Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani. 

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Jatkokoulutus on tuskaa!

Raflaava otsikko ei kerro siitä, millaista on olla jatkokoulutuksessa, vaan siitä, miten hankalaa on löytää jatkokoulutusta. jossa olisi jotain järkeä.

Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.

Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.

Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.

Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.

En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.

 Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.

En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.

Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.

Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?

Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.

Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.

Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.

Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.

Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.

Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.

Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.

Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.

Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Tyhjä hetki

Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Tavoite, välietappi ja hartaasti odotettu asumalupa kolahti postilaatikkoon eilen. Mitäs sitten?

Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)

Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!


Mutta kun kaikki tämä tapahtui niin äkkiä! Eihän se tässä prosessissa mitenkään sujuvalta tai nopealta tuntunut, mutta viime viikonlopun suomalaisnaisten tapaamisessa sain vähän perspektiiviä asioihin. Meidän prosessi oli TODELLA NOPEA, sillä ollaan asuttu täällä nyt 3,5 vuotta, tultiin L-viisumeilla, ostettiin talo puolentoistavuoden asumisen jälkeen, ja nyt kaikilla on kädessä green card! Se on nopeaa toimintaa. Lieneekö syynä se, että mieheni on täällä niin kovasti haluttu henkilö!? Ihan oikeasti, minun status on nyt spouse of skilled worker ja tyttäreni on tietenkin taitavaksi todetun jälkikasvua. Anna mun kaikki kestää. Ei tiennyt tämä maalaistyttö mihin liemeen itsensä ähkäisi, kun Hyväriseen Senssi-klubilla vuonna 1990 törmäsi. Pitääkö mun nyt alkaa kutsua äijää oikein isännäksi, kun kerran siinä kortissa, joka on aina ja kaikkialla pidettävä mukana, niin seisoo?

Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.

Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.

Hammalääkärissä, hammaslääkärissä ja sitten vielä hammaslääkärissä

Tasan ei käy onnenlahjat.

Jopas tässä on pari vuotta vierähtänyt ilman yhtään hammaspaniikkia, joten olihan se siis aikakin. Jos vielä muistatte vanhasta blogista, kuinka aina sain hammasongelmia, kun oli tiedossa lentomatka jonnekin, niin tämä kirous näyttää edelleen pysyvän. Taisinpa siis mainita, että suunnittelemme Kalifornian matkaa ja itselle on tulossa myös Minnesotan keikka, joten siitäpä sitten otti ja loukkaantui hammas!

Kun kylmänsietokyvyttömyys siirtyi luokkaan ´vain 32-35 asteinen suuntäyte on sallittua´, menin vihdoinkin hammaslääkärilleni. Hän sitten kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (100 taalaa) ja tuomioksi tuli: tulehtunut juuri, tarvitsee juurihoidon! Jihaa, siitähän me kaikki tykkäämme. Tämä Family Dentist ei sitten ei kuitenkaan tee tällaisia operaatioita itse, vaan antoi lähetteen toiselle hammaslääkärille (endodontist), jonne sitten kiltisti kipitin.

Tämä hamputohtori sitten mittasi verenpaineen, kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (159 taalaa) ja - ylläri ylläri - tuli samaan lopputulokseen! Ei muuta kuin uutta aikaa tilaamaan. Endodontistit kuitenkin tarvitsevan maksun tulevasta hoidosta etukäteen, joten ensimmäiseksi hoidettiin se: 1225 taalaa! Auts. Sitten reilun kahden tunnin aika varaukseen ja kotiin jännittämään.

Énnen kuin astelin vastaanotolle ensimmäista sessiota varten, soitettiin etukäteen kaksi kertaa (oletko varmasti tulossa paikalle) ja lähetettiin muistutuksena sähköposti. No muistin mennä (kuka voi UNOHTAA juurihoidon) ja sain luettavakseni (ne tavanomaiset seitsensivuiset lomakkeet täytettiin ennakkoon netissä) vielä yhden lapun, jossa kerrottiin kaikki mahdolliset haitat, joita juurihoidon yhteydessä voi sattua ja se piti sitten allekirjoittaa. Eli jos saan komplikaation ja kuolen, niin vastuu minun koska suostuin mokomaan hoitoon.

Hoito meni ihan hyvin, ehkä siksi, että ensitöikseni jouduin nielemään 600 milligrammaa ibuprofeenia; katselin talonostoohjelmia nappikuuloke korvassa toisella silmällä, kun ikeniin iskettiin 4 puudutusneulaa ja hampaaseeni tungettiin yhteensä 15 senttiä poranterää. Jossain vaiheessa  otettiin röntgenkuva (numero 3), koska haluttiin nähdä ollaanko juuren pohjassa. Yhtä juurta ei kuitenkaan löytynyt lainkaan, joten lopuksi otettiin vielä 3D kuva (numero 4), jotta voitiin todentaa piiloutunut juuri. Tästä en kuitenkaan joutunut erikseen maksamaan, sillä se kuului hintaan. (Kylläpäs lohdutti.)

Sitten kotiin parantelemaan ohjeena ottaa kuuden tunnin välein, vähintään kolme päivää tuo 600 mg lääkettä ja kunnon möttöhuumesärkylääke varmuudeksi matkaan. No selvisin Advililla, mutta on se kumma, kun ylähampaan juurihoito aiheuttaa ikävänsorttista kipua myös alahampaaseen! Lumiviikonloppuna asiaa pohdiskelin ja lopulta oli annettava periksi: alahampaan sillan alus on taas tulehtunut. (Onneksi oli Finlandia votkaa alkusammutukseen eli desinfiointiin, kun oltiin pari päivää lumijumissa kotosalla.)

Ei muuta kuin sinne omaan hammaslääkäriin sitten taas (tunkivat sinne väliin ja sain hyvää palvelua) koputeltavaksi, kaiverrettavaksi, hammaslangoitavaksi ja röntgenkuvattavaksi (numero 5) ja uskottava se on: silta on liian lähellä hammasluuta ja aiheuttaa tulehduksen (sama tapahtui 2 vuotta sitten). Hinta 100 taalaa, antibiootti 50 taalaa ja desinfektoiva suuvesi 10. Toimintasuunnitelmaksi joko A) uusitaan silta (1200 taalaa) tai yritetään kaivesraa sitä puudutuksessa pienemmäksi (hinta-arvioita ei ole, koska ei ole tiedossa onko sitä mahdollista tehdä; silta on muuten tehty Suomessa).

Jätetään hautumaan ja hoidetaan tulehdus pois. Sitten seuraava sessio juurihoitoa päälle: 4+1 puudutuspiikkiä ja neljä kertaa 2-3 röntgenkuvaa (numerot 6-15), koska se neljäs juuri oli ylenpalttisen kalsifioitunut ja meni siksakkia. Muutama tulekivenkatkuinen sementin sisääntunku (kiljuin kuin pistetty sika, siksi pantiin vielä yksi puudutuspiikki kaupan päälle), täyteaineen polttaminen (haisee kuin polttohautausta tehtäisiin) ja väliaikainen paikka päälle. Aikaa meni vain 2 tuntia 45 minuuttia. Mutta huom. tämä kaikki kuului siihen könttäsummaan! Lääkkeet ja ohjeet päälle ja kerrankin meikäläinen on sitä mieltä, että ottaa kyllä kiltisti kaikki tarvittavat Advilit sinne antibiootin ja mahalääkkeen sekaan. (Toivottavasti en joudu lunastamaan niitä toisia mömmöjä.)

Mikäs tässä on sitten odotellessa kruunun rakentamista! Se mennään tekemään sinne oman hammaslääkärin luo, sitten kun sisu alkaa taas kantaa (max. 4 viikkoa saa odottaa) ja rahapussi kestää. Kruunu maksaa muistaakseni kuutisensataa, semmoisia kun on tälle prinsessalle jo muutamia väsätty. Ja palvelu on ollut kaikin puolin miellyttävää ja asiantuntevaa, eli en valita. Enkä valita siitäkään, että hammasvakuutuksemme korjaa ainoastaa 2000 taalaa vuodessa eli yli on räjähtänyt jo kirkkaasti! Teen sitten kiltisti ne putsaukset omasta pussista (noin 300 kerta), koska osaan arvostaa omia hampaitani.

Mutta en enää tänä vuonna edes ajattele matkustavani mihinkään, sillä toiseen juurihoitoon tai kruunuun tai edes siihen sillan korjaukseen ei ole varaa. Tervetuloa amerikkalaiseen todellisuuteen; jos ei ole vakuutusta ei ole lääkärinhoitoa! Minulle ei ole hammaslääkärihoitoa enää herran vuonna 2016 tiedossa eli sopii nyt sitten pysyä hampaat suussa. Alkaa ystävien hampaattomat kolot löytää ihan uudenlaisia merkityksiä. Implantin tekeminen olisi semmoinen neljän tonnin paukku ja yksikin ystäväni maksoi juuri 3000, kun piti leikata näytepala toisesta rinnasta. Ja hänellä oli erinomaisen hyvä vakuutus; ilman sitä lasku olisi ollut 30,000. Ei naurata ei.

Mutta kaikesta huolimatta olen ihan zen, kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen juuri tässä. Asiat voisi olla paljon huonomminkin. Ainoa mikä korpeaa on se, että hampaistani on otettu viisitoista (15!) röntgenkuvaa puolentoista viikon sisällä. Tällä säteilyllä huonompikin geiger-mittari rämähtäisi melkoisille desibeleille! Olen tässä sitten luonnonmukainen.

Tuulta purjeissa!

On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?

Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.

Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.

Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.

Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?

Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.

Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).

Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.

Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!

Kevättä ilmassa?

Mies tuli juuri kotio lähteäkseen golffaamaan ja oli tyytymätön vallitsevaan säätilaan. Ei, meille ei ole iskemässä trooppinen myrsky (sori vaan Florida), vaan meille tuli kevät.

Aamulla, kun herään aikavälillä 6-7 täytyy pukea verkkarit ja aamutakki, jotta tarkenee juoda aamukaffeet terassilla. Lämpötila ei kipua yli kahdenkymmenviiden ennenkuin kymmenen jälkeen eli aamulenkille tohtii hyvin vielä yhdeksän jälkeen (päivälläkin vain 30 paikkeilla). Aamulla kaivoin villasukat jalkaan. Kosteusprosentti on laskenut alle viidenkymmenen. Pitää kastella perennoita ja mennä ostamaan orvokit postilaatikon alle. Ikkunat olisi hyvä pestä. Likka on väsynyt koulunkäyntiin.

Tänä vuonna elokuu on ollut varsin hiljainen työsaralla (lomakausi menossa, mutta ensi viikolla jo kiihtyy, kun koulurutiinit iskevät kiinni arkeen) eli on ollut aikaa miettiä tulevaa ja sitä kuuluisaa suuntaa, jonka elämässä ottaisi. Tai no, suunta on otettuna, mutta miten paljon tähän työksi kutsuttuun hommaan oikein kannattaisi panostaa aikaa, rahaa ja erityisesti vaivaa.

Yrittäjäksihän en ikinä rupea (kuten en opettajaksikaan koskaan), mutta silti on täytynyt pohtia panostamisen ja elämisen suhdetta. Mitä sitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon jaksaa? Kaikenlaista on tullut matkan varrella luvattua, mutta sitten kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä, niin meinaa mennä pupu pöksyyn.

Olen pyörittänyt hoitolaani nyt reilun vuoden eli etsikkoaika on ohi. Olemme (tai minä olen hyväksynyt asian kolmen vuoden takkuamisen jälkeen) päättäneet jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten nyt on oikea aika miettiä tulevaa ja saada yritystoiminta sellaiseen kuntoon, että sillä elää. Mikä on hieronta-alalla aika kaukainen haave. Ihan miehen palkkapussin varassa tässä ollaan siis edelleen ja likan laittaminen yliopistoon olemassaolevilla rahoilla on utopiaa.

Täytyisi siis pianaikaan oikeasti perustaa se yritys, jotta toiminta olisi erotettu henkilökohtaisista asioista, mutta sehän tottakai maksaa ja vaatii lainoppineiden palveluita toteutuakseen. On siis tarkkaan pohdittava kannattavuussuhdetta. Eli asetettava realistiset (rahalliset) tavoitteet suhteessa omaan jaksamiseen (siihen se nimittäin aina kiteytyy: tällä alalla kaikki on kiinni omasta kropasta ja sen toimivuudesta) ja siihen mitä HALUAA tehdä.

No, minä haluan jäsenkorjata (en hieroa) ja tässä asiassa on sellainen pieni haaste matkalla, että kukaan täällä ei tiedä mistä on kyse, eikä asiaa oikein pysty edes kääntämään paikalliselle kielelle. Voisin siis tyytyä ´vain´hieromaan tai sitten aloittaa massiivisen operaation lanseeratakseni jonkinlaisen jäsenkorjauksen käsitteen tänne. Työmäärän suhteen on vaikea tietää, kumpi veisi enemmän aikaa ja (henkisiäkin) resursseja, mutta tasan tarkkaan tiedän, kumpi tapa pitää minut vireessä ja jotakuinkin täysipäisenä.

Hierojana saisin buukattua itselleni täydet työpäivät (esim. entisessä työpaikassani tai jossain muutta ketjussa) todennäköisesti kolmessa kuukaudessa ja tienaisin noin kaksi tonnia kuussa (lisäksi tipit), josta menisi tietenkin vero (laskennallisesti kuvittelisin tekeväni kuusi tuntia päivässä kontaktityötä neljänä päivänä viikossa). Tämä tarkoittaisi keskimäärin 96 asiakasta kuukaudessa. Jos taas teen jäsenkorjausta hinnalla, jonka laskennallisesta ajattelen kannattavan (80 taalaa/tunti), täytyisi tehdä 30 hoitoa kuukaudessa päästäkseen samaan ja tähän olen jo sisällyttänyt vuokran, jota maksan nykyisestä huoneestani. Laskennallisesti siis tarvitsen 8 jäsenkorjausasiakasta viikossa, jotta tienaan saman kuin pystyisin työntekijänä ikinä tällä alalla ja tämän kuntoisena tienaamaan.

Kumman sinä ottaisit viikottaiseksi työmääräksi: 24 tuntia säänneltyä työtä ilman huolia ja murheita (jollei sellaiseksi lasketa puuduttavaa tylsistymistä) vai 8 tuntia tuntia mielekästä tekemistä ja saisit lisäksi itse päättää aikatauluista, mutta pesisit myös joka ilta lakanasi, siivoisit ja puunaisit hoitotilasi, maksaisit välineet, hoitaisit markkinoinnin ja olisit vastuussa kaikesta?

No, minä olen valinnut jälkimmäisen ja olen tässä vaiheessa juurikin edellämainitussa tavoitteessa asiakasmäärän, mutta en ihan vielä rahatilanteen suhteen, sillä ensimmäisen vuoden aikana on tokikin täytynyt antaa alennuksia ja haalia asiakkaiksi ihmisiä, jotka eivät välttämättä tavoittele jäsenkorjausta, koska eivät tiedä sen olemassaolosta. Nyt on siis aika a) nostaa hinta sille kuuluvalle tasolle ja b) lakata ottamasta vääränlaisia asiakkaita. Miten tämä sitten tehdä, jotta säilyisi tunne siitä, että hallitsee asioita? Miten kauniisti sanoa, että valitettavasti en voi auttaa sinua, jos 1) haluat tavallista rentouttavaa hierontaa 2) et ole valmis maksamaan pyytämääni hintaa.

Nyt pitää luoda kymmenelle ihmiselle viikoittainen tarve haluta maksaa jäsenkorjauksesta sille kuuluva hinta. Ja koskapa Charlottessa asuu noin 800 000 ihmistä, niin kyllä sieltä ne kymmenen ihanaa ihmistä varmasti löytyy. Ja  jos otetaan mukaan koko työssäkäyntialue, niin puhutaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, joten on realistista olettaa, että vuoden kuluttua 20 ihmistä haluaa viikoittaisen jäsenkorjauksen (kuvitelkaas, kuustonnia kuussa). Mitä en tokikaan pysty yksinäni toimittamaan, joten haasteeksi ei kannata ottaa asiakasmäärän lisäystä, vaan rakastamani hoitomuodon tunnetuksi tekeminen. Kiinnostavuus asiaan luo asiasta kiinnostuneita hoitajia ja viiden vuoden tähtäyksellä minun ei tarvitse hoitaa yhtäkään asiakasta itse, vaan kerään rahat ja muut tekee hoidot.

Kuullostaa utopialta vai? Ehkä, mutta unelmilla (tai pahimmilla peloilla) on tapana toteutua. En siis yhtään tiedä missä olen vuoden tai viiden päässä, mutta tänään olen tässä ja Charlotte vapiskoon: jäsenkorjaaja on aloittanut toden teolla. It´s my way or no way: KatasWay.


Juu, pelottaa ihan perJANtaisesti!

Toimitusjohtaja ja suorittavan työn tekijä kisaavat laatupäällikön ja palkanlaskijan suosiosta

Tilannehan on nyt siis semmoinen, että tämä oman elämänsä toimitusjohtaja istuu yksin myös olemattoman (sellaista ei siis tarvitse täällä perustaa, jos luottaa siihen, että vakuutuksesta korvattavaksi summaksi riittää se 2 miljoonaa) firmansa toimitusjohtajan, laatupäällikön, palkanmaksajan ja auditoijan pallilla sen lisäksi että sattuu olemaan myös ainoa suorittavaa työtä tekevä yksilö. Sitä voisi helposti kuvitella, että tilanteesta aiheutuu jonkinlainen eturistiriita, mutta toistaiseksi vuosikokoukset ovat sujuneet hyvässä hengessä ja ilman riitelyä. 

Joten onhan se ihan odotettua, että vuoden viimeisessä miitingissä suorittavan työntekijän pikkuriikkinen valitus on alkanut saada jalansijaa, millä on tuhoava vaikutus työilmapiiriin. Kuulemma liiallinen työnteko aiheuttaa ranneoireita, eikä punttisali (joka on ostettu suhteilla ulkopuoliselta toimijallta) yksin riitä työkykyä ylläpitäväksi toiminnaksi. Toimitusjohtaja ei tässä vaiheessa vielä omaa uskallusta jättäytyä pois eräästä paljon aikaa vievästä ja huonosti palkatusta projektista. Laatupäällikkö taas ilomielin dumppaisi tuon suhteettomasti aikaa kuluttavan osaprojektin sinne, minne se kuuluu, mutta palkanlaskija ei ole pystynyt omaa kantaansa perustelemaan. Hän kyllä kuluttaa suhteettoman paljon kaikkien yhteistä aikaa laskemalla tuntihintoja ja korottelemalla oletettua vuokraa. 

On vaan niin vaikea, tällaisessa aloittelevassa pörssiyhtiössä, uskaltaa ottaa riski, joka sitten pitkällä tähtäimellä saattaisi poikia huomattavia aikasäästöjä. Kun ei tiedä milloin aikasäästö sitten aktualisoituisi ja kuka siitä sitten nauttisi: toimitusjohtaja, jolla olisi aikaa käydä vaikka kävelylenkillä; laatupäälliikkö, joka suoltaa uusia ideoita koko ajan, mutta muut eivät ehdi, jaksa, viitsi tai halua kuunnella; palkanlaskija, jolla numerot pyörivät jo tälläkin hetkellä silmien ulkopuolella; vai ihanko suorittavantyön tekijä, joka tarvitsee kahden kuukauden toipumisajan ranteensa kuntouttamiseen, mikäli työtahti ei kohta helpota tai työnkuva muutu. 

Onneksi on vielä tuo sisäpuolinen auditoija, joka lyö faktat tiskiin: 

Firma ei pysy pystyssä ilman suorittavan työn tekijää, joten häntä ei voida uhrata! Hänet määrätään pikapikaa laserhoitoon ja intensiivinen punttisaliohjelma aloitetaan heti! Palkanlaskija saa luvan rauhoittua, sillä verotusohjeet puuttuvat edelleen ja aina voi tarvittaessa tukeutua siihen suhteilla tyytyväisehkönä pidettävään ulkopuoliseen rahoittajatahoon. 

Laatupäällikkö on toistaiseksi tehnyt erinomaista työtä, onhan olematon yritys ainoastaan kuusi kuukautta vanha, joten hänelle annetaan täysi työrauha jatkaa innovatiivista ideointiaan. Toimitusjohtaja lähetetään hetimiten konsultin pakeille oppimaan erilaisia vuorovaikutustaitoja, sillä sehän johtajan tärkein, jossei ihan ainoa, toimi on. Ymmärtää työtekijöitään ja tukea jokaista kohti yhteistä tavoitetta!

Tässä olisi pullat erinomaisen hyvin uunissa, jossei se olisi tuo yhmyrä toimitusjohtaja, joka on menossa projektin palkkaneuvotteluun ensi viikolla. Se nimittäin voi ihan piruuttaankin unohtaa kaiken yhdessä sovitun ja tulla takaisin epäedullisen neuvottelutuloksen kanssa. Ja sitten ollaan taas alkupisteessä. 

Vaikka siinä sitä kai ollaan tavallaan jo muutenkin, sillä ilman työlupaa kaikki lähetetään mailitehtaalle nauttimaan auringosta ja tappelemaan verissäpäin sen ulkopuolisen rahoittajan rippusista. Mutta tämähän on vain elämää tämä, ja onneksi aurinko sentään paistaa.

Ja hän on jälleen Ihminen

Alkuhuomautus: kerron tässä postauksessa asioista, joista en oikeasti tiedä mitään, tämä(kin) postaus on siis omia tunnelmiani ja ajatuksia siitä, miten olematon raha pyörittää maailmaa!

Siis vihdoinkin, vihdoinkin olen siirtymässä oikeaksi ihmiseksi jälleen! Olen asunut täällä 2 vuotta ja melkein 3 kuukautta, allekirjoittanut puolison ominaisuudessa talomme kauppakirjat, käyttänyt semmoisen viisitonnia olemattomaan koulutukseen, saanut työpaikan, perustanut perustamattoman yrityksen, saavuttanut jonkinlaisen asiakaskunnan ja tienaan taas rahaa.

Olen vieraillut Wells Fargossa noin kolmekymmentä kertaa: avannut oman tilin miehen todistaessa ja taatessa vieressä, anonut luottokorttia, lunastanut sekkejä, anonut luottokorttia, hankkinut oman pankkiirin, anonut luottokorttia, avannut yritystilin, anonut luottokorttia, käynyt valittamassa maksuista, joita ei pitänyt olla, anonut luottokorttia, valittanut maksuista uudestaan, hakenut kolme (KOLME) pankkikorttia ja anonut luottokorttia.

Olen soittanut muutaman kerran Wells Fargon puhelinpalveluun ja kuunnellut kuuliaisesti 75 sekunnin litanian siitä, mitä pitäisi painaa, kun on mitäkin asiaa, ja vielä useammin olen soittanut Wells Fargon Merchant -palveluun. Käytän siis Merchantin maksutonta kortinlukulaitetta, joka maksaa 20 taalaa kuussa ja harrastuksenani on joko soitella sinne tai sähköpostailla henkilökohtaisen pankkiirini kanssa asiasta, jota en vieläkään ole pystynyt pureksimatta nielemään. Minä kun edelleen kuvittelen, että ilmainen tarkoittaa sitä, ettei se maksa mitään. Mutta Merchantin kunniaksi on toki sanottava se, ettei kyseinen aparaatti myöskään suostu toimimaan pyyhkäisemällä, joten ehkä ne siksi siitä veloittaa.

Mutta nyt, tänään, ehkäpä juutalaisen uuden vuoden kunniaksi, se on vihdoinkin koittanut: MINÄ SAAN ENSI KUUSSA LUOTTOKORTIN!

Nykyinen feikkiluottokorttini (sellainen, jossa on luottoa juuri sen verran kun tilillä on katetta) vaihdetaan oikeaan luottokorttiin! Juhuu, olen jälleen luottokelpoinen yksilö. Eikä siinä vielä kaikki: voinpa sitten anoa luottokorttia myös yritykselleni ja samalla sivukortit kaikille työntekijöilleni! Tämähän on suorastaa aihe mennä ostamaan (luotolla) uusi lompakko.

Ja kiittää ja kumartaa Wells Fargoamme, joka jaksaa muistaa meitä samalla kuukausittaisella paperituotteiden määrällä, jonka yksi suomalainen paperitehdas viikossa tuottaa. Ja jokaisen kotiinkannetun paperituotteen asiakas, eli tässä ja yritykseni tapauksessa siis minä, maksaa omista pikku tuloistaan. Osan tästä tulvasta voi toki verkkopankin ihmeellisessä maailmassa käydä klikkaamassa otsakkeen ´ei kiitos´ kohdalta estetyksi, mutta se sitten täytyy tehdä erikseen oman tilin, yrityksen tilin ja merchant-tilin kohdalla, ja viimeksi mainittu vaatii soittamista palveluun ja kolmen yhdeksännumeroisen merkkijonosarjan muistamista, mutta muuten siis ihan näppärää.

Ja uuteen iPhoneen saisi ladattua kännykkäluottoa ja sekit voi siis tallettaa tililleen appsin kautta valokuvaamalla. Eli kyllä meistä pidetään huolta, mutta jos pankki (siis Wells Fargo) kerran työllistää yhden jokaisesta 500:sta amerikkalaisesta, niin melkoinen human potential:han siinä on kyseessä. Ja muutama tuhat heistä tekee töitä Innovation Parkissa, jossa eräskin hieroja toimii työntekijänä, eli ei muuta kuin raha kiertämään.

Tai niinkuin nykymaailmassa oikeilla ihmisillä tapana on: luottoa peliin ja krediitit tiskiin!