Erilainen uusi vuosi

Minä tykkään perinteistä ihan kamalasti ja erityisesti joulu on aina ollut tärkeä perhejuhla, jolloin suku on kokoontunut yhteen. Sanomattakin on selvää, että muutamista perinteistä on pitänyt tässä vuosien saatossa luopua, mutta yhtälailla uusia juttua ja tulevia perinteitä on vastaavasti saapunut elämäämme.

Meille joulu on se kaikkein perinteisin ruokamässäysjuhla lanttu- ja perunalaatikoineen, mutta tottakai sekin on muuttanut muotoaan, koska meidän suku tällä mantereella on tasan 3 ihmistä. Ja vähän myös siksi, että Thanksgiving on täällä se isompi juhla, jota viettävät kaikki vapaapäivineen eli se vähän syö joulua. Me pääsimme taas muutaman vuoden tauon jälkeen kunnolliseen Amerikkalaiseen Thanksgiving -pöytään - röyh.

Joulun vietimme tavalliseen tapaan kotosalla syöden, paketteja availlen ja pelejä pelaten (kaksi pelasi jotain konsolijuttua ja mä luin 3 kirjaa siinä sohvalla lojuksien). Siis oikein rentoa oleskelua, vaikka toki kävelin kaverin luokse yllätyskahville ihan vaan koska ilma oli niin ihana (joulupäivänä tohti kävellä senkin osuuden, jossa ei ole jalkakäytävää, koska liikennettä ei juuri ollut).

Likka lähti sitten kampukselle eikä mies ollut millään muotoa kiinnostunut poistumaan kotoaan, niin minä päätin ottaa mahdollisuudesta vaarin ja hurautin rannikolle viettämään eksklusiivijuhlaa itseni kanssa. Tämä on siis aivan loistava juttu ensiksikin siksi, että rakkailla ystävillä on täällä asunto, jota saan lainata (periaatteessa ihan milloin vaan, ainoa haittapuoli on reilun kolmen tunnin ajomatka) ja toiseksi siksi, että Wilmingtonin kaupunki on tuossa alle tunnin päässä. Ja siellä siis asuu yksi rakkaista opiskelijoistani, jonka luokse aion tästä ihan kohta hurauttaa juttelemaan ja lounaalle.

Siis rantaloma yksin on aivan täydellinen startti uudelle vuodelleni! Ilmat ovat suosineet eli aurinko on paistanut. Lämpötila pyörii päivällä noin viidessätoista asteessa eli minulle aivan täydellinen ulkoilusää, en edes palanut vaikka eilen tarvoin reilun tunnin paisteessa. Asunnon ikkunasta näkyy tuo sisävesiväylä (Intercoastal waterway) ja sammakotkin ovat näin talvisaikaan hiljaa (kesällä ne nimittäin pitävät hereillä vaikka kuinka sulloisi korvatulpat korviin). Minulla on siis ihana rauha ja aikaa pohtia syntyjä syviä eli suunnitella vuotta (ja vuosikymmentä), tai sitten lukea kirjaa ja juoda kahvia. Valitettavasti suurin osa kahviloista oli uuden vuoden päivänä suljettu tällaisessa pikkukylässä kun ollaan.

Ja jälleen olen alkanut ymmärtää jotain perin Karoliinalaista: jokaisella täällä asuvalla on suosikkiranta(kaupunki), jota kehutaan maasta taivaaseen (vaihtoehtoja siis todellakin löytyy, katso vaikka kartasta), ja jonne palataan uudelleen ja uudelleen. Tällaiselle kuivanmaan kasvatille ranta on aina ollut vaan ranta, siis samaa hiekkaa ja vettä, mutta onhan näissä eroja. Oma suosikkini tähän asti on ollut Oak Island, mutta tämä Sunset Beach on kyllä hyvä kakkonen. Ai miksi: täällä ei ole ensimmäistäkään hotellia, eli ei ketjuravintoloita, ei lasten suosimia vuoristoratoja tai muita härpäkkeitä, eikä Ripley´s Usko tai älä -museota (huoh)! Rantakaistale on täällä semmoset 20-30 metriä leveä (laskuveden aikaa aikaan siis 100 metriä) eli tilaa on. Kävelymatkaa (rannan pituus) on arviolta neljä mailia eli riittää kyllä minulle. Toisessa päässä ranta loppuu lintujen luonnonsuojelualueeseen, mikä on oikein kannatettava asia ja toisessa päässä kanaaliin, jonka näen tuosta ikkunastani juuri nyt! Minulla siis on merinäkymä, joskin se siintää tuolla ruovikon takana.

Ja vuoden eli vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä minä näin elämän ensimmäiset delfiinit leikkimässä siellä rantaveden tuntumassa! Siis aivan luonnonvaraisesti ihan vaan auringonlaskua ihaillessani. Ja vaikka ystäväni heti tarjoutui viemään minut vesiskootteriretkelle delfiinejä ihailemaan, niin minä tietenkin kieltäydyin: en halua heitä häiritä yhtään enempää, tässä suhteessa aion pysyä tylsänä suomalaisena, joka kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä.

Kyllä kai minä siis olen vähän juurtumassa tänne Pohjois-Karoliinaan ja sen elämään. Täällä rannikolla on aivan eri meininki kuin suuressa ja steriilissä kotikaupungissmme, olkoonkin, että ero varmasti tulee myös asukkaiden yleisen elintason eroista. Täällä ollaan maalla, eikä nyt ole turistiaika, mikä tekee tästä minulle parhaan vierailuajankohdan. En tietenkään pysty käsittämään millaista olisi asua täällä rannikolla, tämä on minulle kuten niin monelle monituiselle muullekin vain loma-aluetta, mutta ajatuksentynkää sain kyllä Pat Conroyn kirjoista. Jep, Vuorovetten prinssi ´tapahtui´ siis eteläisessä Karoliinassa eli antaa vähän perspektiiviä, jos pääsee yli päänsisäisestä Barbara Streisandin kuvasta. Luin kirjan siis englanniksi pari kuukautta sitten, koska se avaa jonkinlaisen kuvakulman asuinpaikkaani. Seuraava kirjalistallani on Delia Owensin Where the Crawdads Sing*, ja kyseinen kirjailija on tietenkin täältä nurkilta ja kirjoittaa luonnosta, suistoalueesta ja elämästä täällä.

Vuonna 2020 aionkin lukea kirjoja ja pohtia sitä, miten kirjan kuvaama maailma ja oma kokemusmaailmani yhtyvät. Tämä on sitä hiljaista tietoa maailmasta, kultturista ja asuinympäristön vaikutuksesta ajatteluun. Luen siis paljon ja kummallakin kielelläni, mutta josko tänä vuonna pyrkisin myös sanallistamaan sitä, miten kokemani ja lukemani vaikuttaa käsityskykyyni eli ymmärrykseeni. Minulla olisi liuta kirjoja luettuna, joista voisin sanoa vaikka mitä, mutta ajatukset ovat vielä pöpperönä päässä. Katsotaan miten aika ja into riittävät. Ja jos oikein kunnianhimoiseksi päättäisin ryhtyä, niin tekisin analyysit kummallakin kielellä ja niistä tulisi aivan erilaisia. Sillä kääntämään minusta ei ole, sen olen ymmärtänyt jo kauan sitten, ja ymmärrys vain syventyy sitä mukaa kun etenen Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjassa. Minun kielellinen taitoni on kyllä kivettynyt kummallakin kielellä, mutta en siis anna periksi!

Perästä kuuluu, vuosi 2020 olkoon sivistyksen vuosi ja yritän kirjata mielenliikkeitäni tänne blogiin!

*Crawdad ei siis tarkoita varista (crow), vaan etelän murteella jokirapua eli siis suomalaisittain rapua (oik. crawfish tai crayfish). Kunhan olen lukenut kirjan, niin kerron miten ne laulavat. Minä tietenkin luulin, että kirja kertoo variksista. Tavallinen rapu täällä on crab, joka siis oikeasti on taskurapu, ja jonka syöminen on yhtä työlästä kuin suomalaisenkin ravun. Mutta täkäläisessä ravussa on kyllä aika paljon enemmän syötävää. Ravut on parhaimmillaan rapukakkuina (crabcake), jotka eivät tietenkään ole kakkuja vaan pihvejä (vrt, jauhelihapihvi), joita ei täällä saa kutsua pihviksi, koska kyse ei ole kokolihasta. Jauhelihapihviä taas tulee kutsua täkäläisittäin voileiväksi (sandwich), jolla ei ole mitään tekemistä voin kanssa, sillä täällä en ole koskaan nähnyt voita laitettavan leivälle. Voileipä on siis meikäläisittäin hampurilainen, mutta  - muista! - täällä hampurilaisessa on oltava se (koko)lihapihvi, Jos haluat selittää mikä on suomalainen voileipä, niin se on open sandwich, mutta käsitteenä se on käsittämätön, sillä täällä leivälle laitetaan pähkinävoita. Jos leipä sisältää juustoa ja/tai leikkelettä, siitä tulee lounasleipä eli deli-ruokaa. Eli missään tapauksessa leipä ei ole aamiaisruokaa, milloin tahansa muulloin se on käypä ateria!

EDIT: aina valpas sensorini korjaa edellistä: Jauhelihapihvi on burger patty, joka on ihan käypä sisältö hampurilaiseen; yhtä lailla kuin kokolihapihvikin. Ero tulee siitä leivästä: sämpylä vai leikattu siivu. Ja voitakin laitetaan leivälle, jolloin sitä kutsutaan toastiksi.
Tämä prosessi kuvaa elämääni aika hyvin, juuri kun luulen jotain ymmärtäväni, se muuntuu, sekoittuu ja löytyy uusi totuus. Eikös elämä ole oppimista, ja vierivä kivi ei sammaloidu.

´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Isoja asioita!

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.

Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.

Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille. 

Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.

Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.

Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.

Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.

Näitä päiviä

Kun kakarat kirkuu (ei kilju, ne KIRKUU eikä siihen vissiin voi puuttua) joka paikassa.

Kun on niin hiki, että eritettä tursuu varpaiden välistä.

Kun joku idiootti vetää röökiä kahvilan terassilla (sitä ei oikeesti koskaan missään normaalisti tapahdu Charlottessa).

Kärpäset takertuu kaikkeen kuin takkiaiset.

Ei saa sitten millään muutettua paperia pdf:ksi omin voimin (en suostu maksamaan).

Kun harmittaa, ettei latte maistu samalta mantelimaitoon. 

Viereisessä pöydässä satakiloinen kahdeksanvuotias mättää super-duper-ekstrakermavaahtojätskiannosta.

Kun ei ole tulenpalava kiire ja ehtii pysähtyä ja miettiä kuka on, missä on ja mitä haluaisi tehdä. 

Hetkellisesti ahdistus pusertaa ja mieli kiemurtaa saamattomuuden suossa. 

Sitten alkaa miettiä, että olenhan tehnyt hyvää ja terveellistä ruokaa jo useampana päivänä. 

Selkää ei juuri nyt särje (on sitä kyllä toimerretukin), eikä olkapää lähetä sähköiskuja ranteeseen. 

Voimaa on tullut keskivartaloon kuin huomaamatta (vuosi Pilatesta 1-2 krt viikossa) ja lenkilläkin voi maltillisesti käydä vaikka mittari kellottaa kosteusprosentiksi 64.

Ruokavalion rukkaus ei ole ollut riittävä pitämään kilpirauhasen vasta-arvoja ihan priimakohdassa, mutta verenpainetta ei ole, kolesteroliarvot on täydellisiä, ja mikä hienointa: kummankin puolen sukurasitteesta ja tästä sisäelimiä vuoraavasta vatsamakkarasta huolimatta sokerit eivät ole yhtään kohonneet! 

Asiakkaita on edelleen joka viikko 5-10 (ja todennäköisesti vauhti kiihtyy, kun koulut alkaa), vaikka ei ole toimistoa, enkä ole tehnyt markkinoinnin/itseni tunnettuna pitämisen eteen mitään sitten toukokuun.

Minulla on aikaa istua kahvilla, käydä lounailla ja opiskella. Kuin huomaamatta ystävyyssuhteet kehittyvät (eri suuntiin luonnollisesti, mutta kenestäkään ei ole tarvetta pitää väkisin kiinni) ja muovautuvat. Tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta, haastavalta ja mielekkäältä. 

Kun viikon tai kaksi on taas tosissaan miettinyt jotain muuta työuraa, kunnei vaan jaksa. 

On siis taas uskallettava katsoa elämäänsä ja valintojansa silmästä silmään ja todettava kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Onni onkin sitten tunnistettava ihan itse! Joskus se vaatii vähän alleviivausta, kun lähestytään tämän ammatin ydintä. 

Minun jaksamiseni tulee ensimmäisenä.

Vanhuus ei tule yksin

Voihan elonkevät tätä ihmispolon eloa! Kun yhdestä päästä jotain oppii, niin toisesta rapistuu. Vähän kuin Finnairin Miami-Helsinki -lennot, jonne minulla on American Airlinesin pisteillä hankittu lippu, jotka siis on peruttu. Tai ainakin vielä toistaiseksi lentävät muiden yhtiöiden koneilla, mutta saas nähdä kuinka kauan. Vaan ei murehdita sitä aivan vielä, sillä reissuun (tai koneesta jäämiseen) on vielä reilu kaksi kuukautta aikaa.

Sen sijaan murehdin vähän sitä, että unohtelen asioita... kuten nyt vaikka uunin päälle (ei tarvittu palokuntaa), kananmunat kiehumaan (puolessa tunnissa saa muuten aikas kovaa munaa) tai auton käyntiin, kun lojun kahvilassa reilun puoltoista tuntia (auton saa lukkoon, vaikka sen jättää käyntiin). Toistaiseksi olen vielä muistanut missä asun ja mihin olen menossa, enkä ole täällä oloaikana unohtanut kuin yhden asiakkaan ajan (tämä tapahtui ennenkuin olin edes nykyisessä toimistossani).

Juu, kolkuttelen menopaussia ja minulla on koko ajan joko kylmä tai kuuma, mutta ei vielä kuumia aaltoja, ja labratuloksetkin väittävät, että hormonit edelleen toimivat (ehkä liikaakin siis). Ajatukset muurautuvat välillä mössöksi ja kroppa ei tahdo kestää kaikkea ruttuutusta, mihin sen haluaisi taipuvan. Tämän toki ymmärrän osittain johtuvan varsin rankasta fyysisestä työstäni, mutta ottaahan se päähän, kun selkää juhmii ja ranteet paukkuvat kaikista varotoimista huolimatta.

Juu, tässä eletään elämän parasta aikaa, kun on tyhjä pesä ja saa tehdä ihan mitä haluaa! Saa jättää gluteenin ja sokerin ruokavaliostaan, saa venytellä xx minuuttia joka päivä, saa katsoa Grace ja Frankietä Netflixistä... kissan viikset, kyllä vaan välillä ottaa pannuun.

Mutta onhan tällä(kin) kolikolla se toinen puoli: ei tarvitse liikoja säätää rahan kanssa, saa tulla ja mennä oman halunsa mukaan ja harrastaa uusia asioita! Minäpä näppäränä tyttönä siis ehkäisen dementiaani opiskelemalla uutta kieltä ja olen muovannut viikko-ohjelmani sellaiseksi kuin itseä huvittaa. Asun täällä lämpimässä, ja kaupungissa, jossa on upeat teatterimahdollisuudet ja lukuisia mukavia kahviloita sekä ruokapaikkoja, joihin voi sopia viikkolounaita. Lyhyehköjen matkojen päässä on vierailunarvoisia paikkoja ja kaiken kukkuraksi minulla on kasa ystäviä, joiden kanssa voin niitä matkoja tehdä.

Ja nuo ystävät ovat kullanarvoisia juurikin silloin, kun näitä elämään kuuluvia muistilipsahduksia sattuu; onpahan tässä naurettu (meidän kaikkien) sattumuksille. On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tarvitsee muistilapun jotta muistaa pestä hiuksensa (samppoolla). Onneksi itsellenauramisen taito on sentään vielä säilynyt...

Mutta eteenpäin mennään, kuten mummo lumessa vakuuttaa eikä hätä ole tämän näköinen. Josko tässä vielä jonakin päivänä osaisi ottaa jokaisen hetken sellaisena kuin se eteen tulee, eikä murehtisi liikoja. Muutos on hyväksi, muutos on elämää, eikä haikailu menneeseen auta yhtään. Ei, vaikka menneessä on taaksejätetty kotimaa, oma kieli sekä kaikki tuttu ja turvallinen. Luultavasti näitä viisastumiseen liittyviä seikkoja pohtisi, vaikka asuisi missä. Ja nauraisi kyyneleet silmissä Gracen ja Frankien edesottamuksille.

Malja kaikille keski-ikäisille tai muiden suurten muutosten pyörteissä oleville!

(I think I peed a little on Ryan Gosling. Grace in Season 1, Episode 1.)

Hyvää uutta vuotta

Niin se vaihtui taas vuosi. Ihan rauhallisesti ja jäi taas raketitkin näkemättä, vaikkakin paukuttelu kuului kyllä. Hipsin nukkumaan varttia vaille kaksitoista, kun silmät eivät enää pysyneet auki tulitikuillakaan. Ehdin sentään nähdä, kun likka lähti juhlan viettoon kaverilleen ennen kuin vedin peiton päälleni...

Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.

Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.

En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.

En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.

Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.

Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.

Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!

Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?

Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.

Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.

Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.

Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)

Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?

Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?

Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.

Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.

Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.

Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.

Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.