Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?

Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.

Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.

Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.

Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)

Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?

Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?

Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.

Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.

Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.

Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.

Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.