko ajan. Meikäläinen vain ei osaa innostua Tar Heelistä tai siitä, että Panthersien omistaja rahoittaa Woffordiin sekä uuden sisästadionon (koripallo) että Arts Centerin (Carolina Panthersien harjoituskenttä on Woffordissa). Toinen on 2,5 ja toinen 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Toiseen saa viedä oman auton, toiseen ei. Toisessa voi keskittyä bisnekseen ja korean kieleen, toisessa saa laajemman pohjan ja pääsee todennäköisesti oikeasti Koreaan. Molemmat maksaa. Kumpikin on vasta lähtökohta, sillä undergraduate ei vielä riitä kovin pitkälle. Onneksi minun ei tarvitse päättää...

Ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä; hakuprosessi on kesken neljään muuhunkin collegeen, joista kahdesta on jo saapunut hyväksymiskirje. Paikka siis on, mutta tähtäin on korkeammalla. Tulee kyllä mieleen oma hakuprosessi sata vuotta sitten: se oli Tampere tai ei mitään. Onneksi Tampere voitti, vaikken edelleenkään kannata sen koommin Tapparaa kuin Ilvestäkään.

Kevättä ilmassa?

Mies tuli juuri kotio lähteäkseen golffaamaan ja oli tyytymätön vallitsevaan säätilaan. Ei, meille ei ole iskemässä trooppinen myrsky (sori vaan Florida), vaan meille tuli kevät.

Aamulla, kun herään aikavälillä 6-7 täytyy pukea verkkarit ja aamutakki, jotta tarkenee juoda aamukaffeet terassilla. Lämpötila ei kipua yli kahdenkymmenviiden ennenkuin kymmenen jälkeen eli aamulenkille tohtii hyvin vielä yhdeksän jälkeen (päivälläkin vain 30 paikkeilla). Aamulla kaivoin villasukat jalkaan. Kosteusprosentti on laskenut alle viidenkymmenen. Pitää kastella perennoita ja mennä ostamaan orvokit postilaatikon alle. Ikkunat olisi hyvä pestä. Likka on väsynyt koulunkäyntiin.

Tänä vuonna elokuu on ollut varsin hiljainen työsaralla (lomakausi menossa, mutta ensi viikolla jo kiihtyy, kun koulurutiinit iskevät kiinni arkeen) eli on ollut aikaa miettiä tulevaa ja sitä kuuluisaa suuntaa, jonka elämässä ottaisi. Tai no, suunta on otettuna, mutta miten paljon tähän työksi kutsuttuun hommaan oikein kannattaisi panostaa aikaa, rahaa ja erityisesti vaivaa.

Yrittäjäksihän en ikinä rupea (kuten en opettajaksikaan koskaan), mutta silti on täytynyt pohtia panostamisen ja elämisen suhdetta. Mitä sitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon jaksaa? Kaikenlaista on tullut matkan varrella luvattua, mutta sitten kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä, niin meinaa mennä pupu pöksyyn.

Olen pyörittänyt hoitolaani nyt reilun vuoden eli etsikkoaika on ohi. Olemme (tai minä olen hyväksynyt asian kolmen vuoden takkuamisen jälkeen) päättäneet jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten nyt on oikea aika miettiä tulevaa ja saada yritystoiminta sellaiseen kuntoon, että sillä elää. Mikä on hieronta-alalla aika kaukainen haave. Ihan miehen palkkapussin varassa tässä ollaan siis edelleen ja likan laittaminen yliopistoon olemassaolevilla rahoilla on utopiaa.

Täytyisi siis pianaikaan oikeasti perustaa se yritys, jotta toiminta olisi erotettu henkilökohtaisista asioista, mutta sehän tottakai maksaa ja vaatii lainoppineiden palveluita toteutuakseen. On siis tarkkaan pohdittava kannattavuussuhdetta. Eli asetettava realistiset (rahalliset) tavoitteet suhteessa omaan jaksamiseen (siihen se nimittäin aina kiteytyy: tällä alalla kaikki on kiinni omasta kropasta ja sen toimivuudesta) ja siihen mitä HALUAA tehdä.

No, minä haluan jäsenkorjata (en hieroa) ja tässä asiassa on sellainen pieni haaste matkalla, että kukaan täällä ei tiedä mistä on kyse, eikä asiaa oikein pysty edes kääntämään paikalliselle kielelle. Voisin siis tyytyä ´vain´hieromaan tai sitten aloittaa massiivisen operaation lanseeratakseni jonkinlaisen jäsenkorjauksen käsitteen tänne. Työmäärän suhteen on vaikea tietää, kumpi veisi enemmän aikaa ja (henkisiäkin) resursseja, mutta tasan tarkkaan tiedän, kumpi tapa pitää minut vireessä ja jotakuinkin täysipäisenä.

Hierojana saisin buukattua itselleni täydet työpäivät (esim. entisessä työpaikassani tai jossain muutta ketjussa) todennäköisesti kolmessa kuukaudessa ja tienaisin noin kaksi tonnia kuussa (lisäksi tipit), josta menisi tietenkin vero (laskennallisesti kuvittelisin tekeväni kuusi tuntia päivässä kontaktityötä neljänä päivänä viikossa). Tämä tarkoittaisi keskimäärin 96 asiakasta kuukaudessa. Jos taas teen jäsenkorjausta hinnalla, jonka laskennallisesta ajattelen kannattavan (80 taalaa/tunti), täytyisi tehdä 30 hoitoa kuukaudessa päästäkseen samaan ja tähän olen jo sisällyttänyt vuokran, jota maksan nykyisestä huoneestani. Laskennallisesti siis tarvitsen 8 jäsenkorjausasiakasta viikossa, jotta tienaan saman kuin pystyisin työntekijänä ikinä tällä alalla ja tämän kuntoisena tienaamaan.

Kumman sinä ottaisit viikottaiseksi työmääräksi: 24 tuntia säänneltyä työtä ilman huolia ja murheita (jollei sellaiseksi lasketa puuduttavaa tylsistymistä) vai 8 tuntia tuntia mielekästä tekemistä ja saisit lisäksi itse päättää aikatauluista, mutta pesisit myös joka ilta lakanasi, siivoisit ja puunaisit hoitotilasi, maksaisit välineet, hoitaisit markkinoinnin ja olisit vastuussa kaikesta?

No, minä olen valinnut jälkimmäisen ja olen tässä vaiheessa juurikin edellämainitussa tavoitteessa asiakasmäärän, mutta en ihan vielä rahatilanteen suhteen, sillä ensimmäisen vuoden aikana on tokikin täytynyt antaa alennuksia ja haalia asiakkaiksi ihmisiä, jotka eivät välttämättä tavoittele jäsenkorjausta, koska eivät tiedä sen olemassaolosta. Nyt on siis aika a) nostaa hinta sille kuuluvalle tasolle ja b) lakata ottamasta vääränlaisia asiakkaita. Miten tämä sitten tehdä, jotta säilyisi tunne siitä, että hallitsee asioita? Miten kauniisti sanoa, että valitettavasti en voi auttaa sinua, jos 1) haluat tavallista rentouttavaa hierontaa 2) et ole valmis maksamaan pyytämääni hintaa.

Nyt pitää luoda kymmenelle ihmiselle viikoittainen tarve haluta maksaa jäsenkorjauksesta sille kuuluva hinta. Ja koskapa Charlottessa asuu noin 800 000 ihmistä, niin kyllä sieltä ne kymmenen ihanaa ihmistä varmasti löytyy. Ja  jos otetaan mukaan koko työssäkäyntialue, niin puhutaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, joten on realistista olettaa, että vuoden kuluttua 20 ihmistä haluaa viikoittaisen jäsenkorjauksen (kuvitelkaas, kuustonnia kuussa). Mitä en tokikaan pysty yksinäni toimittamaan, joten haasteeksi ei kannata ottaa asiakasmäärän lisäystä, vaan rakastamani hoitomuodon tunnetuksi tekeminen. Kiinnostavuus asiaan luo asiasta kiinnostuneita hoitajia ja viiden vuoden tähtäyksellä minun ei tarvitse hoitaa yhtäkään asiakasta itse, vaan kerään rahat ja muut tekee hoidot.

Kuullostaa utopialta vai? Ehkä, mutta unelmilla (tai pahimmilla peloilla) on tapana toteutua. En siis yhtään tiedä missä olen vuoden tai viiden päässä, mutta tänään olen tässä ja Charlotte vapiskoon: jäsenkorjaaja on aloittanut toden teolla. It´s my way or no way: KatasWay.


Juu, pelottaa ihan perJANtaisesti!

8 asiaa

Ihan huomaamatta tuli kolme vuotta Jenkkielämää täyteen ja koska aika usein olen blogissani pohtinut elämääni ja tänne sopeutumista, niin tässä taas olisi. Kahdeksan asiaa minusta juuri nyt:

1. Tällä hetkellä olen avoimen utelias näkemään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

2. En halua muuttaa takaisin Suomeen, koska siellä on niin pahuksen kylmä.

3. Olen henkeen ja vereen suomalainen, joten vaalin suomalaisuuttani ja erityisesti kieltäni pystymätttä kääntämään kirjoituskieltäni englanniksi. Suomen kieli olen minä.

4. Näen suomalaisuuden nurjat puolet tällä hetkellä aika selvästi. Sisäänrakennettu vaatimattomuus ja oman osaamisen mitätöiminen istuu minussa aivan liian tiukassa ja hidastaa suuria suunnitelmiani olla maailman paras jäsenkorjaaja. Mutta käännetään se voitoksi, ja pyrkimykseksi olla ainoastaan Pohjois-Karoliinan paras.

5. Suomen kieli olen minä; ei oikein toimi asuinympäristössäni. Suomalainen periksiantamattomuus ei sitten salli minun olevan tyytyväinen käyttökieleni taitotasoon. Minulla ei kuitenkaan ole riittävästi sitä sisua (tai sitten tämä dilemma ei ole tarvehierarkiassa riittävän korkealla) panostaa kielitaitoni parantamiseen, koska tosiasiassa ongelma esiintyy vain ja ainoastaan oman pääni sisässä.

6. Suomalaisten muukalaisenpelko on mielenkiintoinen dilemma. Pienen kylän kasvattina en ole kokonaan vapaa ksenofobiasta, enkä näinollen pysty kokonaan ymmärtämään sitä tosiseikkaa, että muukalaisuus asuu oman pään sisässä. Itsestään ei kannata tehdä muukalaista paitsi silloin kun kannattaa. Ja se on defenssimekanismi se.

7. Suomalainen vapaa sieluni ei kuitenkaan ole pikkumainen ja sen uskon olevan koulutuksemme ansiota. Ymmärrys ja omasta elämästä vastuunottaminen nousee ranking-listassani todella korkealle. Ympärilläni on ymmärryksen puutetta ja joukkohysteriaa riittävästi, eikä se ole kenenkään syy. Olen silti naurettavan otettu siitä, että olen oppinut ymmärtämään asioita ja sairaan ylpeä siitä, että jälkikasvullani on kyky nähdä asioiden useat puolet.

8. Elämäni Etelässä on muuttanut minua laiskemmaksi ja olen ylpeä siitä! Toivottavasti saan jäädä tänne vielä joksikin ajaksi; jos vaikka semmoiset kymmenen vuotta olisi seuraava tavoite. Tuon tuohon näkyväksi näppäileminen, saa kotosieluni kyynelehtimään, mutta ei muuta tosiasiaa.

P.s. Laadin tämän tekstin siitä silkasta ilosta, että pystyn käyttämään sellaisia muotoja kuin partisiippirakenteet ja lauseenvastike. Se on muuten upea juttu! Ja noi matot on juuri pesty kotimaisella palamäntysuovalla. Mikä ihana tuoksu!

Bloggaajan blokki

Hengissä ollaan. Ja pikkuhiljaa taas hengessä mukana jet lagin jälkeen. Tuo matkustaminen ei siis ollenkaan sovi minulle, sillä siinä kun likka meni kouluun suurinpiirtein heti, kun sai kunnon yöunet nukuttua, niin minä olin toistaitoinen toista viikkoa.

Pahin mahdollinen skenaario olisi siis reissutyö, sillä kotiutumisen jälkeen makasin olohuoneen lattialla pahoinvoivaja ja juoksutin miestäni tuomaan milloin mitäkin, jotta saisin sokerit siihen malliin, että pääsisin nukkumaan. Huoh. Ja sitten nukuin semmoiset 12 tuntia ja vääntelehdin vetelänä viikon verran pitkin kämppää.

Olen siis taas kotiäiti. Kun en saa tehdä töitä. Kun se hakemus uudesta työluvasta on jossain vaiheessa käsittelyä, mutta tarkemmin en tiedä. Saanen uuden työluvan siis viikon tai sitten kolmen kuukauden päästä eli toivossa on hyvä elää. Siihen asti leivon leipää, teen kalasoppaa, komentelen miestä tilaamaan ikkunanpesijät, ihmettelen, kun likka raivaa huonettaan ja tietenkin: katselen televisiota. Juu, kävin kyllä salillakin supervenyttelemässä ja taisinpa pienen kävelylenkinkin tehdä, mutta muuten odottelen parempia ilmoja.

Sillä puutarhahommia olisi tarjolla. Tänä keväänä olen päättänyt pienentää kasvimaata, mutta sitten toisaalta poerustin uuden tomaatti- ja mansikkapenkin. Sitten täytyisi keksiä miten sen kasvimaan puol--- kaksikolmasosaa saisi muutettua heinikosta jotenkin siistimmän (ja helppohoitoisemman) näköiseksi. Ja kappas vain: keksin, että siihenpä laitetaan pari omenapuuta! Koska minusta omena on parempi kuin persikka tai päärynä tai edes viikuna. Mutta kun on ollut niin kylmää, niin vielä ei ole jaksanut puutarhakauppaan asti tallustaa (tai no, kävin jo etukäteistutkailemassa, mutta ostohommin tarvitsen truckin, lapion ja miehen siihen lapion päähän).

Ja sittenniin sitä terassiakin täytyisi laittaa, kun tämän kevään maalaushommatkin tuli jo hoidettua (työpaikalla siis, keksittiin laittaa pari seinää uuteen uskoon). Siivosin kämpän lauantaina ja olin teatterissa illalla. Sunnuntain könysin mitenkuten tekemättä mitään järkevää ja nyt olisi sitten arki. Jotensakin on semmoinen dejá-vu -tunnelma.

Paitsi että, olen asettanut vision, kirjannut mission ja päättänyt mitä aion tehdä isona. Kerään rakkailta ystäviltä ja asiakkailta lausuntoja siitä, mitä teen (mutta kun ne silti kirjoittaa enemmänkin siitä miten teen), jotta voin laatia uuden esitteen. Uudet käyntikortit lähtee tilaukseen Ballantyne Chiropractic Wellness -logon alla, mutta uusia nettisivuja aion pantata vielä jonkin aikaa.

Sain myös tehtyä pakolliset jatkokoulutukset eli seuraavat ovat sitten vasta vuonna 2017, jossei jotain todella mielenkiintoista tule ensi vuonna vastaan (siis esimerkiksi 24 opintopistettä Aruballa). Minun haasteeni tässä jatkokouluttaumisessa on se, että en ole vielä yhdessäkään niistä oppinut yhtään uusia kädentaitoja. Joka paikassa kyllä oppii jotain ja mieli alkaa raksuttaa monenmoista, mutta tällainen taidollisesti paikalleen jämähtäminen on pelottavaa. Koska kohta olen siinä pisteessä, etten enää jaksa hakeutuakaan mihinkään, jossa joutuisin haastamaan itseni (muutenkin kuin kielellisesti).

Kouluttajasta kouluttautujaksi on haasteellinen prosessi, mutta vielä haasteellisempaa on ryhtyä sitten taas takaisin kouluttajaksi. Sillä käsitteistähän tässä elämässä on kyse: suomalaisen odotukset koulutuksen suhteen ovat tässä maassa epärealistiset. Samoin tämän maalaisten odotukset suomalaista koulutusta kohden. Kaikki täällä tietävät, kuinka hyvä suomalainen koulutussyteemi on, mutta kaikkien käsitys oppimisesta on varsin suppea, eikä suppean käsityksen laventaminen ole yhtään sen helpompaa kuin laveamman käsityksen sullominen kapeaan suppiloon monivalintatehtäväviidakkoon. Tässä joutuu väkertelemään vielä käsitettä jos toistakin matkan varrella, mutta koska se viisumi nyt sitten taas on, niin onhan tässä ainakin pari vuotta aikaa väkerrellä.

Ja te fiksut suomalaiset voittekin siis rivien välistä lukea, mitä siinä visiossa ja missiossa sitten oikeastaan lukee. Perästä kuuluu.

Maalattu ja uudistettu terapiahuoneemme

Jonkun todistukset ne siinä rivissä

Mun uusi työasu

Ojasta uuteen nousuun

Joopa. Tämä minun läppärini on nyt päättänyt pop-upittaa viirusohjelmaa joka välissä, joten katsotaan kuinka kauan jaksan taistella. Eli kirjoittaa. Täytyy paremmalla ajalla opetella tekemään jotain asian eteen, mutta nyt juuri ei ole aikaa, energiaa eikä avustajaa.

Avustajista toinen on koulussa ja toisen tipautin juuri lentokentällä. Äijä on siis matkalla kotomaahan, riemuitkaatte kaikki kansa. Eikä siinä vielä kaikki: perjantain koulupäivän päätteeksi roudaan sinne myös itseni ja perheen täysi-ikäisen juniorin (junior in highschool-lukion tokaluokkalainen Suomessa, siis VANHA). Sillä ei mennyt paikallinen viisumianomus ihan sillain strömssööläisittäin läpi eli parempi tulla hoitamaan asia sinne, missä se hoituu.

Eli ristiriitaisin tuntein tätä tässä näpyttelen, sillä kaikista ikävintä näissä pikavisiiteissä on se, että ei ehdi, jaksa eikä pysty näkemään kuin pienen osan ihmisistä, jotka toivoisi näkevänsä! Älkäätten siis loukkaantuko, jos tekstaria ei kuulu. Arvioitu kotomaassa viipymisaika on tällä hetkellä 8 päivää, joista 3 menee jet laakissa ja pakollisissa kuvioissa. Seuraavana arvojärjestyksessä tulevat kaikki sukumme yli 90-vuotiaat ja sitten kummilapset. Sen jälkeen päiviä on vielä laskennallisesti jäljellä 2, ja ne aion viettää saunassa! Jos et ole yli 90vee, kummilapseni tai et omista saunaa, niin älä edes haaveile...

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ensi kesänä meillä ei ole varaa sinnepäin poiketa (paitsi tuo kohtsillään täysi-ikäinen, joka aikoo luuhata siellä suunnassa koko kesän), joten hyvästi juhannussuunnitelmat ja hellettäkarkuun heinäkuuksi -suunnitelmat. Majatalossa on siis erinomaisen hyvin tilaa ensi kesänä, jos kukaan tuntee kutsumusta lämpimille maille.

Ja sitten takaisin asiaan. Täällä sitä istuskelen toimistossa (täällä kaikkia työpaikkoja kutsutaan officeiksi, suomeksi sanoisin ehkä työhuoneella) kaiken herrana. Asiakas on tulossa tuotapikaa, mutta sitä ennen hehkuttelen vielä hetken sitä, että olen täällä yksin ja vastaan siis ihan kaikesta. Paitsi vakuutusyhtiöiden laskuttamisesta, joka onkin sitten isompi pala purtavaksi (voisin siihenkin toki ryhtyä, mutta taidan tarvita sihteerin ennen kuin tohdin). Meidän toimistossa on nyt kaksi hierojaa ja kiropraktikko ja uusia tuulia on pikkuhiljaa tiedossa. Ensimmäisenä avoimien ovien päivä ja sitten pieniä liikuntatuokioita. Loistavat markkinointisuunnitelmat odottavat sitä, että jollain taas olisi työlupa (jota varten tarvitaan se viisumi) ja onpahan jo kolmevuotissuunnitelmaakin hahmoteltu.

Eli varsin positiivisessa hengessä mennään, kun ottaa huomioon sen, että viisumia on jäljellä 27 päivää ja työlupaa 12. Kun se uusi viisumi sieltä sitten napsahtaa, niin sen varaan saa tuudittautua kahdeksi vuodeksi. Vertailun vuoksi semmoinen tosiasia, että täysi-ikäistyvän college- tai yliopistoura kestänee sen 4 vuotta. Jossain maassa. Mutta onhan tässä vielä seniori-vuosi aikaa pähkäillä (vaikkakin paikallisesti korkeampaan koulutukseen haetaan heti seniorivuoden alussa). Tai sitten osallistutaan pääsykokeisiin ensi vuoden toukokuussa Suomi-nimisessä valtiossa. Jos on valmistuttu tammikuussa. Eli jos on valittu sellaiset aineet, jotka mahdollistavat valmistumisen tammikuussa. Ja ne aineethan tietenkin valittiin kaksi viikkoa sitten. Eli miten niin ajoissa täytyy tietää mitä haluaa tehdä?! (Ei, päätöksiä ei ole vielä tehty, kiitos kysymästä! Tässä tarvittais ensin viisumi ja sitten joko Kela-kelpoisuus tai opiskelijaviisumi, sillä muistuttaisin vielä, että neito lähestyy uhkaavasti täysi-ikää, joka tarkoittaa, että viisumiasioissa ei enää kuulu perheeseen, mutta elatuskannalta ja vakuutusteknisesti tietenkin on kiinteä osa perhettä.)

Ja sehän on tietenkin selvää, että mamma roudaa kolmivuotissuunnitelmansa sinne, minne likka suuntaa... (Hih, ja taas tulee noottia.) Ja varmuuden vuoksi kai uusi viisumiprosessi kannattaisi alkaa hetimiten. Juu, sitä kutsutaan vihreäksi kortiksi, mutta se(kään) ei ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelisi. Olisihan se hienoa, jos perheessä olisi sekä viisumi että green card, yksi elättäjä, yksi nautiskelija ja yksi opiskelija. Kaikilla sama vakuutus ja elättäjä elättää tietenkin myös alle 26-vuotiasta opiskelijaa ja maksaa hänen vakuutuksensa, mutta vakuutuksennauttija ei välttämättä kuulu viisumiteknisesti samaan perheeseen.

Mutta Suomessa 18-vuotias on laillisesti vastuussa itsestään myös ihan oikeasti. Täällä ollaan sidottuja vanhempien (tässä tapauksessa elättäjän) vakuutukseen siis 26-vuotiaaksi. Ja ilman vakuutusta ei ole terveyden- tahi sairaanhoitoa ja se onkin sitten toinen juttu.

Eli kaikenlaista on tullut opittua, eikä mikään ole täysin varmaa. Tuntuu, että viranomaiset tietävät vähiten asioista, joista ovat vastuussa ja herra Obama heittelee kapuloita rattaisiin. Arkielämä kuitenkin sujuu koko ajan paremmin ja kohta kolmen asumisvuoden jälkeen olen alkanut tuntea oloni kovastikin kotoisaksi. Siksi kai tulevaisuuden arpapeli välillä hengästyttää, mutta tilanne lienee sama aidan kummallakin puolella.

Meidät löytää siis lauantai ehtoona Holiday Innin aulabaarista, jossa kippaan lasillisen valkoviiniä, jonka tyttäreni on minulle ostanut. Täällä sitä(kin) saisi odottaa vielä 3 vuotta!

P.S. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihmettelyksi siitä, miten eri tavoilla asioita eri puolilla hoidetaan ja miten vaikeaa on karistaa suomalaista näkökantaa niin moniin asioihin.