Kaikki on kunnossa

Ei tullut hurrikaania, tuli sadetta. Mutta meillä ei ole tulvia eikä muutakaan haittaa asiasta. Se oli semmonen normaali suomalainen syyssade. Rannikkoa on poispyyhkäistynä jonkin verran, mutta se nyt ei enää kiinnosta ketään. Ei siis ainakaan uutisia. Menneen talven lumia. Raflaavaa sen olla pitää.

Katastrofaalisia tuhoja siis teki ja jälleenrakentaminen on käynnissä. Itse olen osallistunut ystävän kautta keräämällä vaatteita, kenkiä ja muuta tarviketta, jotka tämä ystävä toimittaa tarvitsijoille rannikolle. Minä tekstasin viikon asiakkaille asiasta ja nyt on auton takakontti tumpattu täyteen kerättyä tarviketta. Hyvä mieli, kun saa auttaa näin vähällä vaivalla.

Positiivisina asioina mainittakoon, että huomenna on vähän feikit, mutta silti, rapujuhlat suomalaisille ja suomenmielisille. Ja ensi kuussa suurlähettiläs Kirsti Kauppi saapuu Charlotteen. Vois mennä tapaamaan, mutta taidan jättää tilaisuuden tyttärelle, jonka kotinurkilla tapaamiset on sovittu. Ja kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Likka on nimittäin työharjoittelussa kansainvälisten asioitten parissa.

Minä pysyn lestissäni eli kotonani, missäs muualla. Siellä minulla on ihan parhaat asiakkaat, ja toimenkuvani on jotenkin laventunut Arctic Swan Bakeryn ruisleivän ja Fazerin suklaan levittämiseen. Suunnittelen tässä suomalaisen kahvilan avaamista, sillä myös korvapuustini ja karjalanpiirakkani tekevät kertaallisen hyvin kauppansa. Jos vaikka likan huoneen muuntaisi kahvilaksi ja voisi sitten siirtyillä jäsenkorjaushommista alakerran työhuoneesta keittiön kotileipomon kautta yläkerran opetushuoneeseen silloin kun ei ole palvelemassa asiakkaita peräsiiven kotikahvilassa.

Että tämmöstä kaikkea pyörii mökkihöperon mielessä! Vierashuoneita ei siis kohta ole, kun monitoimiyritykseni valtaa koko talon. Tai sitten ei: vieraat luvataan viedä nykyisellään myös uimaan ja saunaan, sillä olen edelleen suhteellisen tyytyväinen klubin jäsen. Pakkohan se on johonkin välillä lähdettävä.

Jenkkiytyminen osa 3.

Koska olen melkein hyperventilaatiotilassa syystä, että matkat Suomeen on kesäksi buukattu sekä minulle että likalle, vaikka emme tietenkään samoilla lennoilla tahi kotiappäin edes samalla viikolla tule, niin tulipa taas todistettua, että synkinkin suomalainen aijan myötä muuttuu ja muuttaa toimintatapojaan. Kerronpa.

Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.

Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.

Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:

Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!

Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.

Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!

Laiskat sunnuntait ja miksei koko viikonloput

Yksi yrittäjän elämän kohokohtia sanotaan olevan sen, että saa päättää omista aikatauluistaan. Eli voi pitää torstaivapaan silloin kun huvittaa. Ja sitten taas vastaavasti olla viikonloppuisin töissä. Win-win vai kuinka? Minä tässä nyt kumminkin tunnustan, etten yhtään pidä viikonlopputöistä, vaikka välillä kirjallisia  hommia ja eritoten kirjanpitoa täytyykin hoitaa silloin, kun on riittävästi aikaa ja rauhaa ympärillä. Oikein mieluusti otan viikonloput löysäillen ja silti pidän myös yhden viikkovapaan aina kun voin. Ja tästä voimisesta saan tietenkin päättää ihan itse.

Pitäisi olla ihan yksinkertainen kuvio, mutta ei sitä ole. Tyhmyyttäni tai heikkouttani tai ihan vaan osaamattomuuttani olen imenyt pullomaidosta protestanttisen työetiikan ja omaksunut lapsuusvuosina yltiöpäisen miellyttämisenhalun, eli keski-iän kriisini ei suinkaan kulminoidu tyttären poismuuttoon vaan oman elämäni haltuunottoon! Ei sitä ennen ehtinyt pohtia jaksamistaan, kun piti mennä töihin, josta sai turvattua palkkaa, mutta nykyään on panostettava omaan itseensä ihan toisella tavalla. Tämä sama virsi siis; olen jo monesti ennenkin pyhästi luvannut hoitaa ensin itseäni ja vasta sitten muita, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yritän taas kovasti.

Miten hyvin ja antaumuksella osaankaan moittia itseäni! Istun liikaan kahvilla, sillä sehän on syntiä sitä niin paljon juoda. Aamuisin lojun terassilla kuuntelemassa linnunlaulua, enkä lähde lenkille, koska on liian kuuma/kuuma/hiostava/ihan mitä vaan. En viitsi päivittää (työ)blogia riittävän usein. En enää käy salilla kuin silloin tällöin. En tee hyvää, terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa. Taloa ei ole siivottu 'kunnolla' ja hämähäkinseitit valtaavat alaa. Missä on henkinen yhteys mieheen? Miksi en ole vieläkään lukenut Osteopatia -kirjaa kokonaan tai edes kerrannut vanhoja jäsenkorjausmateriaaleja. Minullahan on omaa aikaa vaikka kuinka! 

Vaikka olenkin luonut tyhjästä suhteellisen menestyvän yrityksen ja työllistän itseni (mutta kun en tule rikkaaksi). Lapsi on löytämässä paikkaansa collegemaailmassa (mutta enhän minä edes pysty maksamaan sitä hänelle). Järjestän taas luentosarjan meidän toimistossa (vaikka olen lykännyt sitä näin pitkään). Kutsuin sekä työyhteistyökumppaneita että kirjakerhon takaterassille illanviettoon (vaikka sekin vaan aiheuttaa lisätyötä eli siivoamista). Minulla on ihanat ystävät, joiden kanssa käydä lounaalla tai kahvilla (vaikka senkin ajan voisi kirjoittaa (työ)blogia). Miehen kanssa ollaan ihan sovinnossa (vaikken häntä  parhaaksi ystäväkseni kutsukaan [eikä mokoma yhtään innostunut, kun ehdotin valojen uusimista)]. Luomuruokaa tulee joka toinen viikko kotiinkannettuna ja hengissä ollaan (vaikka voisin olla 15 kiloa pienempi). Aloitin Pilates-tunnit kahdesti viikossa ja käyn taijissa (mutten ehdi kerätä riittävästi aerobista liikuntaa). Aloitin myös opiskelemaan espanjaa (vaikken edes osaa asuinmaani kieltä täydellisesti). 

Minä kuullostan siis aivan typerältä omissa korvissanikin, mutta kaikki ylläkirjoitettu on hyvin aktuaalista päänsisäistä keskusteluani joka päivä. 

Enhän minä nyt voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun Suomessa oli myrsky ja lama ja talvi tulossa. Eikä ole eläkerahastoa. Ja maailmanloppu voi tulla koska tahansa. Tai auto voi hajota. Tai aurinko lakata paistamasta. Tai terroristit hyökätä. Tai saunat koko maailmasta palaa poroksi. 

Tai sitten voin oppia elämään hetki kerrallaan. Katsokaas kun aurinko paistaa, sain ensimmäisen dekkarin kuudesta luettua, join juuri viikon ehkä kahdennennenkymmenennen kahvikupillisen, kävin lenkillä (lämpötila 31), likka on viikonlopun kotona, mies teki moussakaa ennen kuin lähti golffaamaan ja kahtena iltana meillä on ollut ruokavieraita. Huomenna on ensimmäinen viikon neljästä työpäivästä ja elämäni on ihan paras skenaario (, vaikka se ei olekaan MeNaisten vuoden paras äiti, joka masentui, kohtasi kipukohtansa, nousi suosta, yksihuolsi viisi lasta ja elää nyt elämänsä kukkeinta aikaa uudessa parisuhteessaan, koska on sen vihdoinkin ANSAINNUT). 

Ihanaa syyskuuta kaikille; täällä se on vuoden paras kuukausi ja aion olla pihalla koko ajan! Niin, ja saa tulla käymään, vierassänky odottaa. 

Apua, musta on tullut jenkki!

Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.

Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).

Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.

En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.

Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.

Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)

Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.

Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.

Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?

Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.

Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Uutisia kotomaasta

Aina silloin tällöin joku kotomaan viranomainen lähestyy minua kirjeitse, ja tavallisesti kyse on joko palvelumaksun korotuksesta tai jonkun etuuden (vaikkapa kela-kelpoisuuden) päättymisestä. Eilen tuli kirje Suomi henkivakuutusyhtiöstä.

Kyllä, minulla on kokonaan maksettu henkivakuutus, joka korvaa edunsaajalle sen, että minä potkaisen tyhjää. Ja edunsaajaksi olen rakkaudenpuuskassa vuonna 1995 nimennyt aviopuolisoni. Nyt Suomiyhtiö kuitenkin lähestyi minua kirjeellä, jossa edunsaajaksi on nimetty äitini. Taitaa siis olla niin, että taivaspaikka kallistuu 10 vuoden jälkeen ja herra ylijumala odottaa kieli pitkällä vakuutusrahoja ylläpitääkseen pumpulimaista ihanuutta vai mistä lienee kyse?

Nyt odotellaan sähköpostia ja virallista lomaketta, jolla voin vaihtaa edunsaajan. Jonka vakuutusyhtiö on vaihtanut omavaltaisesti ilman kyseistä lomaketta eli tästä voisin vaikka valittaa vai? Toivottavasti äitee on pilvenreunalla seuraamassa tilannetta, eikä ole mitenkään pedannut tulevaisuuttaan tästä rahasummasta riippuvaksi. Minä kun olen ajatellut vielä toistaiseksi pysyä täällä maan kamaralla. Ja jos sitten kummiskin päättäisin potkaista tyhjää, niin rahat lahjoittaisin mieluummin jollekin suuren Ameriikan maan collegelle kuin ukko epäjumalan valtakuntaan.

Mutta toki saatan ajan kuluessa vaihtaa mieltäni.

Ojasta uuteen nousuun

Joopa. Tämä minun läppärini on nyt päättänyt pop-upittaa viirusohjelmaa joka välissä, joten katsotaan kuinka kauan jaksan taistella. Eli kirjoittaa. Täytyy paremmalla ajalla opetella tekemään jotain asian eteen, mutta nyt juuri ei ole aikaa, energiaa eikä avustajaa.

Avustajista toinen on koulussa ja toisen tipautin juuri lentokentällä. Äijä on siis matkalla kotomaahan, riemuitkaatte kaikki kansa. Eikä siinä vielä kaikki: perjantain koulupäivän päätteeksi roudaan sinne myös itseni ja perheen täysi-ikäisen juniorin (junior in highschool-lukion tokaluokkalainen Suomessa, siis VANHA). Sillä ei mennyt paikallinen viisumianomus ihan sillain strömssööläisittäin läpi eli parempi tulla hoitamaan asia sinne, missä se hoituu.

Eli ristiriitaisin tuntein tätä tässä näpyttelen, sillä kaikista ikävintä näissä pikavisiiteissä on se, että ei ehdi, jaksa eikä pysty näkemään kuin pienen osan ihmisistä, jotka toivoisi näkevänsä! Älkäätten siis loukkaantuko, jos tekstaria ei kuulu. Arvioitu kotomaassa viipymisaika on tällä hetkellä 8 päivää, joista 3 menee jet laakissa ja pakollisissa kuvioissa. Seuraavana arvojärjestyksessä tulevat kaikki sukumme yli 90-vuotiaat ja sitten kummilapset. Sen jälkeen päiviä on vielä laskennallisesti jäljellä 2, ja ne aion viettää saunassa! Jos et ole yli 90vee, kummilapseni tai et omista saunaa, niin älä edes haaveile...

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ensi kesänä meillä ei ole varaa sinnepäin poiketa (paitsi tuo kohtsillään täysi-ikäinen, joka aikoo luuhata siellä suunnassa koko kesän), joten hyvästi juhannussuunnitelmat ja hellettäkarkuun heinäkuuksi -suunnitelmat. Majatalossa on siis erinomaisen hyvin tilaa ensi kesänä, jos kukaan tuntee kutsumusta lämpimille maille.

Ja sitten takaisin asiaan. Täällä sitä istuskelen toimistossa (täällä kaikkia työpaikkoja kutsutaan officeiksi, suomeksi sanoisin ehkä työhuoneella) kaiken herrana. Asiakas on tulossa tuotapikaa, mutta sitä ennen hehkuttelen vielä hetken sitä, että olen täällä yksin ja vastaan siis ihan kaikesta. Paitsi vakuutusyhtiöiden laskuttamisesta, joka onkin sitten isompi pala purtavaksi (voisin siihenkin toki ryhtyä, mutta taidan tarvita sihteerin ennen kuin tohdin). Meidän toimistossa on nyt kaksi hierojaa ja kiropraktikko ja uusia tuulia on pikkuhiljaa tiedossa. Ensimmäisenä avoimien ovien päivä ja sitten pieniä liikuntatuokioita. Loistavat markkinointisuunnitelmat odottavat sitä, että jollain taas olisi työlupa (jota varten tarvitaan se viisumi) ja onpahan jo kolmevuotissuunnitelmaakin hahmoteltu.

Eli varsin positiivisessa hengessä mennään, kun ottaa huomioon sen, että viisumia on jäljellä 27 päivää ja työlupaa 12. Kun se uusi viisumi sieltä sitten napsahtaa, niin sen varaan saa tuudittautua kahdeksi vuodeksi. Vertailun vuoksi semmoinen tosiasia, että täysi-ikäistyvän college- tai yliopistoura kestänee sen 4 vuotta. Jossain maassa. Mutta onhan tässä vielä seniori-vuosi aikaa pähkäillä (vaikkakin paikallisesti korkeampaan koulutukseen haetaan heti seniorivuoden alussa). Tai sitten osallistutaan pääsykokeisiin ensi vuoden toukokuussa Suomi-nimisessä valtiossa. Jos on valmistuttu tammikuussa. Eli jos on valittu sellaiset aineet, jotka mahdollistavat valmistumisen tammikuussa. Ja ne aineethan tietenkin valittiin kaksi viikkoa sitten. Eli miten niin ajoissa täytyy tietää mitä haluaa tehdä?! (Ei, päätöksiä ei ole vielä tehty, kiitos kysymästä! Tässä tarvittais ensin viisumi ja sitten joko Kela-kelpoisuus tai opiskelijaviisumi, sillä muistuttaisin vielä, että neito lähestyy uhkaavasti täysi-ikää, joka tarkoittaa, että viisumiasioissa ei enää kuulu perheeseen, mutta elatuskannalta ja vakuutusteknisesti tietenkin on kiinteä osa perhettä.)

Ja sehän on tietenkin selvää, että mamma roudaa kolmivuotissuunnitelmansa sinne, minne likka suuntaa... (Hih, ja taas tulee noottia.) Ja varmuuden vuoksi kai uusi viisumiprosessi kannattaisi alkaa hetimiten. Juu, sitä kutsutaan vihreäksi kortiksi, mutta se(kään) ei ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelisi. Olisihan se hienoa, jos perheessä olisi sekä viisumi että green card, yksi elättäjä, yksi nautiskelija ja yksi opiskelija. Kaikilla sama vakuutus ja elättäjä elättää tietenkin myös alle 26-vuotiasta opiskelijaa ja maksaa hänen vakuutuksensa, mutta vakuutuksennauttija ei välttämättä kuulu viisumiteknisesti samaan perheeseen.

Mutta Suomessa 18-vuotias on laillisesti vastuussa itsestään myös ihan oikeasti. Täällä ollaan sidottuja vanhempien (tässä tapauksessa elättäjän) vakuutukseen siis 26-vuotiaaksi. Ja ilman vakuutusta ei ole terveyden- tahi sairaanhoitoa ja se onkin sitten toinen juttu.

Eli kaikenlaista on tullut opittua, eikä mikään ole täysin varmaa. Tuntuu, että viranomaiset tietävät vähiten asioista, joista ovat vastuussa ja herra Obama heittelee kapuloita rattaisiin. Arkielämä kuitenkin sujuu koko ajan paremmin ja kohta kolmen asumisvuoden jälkeen olen alkanut tuntea oloni kovastikin kotoisaksi. Siksi kai tulevaisuuden arpapeli välillä hengästyttää, mutta tilanne lienee sama aidan kummallakin puolella.

Meidät löytää siis lauantai ehtoona Holiday Innin aulabaarista, jossa kippaan lasillisen valkoviiniä, jonka tyttäreni on minulle ostanut. Täällä sitä(kin) saisi odottaa vielä 3 vuotta!

P.S. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihmettelyksi siitä, miten eri tavoilla asioita eri puolilla hoidetaan ja miten vaikeaa on karistaa suomalaista näkökantaa niin moniin asioihin.

Joulutohotusta

Sieltä se sitten putkahti: Thanksgivingin jälkeinen elämä eli Joulutohotus. Mutta koska minä ripustelin jouluvalot jo synnillisesti ennen kiittelypäivää, niin kai se on sitten mentävä jo ostamaan joulukuusi. Ja raivattava ruokahuone sinne kuuluvista hyödykekaluista, jotta saa kuusen näkymään ikkunasta kaikelle kansalle.

Laulavan joulupukin naapurustoomme lanseerannut perhekunta ei kuitenkaan vielä ole ryhtynyt toimeen eli kukaan ei laula lähimaastossa! Onneksi poroarmeijallinen naapuri sentään on hoitanut velvollisuutensa, ja se todellinen joulutalo auton katolla keikkuvine rekeineen on täydessä tällingissä. Siinä riittää ihmettelemistä vielä kolmantenakin jouluna.

Kauppoihin ei enää uskalla mennä, sillä liikennekin on äitynyt kolme kertaa aggressiivisemmaksi kuin vielä viikko sitten, sillä tottahan minun tulee olla se, joka krääsän ensimmäiseksi saa valittua. Jottei meidän pikku taapero vaan tunne itseään hyljätyksi saadessaan yhden täydellisen tarpeettoman paketin vähemmän kuin tarha- tai minkälie preschoolkindergartenin kaveri. Todellisen toveruuden aika on siis käsillä, mikä näkyy myös vapaaehtoiskeräysten määrässä. Tottakai haluan muistaa heikompiosaisia näin joulun alla, sillä hyvä omatunto on paras joululahja heti kinkun, paakkelsin ja suklaan jälkeen.

Tyhmä suomalainen jätti sitten Black Fridayn, Cyber Mondayn JA Giving Tuesdayn väliin ja elää elämäänsä ihan kuin vuosittaista kulutusjuhlaa ei tänä vuonna olisi tulossakaan. Ei tässä meinaan kerkiä, kun täytyy painaa töitä silloin kun niitä on ja saa ihan luvalla vielä tehdä. Tästä syystä näyttääkin siis siltä, että allekirjoittanut on ensimmäistä kertaa elämässään töissä jouluaattona!

Mutta ei huolta huomisesta, räätikäsloora on pakasteessa ja silli jo ostettuna eli kyllä niistä jo joulu syntyy. Ja onhan minua siunattu erinomaisen ruuanlaittotaitoisella miehellä, joten todennäköisesti koulun menu näyttää tältä: mätiä, lohta, kinkkua, pari pihviä, hivenen salaattia ja sitten lisää lihaa. Onneksi rosolli ja laatikot tulee nautiskeltua ensi viikonlopun Scandinaviaanisessa
yhteisjoulujuhlassa, ainakin mikäli mestari ehtii hommansa hoitaa. Paljonko niitä muuten tarvitaan, jos aikoo ruokkia sataviisikymmentä suuta?

Iloista ja lumista (not!) joulunodotusta kaikille. Uuden Vuoden juhlinta onkin sitten oma tarinansa...

Positiivisuushaaste

No sieltähän se sitten napsahti, positiivisuushaaste, mutta minähän en sitä viitsi vain Facebookissa jakaa, teen sen näin julkisesti.

Tykkään seuraavista asioista elämässäni (suomeksi):

- perhe.
- työni, joka alkaa kantaa hedelmää ja pikkuhiljaa kiire kasautuu sopivalla tavalla.
- ilmasto, jossa elän on likipitäen täydellinen. Ainakin ajoittain.
- ihanat ystävät, joita on moneen lähtöön; erityismaininta lounasporukalle, jotka tietää kuinka kaheli olen ja osaan olla kaheli kahdella kielellä.
- se fakta, että ei ole laajemmalla tasolla kiire minnekään: on koti, työ, lapsi kotona, ollaan terveitä, eikä tarvitse huolehtia mistään mullistavasta juuri nyt.
- erityisen kivat työkaverit ja kaikki hoitoalan henkilöt, jotka ovat samalla aaltopituudella.
- Sinä, joka muutit Gainesvilleen, toit palan Suomea lähemmäksi!


Sama toisella käyttämälläni kielellä eli asioita, joita rakastan, arvostan ja joista kiitän joka päivä:

- ihana, kaunis ja mielettömän fiksu tyttäreni, josta olen niin sanomattoman ylpeä joka ikinen päivä. Kiitos, että olet tyttäreni. Mieheni, joka on myös paras ystäväni: ilman sinua en olisi tässä ja nyt. Rakastan sinua loppuelämäni.
- työni, joka on maailman paras työ ja antaa minulle enemmän kuin ymmärränkään. Olen todellakin siunattu ja onnellinen siitä, että minulla on joka päivä asiakkaista, jotka tuovat valoa ja iloa elämääni. Olette niin tärkeitä.
- Charlotten ilmasto on kertakaikkiaan täydellinen, kun aurinko paistaa edelleen lokakuussa. Tämä on maailman paras paikka asua ja muistaa kiittää luojaansa joka päivä tästä upeasta mahdollisuudesta asua juuri täällä.
- Minua on siunattu maailman parhaimmilla, hauskimmilla, ihanimmilla, mukavimmilla ja auttavaisimmilla ystävillä. Teidän kanssanne on niin äärettömän hauskaa ihan joka kerta kun tapaamme. Tulen muistamaan teidät kaikki kuolemaani saakka.
- Elämänvaihe, jota elän juuri nyt on kerrassaan ihmeellisen rauhallinen ja seesteinen. Kiitos luojani siitä, että olemme terveitä ja kaikki asiat ovat hyvin. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken, mutta olen äärettömän kiitollinen kaikesta, jota saan.
- Minulla on maailman paras ammatti ja olen äärettöman kiitollinen kaikista ihanista ja lämpimistä ihmisistä, jotka minua ympäröivät. On mielettömän ihanaa, että voin tuntea teidän kaikkien lämmön ja innon matkallani kohti entistää parempaa tulevaisuutta. Kiitos rakkaat!
- Ja Lotte: en voi koskaan sanoilla kertoa kuinka paljon merkitsee se, että olet muuttanut niin lähelle (mutta kauas), sen täytyy olla johdatusta. Olen niin kiitollinen sinusta.

Mitä kaunein kiitos teille kaikille, jotka olette elämässäni. Olette iltarukouksissani alati!