Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Yksin matkustaminen

Voi että olen ylpeä itsestäni, kun vihdoinkin olen uskaltautunut matkustamaan yksin! Ja vieläpä ihan hyvissä sielunvoimissa ja isommitta vatsanväänteittä. 

Yksin matkaamisessa parasta on se, että saa tehdä juuri sitä ja juuri silloin kuin huvittaa. Mennä nukkumaan aikaisin ja päättää mitä, missä ja milloin syö. Ei tarvitse luovia (perheenjäsenten) erilaisten halujen ja nukkumarytmien välillä. Suunnitella päivän ajot ja sitten muuttaakin mieltään matkanvarrella. 

Ehdottomasti huonointa on se, ettei voi jakaa kokemuksia ja tunnelmia muille. Tai siis, jakaminen tapahtuu sosiaalisessa mediassa, eikä mikään tunnu miltään ennenkuin sen päivittää faceen tai instaan. Ja osa päivästä menee postauksien suunnitteluun ja postaa ihan liikaa kaikkea sälää, koska haluaa jakaa kokemukset. Koska ei ole sitä petikaveria mukana. 

Kestäkää siis, jos olette tämänkin postauksen avanneet. Tänään ajelin puoleltapäivin Swedish Instituuttiin, koska se on vissiin iso juttu täällä. No ensinnäkin puoleltapäivin, koska se aukesi silloin, ja koska omatoimimatkalla ennen päivän aktiviteettja voi käydä punttisalilla ja Caribou Cafessa (postaamassa päivän ekan postauksen). Instituutin informatiivinen tarjonta ei sykähdyttänyt, mutta tunnelma oli--- skandinaavinen! Puolet paikasta oli hyvin modernia uudisosaa ja toinen puoli vanha linna, jossa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoa pohjoismaisten immigranttien vaiheista. Parasta kuitenkin oli lihapullat (syntiset hyviä; ei mitään Ikea-kamaa) ja korvapuusti (josta makeuden vuoksi pystyin syömään kolmasosan) kahvin kera! Ja joo, kaupassa myytiin Fazerin Sinistä ja Dumle-pusseja KYMMENEN TAALAA kappale! Likka joutui valitsemaan kumman halusi tuliaisiksi. Niin, ja ravintolassa pöytiinjohdattaja-tyttö (kaikki neljä ihmistä, joiden kanssa puhuin, selvittivät mistä olen kotoisin) halusi sitten oppia miten sanotaan cardamon bun suomeksi (KORVAPUUSTI) ja oppi sen kiitettävästi.

Päivän toinen 'kohde' oli Mississippi-joki. Täällä kun huristelee kiemurateillä, jotka ovat mutkaisempia ja lyhytramppisempia, sekavampi ja osin enempikaistaisia kuin Pohjois-Karoliinassa, niin tunnelma on ollut epätodellinen ja elokuvamainen, siis pitkästä aikaa. Siis että se olen todellakin minä, oikeasti, joka täällä paahtaa menemään arastelematta iki-ihanalla Edgellä (autokuume räpsähti samantein päälle) ylittäen tuon koulun maantietokirjpista tutun joen mennen tullen! Halusin siis saada edes jonkinlaista kuvaa Mississippistä.

Ajelin siis paikallisen yliopiston kampukselle, joka on ihan joen rannassa, ja yllätyin, että se joki on siellä syvällä alhaalla ja lievästi korkeanpaikankammoisena en oikein eds uskaltanut mennä reunalle kurkkaamaan. Pääsin myös ajamaan sillalla kilpaa junan kanssa ja (nyt täytyisi googlata sillan nimi) ihmetellä, kuinka sillan ylin kerros oli katettu kerros jalankulkijoille (lienee talvella aika ihana juttu; jätin kaikki katetut  keskusta-shoppailut väliin). 

Iltapäivän vietin Stone Arch Bridgellä (LINKKI) ihmettelemässä joen voimaa! (Huom. minua ei oikeasti kiinnosta ylenpalttisesti ottaa asioista selvää etukäteen; suunnittelen mihin menen, mutten lue historiaa tai muita faktoja juurikaan ennakkoon.) Minulle Mississippi ja jäänteet jauhoja jauhaneista myllyistä tuovat mieleen seuraavat asiat:

- Tammerkoski ja sen ympäristö

- ymmärrystä siitä, miksi myllyt (ja tehtaat) ovat syntyneet juuri sinne kuin ovat

- on se leveä

- miten ihminen on valjastanut luonnon käyttöönsä ja rakentanut kaiken.

Samat fiilikset saivat minut valtaansa, kun kävin Charlottessa museossa, jossa kerrottiin pumpulin matkasta pellolta kankaaksi. Miten teollistuminen on tapahtunut samalla tavalla täällä kuin Suomessa ja jotkut ovat olleet ne ensimmäiset uskaliaat. Ymmärrys ja historia avautuu minulle aina samankaltaisuuksien kautta, enkä jaksa ihailla/etsiä/kokea tämän maan erikoisuutta, erilaisuutta tai ainutlaatuisuutta. Me ihmiset olemme samanlaisia kaikkialla, osa on vain seikkailunhaluisimpia kuin toiset (kaikki kunnia heille)! 

Joo, ja kaikki on kymmeniä kertoja isompaa täällä. Tammerkoski kutistui juuri pikkuiseksi puroksi! Kuvat ovat kännykkälaatua, mutta elämys oli tuhatkertainen!