Blogi hiljenee -päivitys

Onhan tämä näyttänyt siltä jo jonkin aikaa. Ettei ole mitä kirjoittaa. Olen kovasti tässä joutessani pohtinut, että miksen ole kirjoittanut mitään vaikka aikaa on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olihan se ensimmäinen ajatukseni, kun korona-paussi alkoi: jee, nyt on aikaa keskittyä kirjoitusprojekteihin. Joita minulla oli useampi.

Jotka kaikki olen nyt laittanut, ainakin toistaiseksi, hyllylle.

Pakollinen pysähtyminen on toivottavasti opettanut kaikille siihen joutuneille jotakin. Minulle se tuli hyvää saumaan ja pakotti pohtimaan mihin suuntaan sitä haluaa elämässään kulkea. Aika nopeasti huomasin, ettei kirjoittaminen poltellut  lainkaan, enkä jaksanut innostua espanjan kielenkään oppimisesta kuin pintapuolisesti. Opiskelin montaa muutakin asiaa: USAn hallintosysteemiä (ihan itseä sivistääkseni, koska koen, että on hyvä edes yrittää ymmärtää ymmärtää missä asuu), anatomiaa ja sisäelimistön toimintaa. Ilmoittauduin positiivisen psykologian kurssille (missä tapasin mm. Kiira Korpi-Borgesin) ja opin mielenkiintoisia asioita itsestäni.

Sitten alkoi opiskelemani Ortho-Bionomy -hoitosuuntauksen viikoittaiset parin tunnin tietopläjäykset ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Koska siis määräävimpiä luonteenpiirteitäni ovat uteliaisuus, uuden oppiminen ja kyseenalaistaminen (mutta myös huumorintaju), niin huomasin kurovani auki vyyhteä, johon sisältyy menneisyydessä opittujen toimintatapojen muuttaminen, sisäisten motiivien tunnistaminen (lapsuuteni ei ehkä ollut kaikista tasapainoisin emotionaalisella saralla ja sen jäänteet istuvat kyllä hyvin syvällä kaikissa reagoinneissani) ja uudenlaisen työtavan omaksuminen. Aluksi siis teoriassa, koska en saanut seitsemään viikkoon tehdä töitä.

Sanalla sanoen hyppäsin virtaan, josta  tiesin suunnan mutten määränpäätä, koska aiemmilla keinoillani minulla ei ole ollut kykyä luovia virran mukana. Koska reagointitapani kaikkeen on ollut ja varmaankin aina oleva: kapinoitsija. Minulta taisivat jäädä lapsuuden ja nuoruuden kapinat väliin, joten olen kova kapinoimaan nykyhetkessä ja sitten melko mahdoton kämppäkaveri.

Mutta olen myös erinomainen hoitaja! Ja kasvamassa entistä intuitiivisemmaksi, kuuntelevammaksi ja siten siis kaikinpuolin tehokkaammaksi työssäni, joka on minulle kutsumus. Kaikkia vuosia, jotka olen saanut tehdä hoitotyötä, on toistaiseksi leimannut väsymys, riittämättömyys ja tasapainon puute. Mutta nyt uskon, että tasapaino on vihdoinkin löytymässä; olen löytämässä oman ääneni hoitajana. Siitä voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, eikä ainakaan nyt. 

Tähän kaikkeen ovat  vaikuttaneet kokemukset, opiskelut, kirjat, kanssakulkijat, mutta ennenkaikkea sisäinen taisteluni siitä, mikä riittää ja mihin energia kannattaa tuhlata. Elämä on tämä suuri mahdollisuus, jossa kolmasosa harjoitellaan tulevaa varten, kolmasosa pinnistellään pää hädintuskin pinnalla työelämän ja kaiken muun puristuksessa, mutta sitten on vielä yksi kolmannes, jolloin voi tahdä mitä haluaa. Olla hyödyllinen, innovatiivinen ja ehkä myös rakastava läheisilleen. Olen astumassa tuohon viimeiseen kolmannekseen ja seuraavat 25 vuotta saan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Tämä edellyttää sitä, että varaan voimia tehdä sitä, ja annan itselleni mahdollisuuksia oppia lisää ja pysähtyä hetkeen. Jotta voin kuunnella. Jotta voin tervehtyä.

Ehkä sitten eläkevuosina kaivan kirjaprojektini jostain tietokoneen uumenista, tai ehkä matkan varrella avautuu uusia mahdollisuuksia kirjoittaa, mutta juuri nyt tämä blogi hiljenee ja kehittyminen omalla polullani jatkuu. Kutsun sitä työnäkökulmasta Kata´s Way, joka on myös yritykseni nimi. Henkilökohtaisella
tasolla polkuni dokumentoitunee yksityisesti. Tai mistä sitä tietää, vaikka jo ensi viikolla alan purkaa tulta ja tuppuraani jossain julkisessakin muodossa. Vaikka onhan tämä kirjoittaminen jo vähän vanhanaikaista...

Kiitän ja kumarran kaikkia minua seuranneita! Muutto uuteen maahan on opettanut minulle vähintään yhtä paljon kuin aiempi elämäni Suomessa, ja olen siitä kovasti kiitollinen. Kohti uutta valoa!

Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Eräs viikonloppu

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herätessäsi kaverit pulisevat jotain keittiössä. Omalla kielellä. Kuinka jokin sisälläsi asettautuu oikeaan asentoon.

Koska olet viimeksi kokenut sen jännityksensekaisen innostuksen siitä, että olet matkalla tapaamaan uusia tyyppejä, ihmisiä, joiden kanssa kuvittelet löytäväsi jotain yhteistä, muttet sittenkään voi olla täysin varma. Kun sen sadasosasekunnin ajaksi mieleen välähtää, että olikohan tämä sittenkin virhe.

Oletko koskaan ottanut autoa allesi, pakannut mukaan vaatetta pariksi päiväksi ja antanut mennä. Eteenpäin, vähän kuin kohti tuntematonta, mutta sillä tavalla sopivalla tavalla tuntematonta, ettei tarvitse äityä ylenpalttisen varovaiseksi tai saada vatsanpuruja. Kokea sellaista henkilökohtaista vapautta, joka syntyy siitä, että olet sinut itsesi kanssa, mutta avoin uusille kokemuksille ja elämyksille siinä pienessä tavallisessa hetkessä arjen puristuksessa.

Minä olen saanut kaiken ylläolevan siksi, että olen muuttanut toiseen maahan, toiseen elämään ja toiseen ulottuvuuteen. Minulla on elämä mallillaan ja rutkasti ystäviä, eikä arjesta puutu mitään. Itseasiassa pidän arjesta, enkä ole seikkailunhaluinen, mutta olen elämälle ja kohtaamisille utelias, ja yritän olla avoin uusille asioille. Uusille ihmisillekin, mutta vain sopivassa määrin, sillä introvertin elämä ekstrovertissa maa(ilma)ssa vaatii vähän säätelyä. Olen myös kyräilijä, tai tarkkailija, mikäli kyräily aiheuttaa mielessäsi liikaa negatiivissävytteistä värähtelyä, joten sanoin se ihan näin suoraan: olen ylpeä itsestäni, että lähden näihin tapaamisiin!

Lähden, koska kaipaan sitä yhteisyyttä, joka syntyy kielestä, sen vivahteista, tuttuudesta ja minuudesta. Minun kieleni.  Lähden myös, koska haluan kuulla asiat juuri niinkuin ne ovat; tai ehkä vieläkin enemmän haluan kuulla heittoja, joihin on upotettu alleviivattua ironiaa tai rehtiä suomalaista vittuilua. Jota ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, vaan yhteenkuuluvuudeksi. Monen mielestä liian ronskia, mutta minulle tuttua. Omaa. Kun siinä nimenomaisessa hetkessä tietää mitä toinen ajattelee, mitä kokee. Kun on se tausta. Lähtökohta, joka minulle sanomattoman rakas.

Lähden kokemaan miten erilaisia me olemme, miten erilaisista lähtökohdista tulossa ja kuinka eri suuntiin menossa. Elämässä on niin monta muuttujaa ja sen ennustettavuus on nolla, mutta jokainen kohtaaminen on uusi alku ja mahdollisuus uuteen. Yhden kanssa synkkaa heti, toisesta ei oikein osaa sanoa, mutta tässä iässä on oppinut antamaan tilaa sille toisellekin vaikutelmalle. Jonkun kanssa ei vaan kertakaikkiaan ehdi jutella sen enempää, mutta toisen kanssa humahtaa yhteiseen sielunmaisemaan. Kaikkien kanssa saa purnata, käydä läpi samanhenkisiä kokemuksia ja nauraa rätkättää asioille. Olla rehellisesti keski-ikäinen ja ymmärtää, että tämä(kin) on vain yksi vaihe tätä elämää.

Ymmärtää puolesta sanasta. Se vapauden tunne, jossa ajatuksiaan saa järjestellä ja toinen malttaa odottaa. Kuinka joku katsoo silmiin ja odottaa vastausta, koska haluaa tietää. Kuuntelee aidosti. On lähellä.

Ja kaikki kaakattavat kuin kanalauma, joten yhden valokuvan ottamiseen menee puoli tuntia. Kaikki puhuvat yhtäaikaa, eikä kukaan kai enää kuule toista, kun on saatava sanoa, osallistuttava, puhuttava. Kun saa olla juuri tässä ja näiden ihmisen kanssa ilman liikoja naamioitaan.

Minä sain tänä viikonloppuna yksitoista uutta ystävää. Vietimme Suomi-viikonloppua Folly Beachille kuudentoista naisen voimin. Sieluni on hetkiseksi täyteen ladattu.

Folly Beach 22.-24.2.2019

Päiväkirjaa... kiitollinen!

Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.

Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!

Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).

Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.

Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.

Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).

Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.

Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!

Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.

Tammikuu

Tammikuu on vierähtänyt taas kerran kovaa vauhtia (vaikkakin juuri tammikuu saakin, sillä sen jälkeen alkaa melkein ihankohta jo kevät) ja elämä on soljahtanut uomiinsa. Uusi työhuone tuntuu jo ihan tutulta ja mukavalta eli sen suurempia tuskia ei tämä siirtymävaihe tuottanut. Tammikuussa on myös ehditty käydä äänestämässä Valmetin Atlantan toimistolla (oikeasti kaupungin nimi on Duluth eli ihan Atlantan liikennesumpusta kuuluisaan keskustaan asti ei tarvinnut ajella) ja vaikka olisin suonut Saulille vauvaloman, niin on ihan kiva, ettei tarvitse toistamiseen tuota neljän tunnin (suuntaansa) ajoa suorittaa. Onnea siis Sauli, Jenni, vauva ja Lennu.

Seuraava jännityksen aihe onkin sitten likan lähtö ja hintojen korotus. Tässä on vielä reilu kaksi viikkoa aikaa pakata ja odottaa uutta rinnakkaiskorttia neidolle saapuvaksi, sillä lähtöpäivä on Valentinuksen eli Ystävänpäivä. Äiti on aloittanut valmistautumisen suunnittelemassa mukavia juttuja eli tekemistä: Ystävänpäivänä pienet juhlat, Pohjois- ja Etelä-Karoliinan naistenviikoloppu, Laskiaisjuhlat, teatteria, yhdet häät on taas tiedossa ja sitten vielä Nightwishin konsertti. Kaikkeen sitä itsensä laittaa....

Mutta koska on kuitenkin vielä tammikuu, niin tokihan sitä piti (taas kerran) miettiä mitä elämältään haluaa herran uutena vuotena. Tänäkään vuonna en tehnyt uudenvuoden lupausia, mutta aloitinpas taas kolmen vuoden tauon jälkeen joogan. En ole ihan varma oliko se hyvä juttu, mutta tuleepahan taas haastettua (sananmukaisesti) kroppaa eri tavalla. Eilisessä slow flowssa olin kuolla tärinään ja raivostuin show off -vetäjään, joka käytti 10 minuuttia päälläseisonnan harjoitteluun (eli käytännössä esitteli kuinka hän itse osaa sen tehdä) ja sitten lopuksi sanoi, että jokainen saa toki tehdä juuri niinkuin itse haluaa, eikä päälläseisonta ole joogan päätarkoitus. No, ehkä siihen ei sitten tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa. Onneksi paikka on isohko eli tämän herrasmiehen tunnille ei tarvi enää ikinä mennä! (Tuli sitten jälkikäteen sanomaan mulle, että olisi kuitenkin hyvä vähän haastaa itseään... lykkäsin käyntikortin kouraan ja sanoin, että näitä haastajia ihan työkseni korjailen.)

Mutta sitten on vastakkaisiakin kokemuksia eli sain uudeksi asiakkaaksi ansioituneen kiropraktikon, joka oli kommentoinut hoitoani kollegalle, että aika helläkätiseltä se Katan hoito tuntui... aluksi. Sitten illalla todellisuus alkoi valjeta ja fakta jäsenkorjauksen syvälle ulottuvasta vaikutuksesta alkoi tosiaankin tuntua. Näistä hetkistä minä nautin. Kun saa osoittaa ihmisille, että no pain, no gain on täyttä bullshittiä! Todellinen hoitaminen ei tarkoita lihasten lievää pahoinpitelyä. Tästä alkaa uusi aika eli uusia asiakkaita lienee tiedossa. Toivottavasti.

Ja sitten on muistettava jättää aikaa myös opetushommille, Tällä hetkellä minulla on kolme opiskelijaa ja mahdollisesti neljäskin tulossa! Aika hauskaa, kun ottaa huomioon missä asun. Vaan menee kyllä tuntisuunnitteluun aika paljon aikaa, kun ei ole oppikirjaa eikä omaa materiaalipankkia. Vielä. Sinnehän se wikiin kertyy koko ajan.

Sanoisinko siis, että vuonna 2018 elämäni näyttää työn puolesta aika samanlaiselta kuin se näytti vuonna 2008, joskin painopisteet on kääntyneet toisinpäin: hoitamista ja opettamista. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, mutta kevät kolkuttaa jo ovella. Mitä muuta tässä enää voisi toivoa?

Itsenäisyyspäivä - 100 vuotias Suomi

Sanomattakin lienee selvää, että tämä aamu avattiin uutisilla ja nostalgiakyyneleillä. Näitä(kin) tunnelmia jaettiin sitten siellä nassukirjan Mimmien kanssa ja juotiin kahvia sinivalkoisissa tunnelmissa kynttilät palaen. Lyhyen työpäivän jälkeen sitten avasin Ylen Areenan juuri sopivasti viisitoista minuuttia ennen Linna juhlien alkua ja... taas piti tirauttaa vähän. Jenni oli niin kaunis, mutta ne sotaveteraanit siinä etunenässä sen liikutuksen aiheuttivat.

Sitten juhlimme perisuomalaisessa kahvitilaisuudessa ystävän kotona ja ylläolevat kuvat ovat sieltä: oli kyllä maailman kaunein kakku! Kotimatkalla kiikutin FedExille Mimmitontun paketin ja kotona avasin vielä Itsenäisyyspäivän jatkot, josta tulee loppukaneettina Finlandia, joten taas tässä sumein silmin yritän jotain nähdä. Eli melko suomalaisissa tunnelmissa täälläkin meidän isoa lauantain juhlaa odottaessa. Pääsette siis meidän juhlatunnelmiin vielä viikonloppuna. 

Kiitos Suomi! Ikävä. 

Minun kotini

Etupihaa

Remontti alkaa olla loppusuoralla eli siivoojat ovat työssään ja yritän kovasti pysyä poissa tieltä. Se on vaikeaa. Ymmärrän, että monelle siivooja on hyvänmielen tuoja ja iso apu arjen tohinoissa, mutta minulla on tässä elämänvaiheessa aikaa ja voimia siivota omat sotkuni, joten on haastavaa antaa jonkun toisen touhuta omassa kodissa. Olen toki kiitollinen avusta, joka kuuluu osana vakuutusyhtiön (omavastuun jälkeen) pakettiin, mutta se tosiasia, että hiomisputua tullaan siivoamaan kolme päivää putuamisen jälkeen ei ihan sovi kuvioon. Toki siis olen ne isommin osin jo itse siivonnut.

Terassi

Mutta siellä siis joku toinen hinkkaa meidän paskahuuseja (ainahan voi toivoa, että suihkukaapin syväpuhdistus kuuluisi asiaan) ja minä joudun pitelemään itseäni. Tai no, toisen vessan jo itse pesin, koska olen sitä käyttänyt, ja samalla pesin myös suihkuverhot. Iltapäivällä tulee vielä toinen porukka pesemään kokolattiamatot, mistä olen tosi kiitollinen! Se on homma, joka tulisi tehdä joka vuosi ja aina joko palkata joku se tekemään tai vuokrata asiaankuuluvat vehkeet (kiitos miehelle, joka on tämän meidän huushollissa tehnyt). Minulle tuohon helvetinkoneeseen (eli imuriin) tarttuminenkin on tuskan takana (semmoinen painava ja kankea mattotampparikone) eli minä pesen vain räsymattoja juuriharjalla eli tasan on tämä(kin) homma meidän perheessä on jakautunut.

Ruokahuone eli kuva ulko-ovelta.

Jokavuotiseen härdelliin kuuluu myös ikkunoiden ja talon ulkoseinien pesu, koska niihin kertyy vihreää hilloa eli jonkinlaista hometta(?) ja omakotiyhdistys muistuttaa asiasta aika napakasti eli pesetettävä on. Kerran yritettiin (no joo, mies yritti) pestä itse, mutta tämä vaatii kiipeämistä, koska meillä ei ole riittävän tehokasta painepesuria. Pääsee helpommalla, kun ottaa ulkoseinien ja ikkunoiden pesun ostopalveluna kerran vuodessa. Tai siis ikkunat tulisi tietenkin pestä useammankin kerran, mutta minä vähän fuskaan tässä... samoin fuskaan noiden moldingien kanssa (oliskohan ne koristepaneelit, siis semmoiset jotka on seinissä keräämässä pölyä ja mukamas näyttämässä kauniilta), mutta itseasiassa tänä aamuna siivousporukkaa odottaessani, hinkkasin nekin! Onneksi meillä on paneelit vain ruokahuoneessa (joka on samalla asiakkaiden sisääntulotila eli siksi sekin on pidettävä siivossa). Mitä vielä pitäisi tehdä, on puhdistaa kaikkien tuulettimien lavat! Niihin pöly tarttuu takkelina ja sinne on vaikea yltää ilman apuvälineitä. Ajattelin, että tämä olisi miehen homma tänäkin vuonna (se taisi imuroida ne jotenkin viimeksi?).

Olohuone

Hyvät uutiset siis: joulusiivous on kohta tehty! Ja tänä vuonna aion viettää joulua kaapeissa, sillä nyt on jokaikinen kaappikin oikein syväpuhdistettu eli maalattu ja uudelleen matotettu, sekä iltaan mennessä myös konmaritettu. Tässä, kun on ollut sidottuna tänne kotiin viikon verran, niin joutessani ihan oikeasti kävin läpi myös kaikki lipastot ja säläkertymät, joita salakavalasti kertyy. Pitäiskö vielä noi astiakaapitkin käydä läpi? Jääkaappi on pesemättä! Autotallissa on sekamelska. Nurmikko on ajamatta ja kukkasipulit istuttamatta. Etupihan nurmikko tarvitsisi uudistaa ja pensaat karsia. Ja terassikin on kyllästämättä! Ensi vuonna toivottavasti pääsisi vähän pienemmällä joulusiivouksella.

Nyt kun tässä asiaa miettii, niin aika paljon ylläpitohommaa on tässäkin pienessä talossa. Joka on ihana, tilava ja juuri oikeassa paikassa! On kaikinpuolin järkevää, että teen töitäkin kotona, sillä siihen on hyvin tilaa. Se toki siis vaatii vähän enemmän organisatorista ajattelua ja pölyjen pyyhkimistä, mutta sekään ei ole kohtuutonta, koska minun ei tarvitse paljon muusta huolehtia  kuin itsestäni.  Tarkoitan tällä monien muiden kohtaamia ruuhkavuosia, kun lapset vielä tarvitsevat ja omat vanhemmat vasta tarvitsevatkin. Olen siis hyvin tyytyväinen talooni ja elämäntilanteeseeni. Tässä on hyvä olla ja istua (talvella) etupihan auringossa katselemassa julkisivua tai (kesällä) maata omalla takaterassilla 24/7.

Keittiöstä tai siis ´aamiaisnurkka´. Terassin ovi
näkyy vasemmalla.

Olen siis onnellisessa asemassa. Muistelen Pirkkalan asuntoja lämmöllä, erityisesti Perkiöntien pikkuruista neliötä, jossa elimme kahden ison koiran ja likan kanssa tyytyväisenä. Nyt meitä on tässä enää kaksi ja tilaa noin kolminkertaisesti. Olen haaveillut omakotitalosta koko elämäni, mutten koskaan osannut aavistaa, että se on täällä, tällainen ja näin kiva. On hyvä pysähtyä ja miettiä tätäkin asiaa. Minä niin kovasti tykkään tästä talosta sen kaikkine puutteineen ja työllistävine vaikutuksineen! Ja onhan se huojentavaa tietää, että tässä kohtaa kiinteistöjen arvo on noussut aika kovasti ja tästäkin saisi ihan mukavan summan säästöön, jos olisi tarve myydä.

Neljässä vuodessa olemme maalanneet kaikki huoneet (myös porraskäytävän ja autotallin), vaihtaneet puulattiat työtilaani, ruokahuoneeseen ja portaikkoon (hallelujaa tälle, kokolattiamatollinen portaikko on täysin mahdoton siivota), uuden maton olohuoneeseen, uusineet keittiön countertopit (mikä ihme on suomeksi: työskentelypinnat? keittiötasot? tähän kuuluu myös korotettu saareke), rakentaneet tilavan, katollisen terassin, uusineet kolmasosan puutarhasta, vaihtaneet vesisäiliön ja lämmitys/viilennyslaitteiston ja repineet kaksi kylpyhuonetta ihan maantasalla, jotta uusista saatiin paremmat. Tämä kaikki on aika hyvin kahdelta ei luontaisesti lainkaan remonttitaitoiselta tai -innostuneelta ihmiseltä! Ja olisihan tuossa pieniä puhdetöitä edelleen jonossa: keittiön laattalattian uusiminen, muutama maalattava pinta, kahden haljenneen betonilaatan vaihtaminen ajoväylältä (siis etupihalta, drive way), puutarhan järkeistäminen, saunan rakentaminen takapihan pusikkoon.... (no ei oikeesti, omakotiyhdistys voisi pillastua), mutta tämän hetken toiveissa olisi hiljaiselo talohommien suhteen.

Keittiötä

Meillä on ihana talo, jossa on ihan kiva, pieni vierashuone (jonka komerossa ehkä on kohta paremmin tilaa) sekä pari muuta huonetta, jotka voi kätevästi tarvittaessa muuttaa vierasmajoiksi, joten tervetuloa. En nyt sanoisi, että tämä olisi amerikkalaista unelmaa (kaukana siitä), mutta on tämä yhden suomalainen tytön unelma! Ja kohta saa laittaa ne loput jouluvalot.

P.S. Kuvaamisessa ei ole käytetty sisustussuunnittelijaa eikä edes etukäteissiivousta.

Marraskuu

Terve vaan kaikille tasapuolisesti! Marraskuu on alkanut aurinkoisissa merkeissä eli olisi ihan parhaat ulkoilukelit kirmailla pitkin maita ja mantuja. Ja toki olen vähän kirmaillutkin, vaikka tällä hetkellä olenkin kotona remppaleskenä. Mies on nimittäin Michiganissa ja siellä on oikeasti kylmä!

Sinne minunkin piti tänä viikonloppuna ajamani, mutta sitten saimme vihdoinkin tämän pienen vesivahinkoremontin alkamaan eilen eli tässä sitä sitten käkitään vahtimassa että työ sujuu. Ja jos nyt mietit, että mikä vesivahinko, niin juuri se, joka tapahtui toukokuussa ja heinäkuussa. Korjaustyöhän tietenkin sovittiin tehtäväksi jo elokuussa, mutta sitten oli jotain hämminkiä (yllätys yllätys) firman kanssa eli jouduimme vaihtamaan korjausfirmaa, mikä tarkoitti uutta katselmusta vakuutusyhtiöltä (se koitui meidän eduksemme, saimme kaikki loogisesti asiaankuuluvat osiot mukaan uuteen sopimukseen) ja joka vaiheessa kestää muutaman viikon käsitellä asiaa. Ja sitten oli vielä huomioitava se, että minä teen töitä kotona eli ihan koska tahansa ei sopinut sisään saapastella. Mutta nyt on varattu ensi keskiviikkoon asti aikaa tehdä kaikki korjaukset.

Eli meillä ei enää ole reikää keittiön katossa. Tuolla tuo nuorehko meksikaano kolkuttelee vaatehuoneessa ja kuuntelee musiikkiaan. Hän on kyllä erinomaisen kohtelias nuori mies, ei soitata musiikkiaan alakerrassa ja siivoaa jälkiään ahkerasti. Ja oi miten kauniisti hän hymyilee! Ja tilanne on tietenkin se, että hän ei kovasti paljoa englantia taida, eikä ole minun espanjassakaan vielä hurraamista, joten annan hänen tehdä töitä enkä häiritse ylenpalttisella rupattelulla. Ahkera on ja jälki näyttää (tähän asti) hyvältä!

Ja vakuutusasiat kun mainittiin, niin kerronpa että tuosta viimekuisesta sairaalakeikasta jäi siis käteen hemmetinmoinen turhautuminen ja laskukin sitten tuli. Tässä vaiheessa se on toki ilmoitus siitä, paljonko vakuutusyhtiöltä pyritään laskuttamaan, mutta minä se olen allekirjoittanut paperin, että jos vakuutusyhtiö ei korvaa, niin omasta pussista menee: 8000 taalaa. Jihaa! Tämä remontinteko onkin oikeastaan aika halpaa lystiä.

Muuten ei olekaan mitään erityistä kerrottavaa. 100-vuotisjuhlan valmistelut ovat loppusuoralla ja juhlaklänninki ostettuna! Minulla on siis ihan oikeasti pitkä mekko. Koska onhan tämä itsenäisyys sen arvoinena asia. Tuohon juhlaan ja sen tunnelmaan lupaan palata sitten joulukuussa kuvin ja kommentein.

Ennen itsenäisyyspäivää on tietenkin vielä tuo kiitostelujuhla, mutta siihen ei ole mitään sen kummempaa suunniteltuna, kalkkunaa jossain muodossa ja ehkäpä tytärkin ehtii kotio. Ei ole nimittäin paljoa näkynyt; nyt kun siellä kampuksella on oma huone, niin siellä viihtyy näemmä erinomaisesti! Tämä on tietenkin hyvää harjoitusta äidille ensi lukukautta silmälläpitäen, sillä silloin neiti lähtee maailmalle omia siipiään kokeilemaan. Asiasta tulette varmaan kuulemaan ja lukemaan sitten kun se on ajankohtaista.

Toivotaan siis, että tänä vuonna tämä marraskuukin solahtaisi ohi ilman isompia kiukutteluja ja kommervenkkejä. Tässä vaiheessa tuntuu hyvältä ja tässähän on tämä viikon breikkikin työnteossa, ehkä se helpottaa marrasmasennusta. Lisää jouluvaloja sitten vaan, kyllä se tästä kirkastuu ja konmaritus alkaa, kun pääsee jälleen järjestämään kaikki komeronsa.

Iloista itsenäisyyspäivän odotusta kotomaahan!

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.

Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!

Kiitostelua!

Olen kai aiemminkin maininnut, että pidän tosi paljon Thanksgivingin ideasta kiittää siitä mitä tällä hetkellä on. Me emme varsinaisesti tätä juhlapäivää juhli, sillä se ei meidän perinteeseemme kuulu ja valitettavasti Amerikanperheemme pääjäsen, joka tämän juhlan meille opetti, siirtyi ajasta ikuisuuteen jo pari vuotta sitten. Tänä vuonna Kiitospäivän aiheuttamaa tyhjiötä puristaa myös se, että rakas Suomiperheemme Floridasta muutti takaisin kotomaahan ja meillä on nyt edessä juhlapäivä ihan vain keskenämme.

Tämä on ehkä se kurjin asian maahanmuutossa: juhlapäivinä ei ole sukua, jonka luokse kokoontua, joten monet syntymäpäivä, lastenjuhlat, ex tempore -nimipäivät jäävät kokematta, eikä voi olla läsnä monen tärkeän ihmisen elämässä. No, eipähän tarvitse myöskään sumplia kenen rippijuhliin ehtii tai ottaa kantaa suvun erimielisyyksiin, jos sellaisia sattuisi olemaan.



Myös kosteat saunaillat ovat jääneet aika minimiin (tosin eivät ihan kokonaan kokematta), eikä kovin monia perinteisiä pikkujoulua ole koettu muutamaan vuoteen. Sen sijaan on useinkin ulkoilmalounaita, hyväntekeväisyystapahtumia ja loistava kulttuuritarjonta. En ole tainnut tässä kaupungissa nähdä kertaakaan humalassa örveltävää kanssakulkijaa (esim. New Orleansissa tai vaikka Savannahissa toki), mutta olen nähnyt ihmisten hypähtävän viinipullollisen nauttimisen jälkeen autonrattiin (enkä ole puuttunut asiaan).

Olen tavannut lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä monissa tilanteissa ja osan toivotan hornantuuttiin tekopyhine mielipiteineen tai raamatunlauseineen, mutta osasta on muodostunut tukirengas, elämänlanka ja läheinen ystäväkaarti. Elämä ei ole sidottu 8-4, eikä lumi tai pimeys sido ihmisiä sisätiloihin (paitsi sen kerran kuin sataa), joten tennistreffejä ja ulkoilmalounaita on läpi vuoden. Ei ole myöskään koko kansakuntaa yhdistäviä hetkiä, kuten ylioppilaaksitulo- tai Itsenäisyyspäivä, eivätkä ihmiset hullaannu maajoukkueen urheilumenestykestä, mutta oman jalka- tai pesäpallojoukkueen menestystä toivotaan fanaattisuuteen asti.



Juhla on kuitenkin juhla, sillä niin töitä kuin koulustakin koittaa ansaittu vapaa, jonka voi viettää suklaata mutustellen (Geisha vai Fazerina, kas siinäpä pulma), kirjoja (suomenkielisiä!) lukien ja elokuvia katsellen. Voi mennä leffatetteriin tai viinilasilliselle ja kokea ne kahvipaikat (listassa on tällä haavaa 3), joissa ei ole vielä käynyt. Tänään poikkesin yhteen uuteen paikkaan (Mayobird singahti heti listani kärkeen, sillä täällä saa sekä lounasta että erinomaista kahvia) ja söin lounasta tässä:



Ja juhlaputki jatkuu suomalaisten rosollitalkoilla, Scandinaavisilla päivällisillä, saksalaisella joulutorilla (norjalaisten ystävien kanssa), konsertilla, myyjäisillä ja muulla mukavalla, kunhan nyt ensin karjalanpiirakat saadaan leivottua! Olen siis kiitollinen, että minulla on tässä perhe, terveys, ystävät ja työ. Sillä missä asun tai mitä kieltä puhun, ei juuri ole merkitystä. Sillä, että ymmärrän pysähtyä tähän terassille sen sijaan on. Vielä kun viitsisi lähteä lenkille; ei vaan millään huvittaisi, kun siinä touhussa tulee hiki!

Hyvää Kiitospäiväviikkoa kotomaahankin.

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Yks tavallinen viikko

Muistelin tässä itsekseni aikaa, jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään. Jo silloin muistan ajatelleeni, että vielä jonain päivänä tulee ikävä näitä joutilaisuuden päiviä... ja päätin, että luon elämäni sellaiseksi, jossa on sopivasti rentoa olemista ja minulle tuiki tärkeää työtä. Kevään alkaessa elämäni yksi viikko oli tällainen.

Maanantaina viikko alkoi ihana ystävän, kollegan ja mentorini luona liki puolentunnin hoitosessiolla. Siis minä sain hoitoa iäti kiukutteleville niskoille ja yläselälle. Edelleen joudun kamppailemaan, jotta en tekisi töitä väärissä asennoissa ja huollan omaa selkääni säännöllisesti. Ja silti se välillä oikuttelee. Sitten kirmasin töihin ja hoidin asiakkaitani kello 11-6. Tähän päivään mahtui neljä asiakasta, joka on vähän ykäkanttiin, mutta tein sen mieluusti, sillä tiistaina oli vapaata asiakkaista.

Tiistaina oli siis ns. toimistopäivä, jolloin teen paperitöitä, päivittelen facebookkia ja blogia ja muuta pakollista, joka pienyrittäjän elämään kuuluu. Kävin myös punttisalilla rehkimässä sekä pienellä aurinkoisella kävelyllä, ja ilta oli varattu viikon toiselle taiji-tunnille. Tämä oli myös se päivä viikosta, jolloin kävin ruokakaupassa ja tein terveellistä ruokaa pariksi päiväksi. En siis todellakaan jaksa kokata joka päivä, mutta yritän kovasti pitää oikeaa ruokaa jääkaapissa, jotta lapsukainen voi sitä sitten lämmittää. Likkahan pääsee koulusta puoleltapäivin ja syö sekä (aamiaisen) lounaan että päivällisen kotona. Pakastimessa on aina hätävarantoa eli eineksiä sulatettavaksi, joten ei haittaa jossei ihan aina pysty. 

Itse syön aika usein omia eväitä myös töissä, enkä koskaan siis voileipiä (pyrin pitämään gluteenin syönnin minimissä), joten mielikuvitus on vähän väliä koetuksella. Onneksi kesä on tulossa ja silloin maistuvat erilaiset salaatit! Meillä on välillä myös sushi-päiviä eli tekstaillaan keskenään kuka hakee sushit Teeteristä kotimatkalla. Mies käy tavallisesti lounaalla joko ravintolassa tai hakee evästä toimistoon viereisestä Earth Faresta, mutta hänkin kyllä haluaa lämpimän ruuan vielä päivälliseksi. Meillä siis kokataan iso satsi tavallista kotiruokaa ja lämmitetään sitä sitten muutama päivä. Onneksi kokkausvastuu jakautuu vähän kaikille.

Keskiviikkona työpäivä jakautui kahtia (kuten se usein tekee), sillä ensimmäinen asiakas oli jo 9.30 ja viikoittainen selänvetreytystuntini on aina keskiviikkoisin kello 11. Autan siis asiakkaitani hoitamaan ja vetreyttämään selkäänsä erilaisin venytyksin ja harjoittein, joita olen napannut mukaani niin taijista, chi gongista, pilateksesta, punttisalilta ja Putkistolta ja varmaan myös keksinyt itse. Olen myös miettinyt, että kannattaisikohan lisätä myös iltavenyttely kalenteriin; hankaluutena on se, että kaikkia iltoja en millään jaksaisi olla töissä!

Venyttelytunnin jälkeen olikin sitten jo kiire rynnätä tyttöjen lounaalle, jonka yritämme sopia suurinpiirtein joka toinen viikko. Aurinko paistoi täydeltä terältä, joten oli ihana päästä ulos ja söimmekin terassilla! Osa meistä jatkoi sitten vielä kahville eli istuksittiin melkein kolme tuntia pihalla (varjossa) keskellä päivää. Sitten poikkesin vielä salilla venyttelemässä ja menin takaisin töihin kello 4-7.30. Osa asiakkaista pääsee töistä myöhään eli keskiviikkoisin ja torstaisin otan vastaan vielä kello 6.

Torstainakin oli aivan ihana ilma, joten aloitin päivän ajelemalla greenwaylle ja noin tunnin kävelyllä, jonka jälkeen annoin itselleni valtuudet nauttia isosta lattesta Starbucksissa (terassilla taas) ennenkuin menin pankkii hoitamaan yritykseni asioita. Pankissa vierähti sen verran kauan, että juoksin Teeterin kautta (sushi-päivä) suihkuun ja töihin (söin siis ajomatkalla sormin) kello yhdeksi. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa varsin mielenkiintoisen työpäivän ja erittäin ikävännäköisen onnettomuuspaikan ohittamisen jälkeen. Lysähdin sohvalle katselemaan Frendejä, sillä muuhun en pystynyt. Tämä torstai ei ollut pelkkää toivoa!

Perjantaiaamuna laukkasin sitten tenniskentälle (oikeasti neljän kuukauden tauon jälkeen eli älkää nyt kuvitelko, että olen ollut koko talven näin aktiivinen) ystävän kanssa ja ehdin nauttia toisenkin aamiaisen pallottelun ja suihkun jälkeen ennen työpäivää, joka alkoi kello 11. Perjantain kunniaksi oli vain kaksi asiakasta ja lopetin työviikon samoin kuin aloitinkin: menin hierontaan! Tällaista luksusta en tokikaan saa joka viikko, mutta viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti varsin raskaita, joten tarvitsin tämän hoidon. Luulen, että parin viikonlopun takainen terassin kyllästäminen (siihen upposi yhteensä kuusi tuntia aktiivista maalausaikaa) oli se piste näiden hartioiden ja käsivarsien päälle, jonka alle olin nääntyä: fyysinen työ tässä iässä vaatii vähän suunnittelua.

Maanantain hoito oli ihanan lempeää, mutta perjantaina sitten mentiin vähän syvemmälle. Ihan koko aikaa en voi sanoa nauttineeni, mutta tarpeeseen tuli ja työkyky on taas palautettu! Onneksi myös loma on näköpiirissä, joten eiköhän tästäkin taas selvitä! Lauantaiaamu alkaakin aina taiji-tunnilla, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa puuhailin vähän puutarhassa (se vaatisi vähän enemmänkin puuhailua, mutta säästelin käsiäni), kävin punttisalilla kevyellä treenillä ja luin kirjaa. Illalla grillailtiin, mutta piti syödä sisällä, sillä ilma viileni jälleen. 

Sunnuntaina oli turkasen kylmä eli aivan täydellinen päivä osallistua ison naistenryhmän juhlalounaalle. Reilun parin tunnin jälkeen poikkesin kotimatkalla kahvilaan istuksimaan itsekseni. Kotona siivoilin ja järjestelin vähän sekä suunnittelin Kalifornian matkan pakkaamisia. Loppuillan vain makasin sohvalla/lattialla ja nautin Netflixin seurasta. Nukkumaanmennessä sain tuta ison iltapäivälatten voiman ja kieriskelin sängyssä unta hakien. Silti heräsin aamulla kello 7 ja kuuntelin, kun likka lähti kouluun kello 7.15. Haukottelin makeasti ja istuksin tässä sohvalla vielä vaikka kello lähestyy kymmentä. Työt alkaa tänään kello 12 ja pitäisi vielä Targettiin ehtiä ennen sitä. Olisiko jo aika? Muttakun ulkona on niin kylmä....

Tyhjä hetki

Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Tavoite, välietappi ja hartaasti odotettu asumalupa kolahti postilaatikkoon eilen. Mitäs sitten?

Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)

Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!


Mutta kun kaikki tämä tapahtui niin äkkiä! Eihän se tässä prosessissa mitenkään sujuvalta tai nopealta tuntunut, mutta viime viikonlopun suomalaisnaisten tapaamisessa sain vähän perspektiiviä asioihin. Meidän prosessi oli TODELLA NOPEA, sillä ollaan asuttu täällä nyt 3,5 vuotta, tultiin L-viisumeilla, ostettiin talo puolentoistavuoden asumisen jälkeen, ja nyt kaikilla on kädessä green card! Se on nopeaa toimintaa. Lieneekö syynä se, että mieheni on täällä niin kovasti haluttu henkilö!? Ihan oikeasti, minun status on nyt spouse of skilled worker ja tyttäreni on tietenkin taitavaksi todetun jälkikasvua. Anna mun kaikki kestää. Ei tiennyt tämä maalaistyttö mihin liemeen itsensä ähkäisi, kun Hyväriseen Senssi-klubilla vuonna 1990 törmäsi. Pitääkö mun nyt alkaa kutsua äijää oikein isännäksi, kun kerran siinä kortissa, joka on aina ja kaikkialla pidettävä mukana, niin seisoo?

Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.

Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.

Tammikuu

Se on sitten kaamos ohitse. Samoin joulu ja muut härpäkkeet, eikä ole edes tipatonta tammikuuta ei. On paljon töitä, pientä flunssaa ja tulehtunut hammas. Mutta iloinen mieli!

Kun mä olen nyt sitten valaistunut. Tieni valinnut. Löytänyt rauhan. Mitä näitä nyt on. Tai no, astetta vanhempana ja viisaampana sekä monta kokemusta rikkaampana.

Päätin, että nyt kun on tavoite saavutettu, niin höllätään vähän ja uusi suunnitelma on se, että ei suunnitella juuri nyt. Keskitytään olennaiseen, nautitaan siitä, että on töitä, muttei mennä asioiden edelle. Osallitutaan ompelukerhoon maanantaisin (tai vaihtoehtoisesti kirjakerho kerran kuussa) ja pidetään kiinni taiji-tunneista. Mennään ulos aurinkoon, kun paistaa ja salille silloin kun ei. Jännitetään vihreää korttia ja collegepääsyä (3/6 hyväksytty). Pidetään pari asiaa jäissä ja mennään Kaliforniaan, jonne likka on halunnut vissiin koko elämänsä matkustaa.

Nautitaan teatterista (NuVoices -festivaali menossa; 4 esitystä kolmessa päivässä), näyttelyistä ja konserteista. Raivataan aikaa lounaille ja tanssimiselle tai tenniksen peluulle. Kerranhan täällä vain ollaan ja kunnossa kohti keski-ikää; tässähän on kaikki puitteet hyvälle elämälle juurikin nyt. Ei ensi vuonna.

Pääni sisässä on aina käynyt melkoinen kuhina, mutta nyt se rauhoittuu. Ihan vain koska päätän niin ja heitän pyrkimykset nurkkaan. Ei tarvitse todistaa kenellekään mitään, ei tarvitse märehtiä menneitä tai miettiä tulevia. Guruksi gurun paikalle.

Ja vot: heti kohta pukkaa uusia mahdollisuuksia ilmoille. Tartu hetkeen ja anna palaa. Ensinnäkin likkojen saunareissulle tuikituntemattomien suomalaisten kanssa, keksittekö mitään makoisampaa? Sitten paluu kielijuurille suomen opettajaksi ja Minnesotaan. Kumpikin hetken mielijohteesta, koska tuntui siltä. Koska oli aikaa tarttua tilaisuuteen. Koska elämä on.

Suuri Guru on puhunut ja lähtee teatteriin. Onnellisena.

Perinteet vai uudet tuulet?

Alkaa tämä nihkeä marraskuu vedellä viimeisiään ja täällä se tarkoittaa joulukauden avautumista. Onhan se ensimmäinen adventtikin jo huomenna. Kuten saatatte ymmärtää (ja sama meininki on taatusti myös Suomessa), kaupat, puistot ja muut yleiset paikat ovat olleet joulukoristeltuja jo pitkään ja joululaulutkin ovat soineet jo tovin, mutta nyt on lupa laittaa pihat asiaankuuluvaan tällinkiin.

Minähän tänä vuonna laitoin sesonkivalot jo hyvissä ajoin, kun kelloja siirrettiin, eli olin valaistuksen puolesta aika suomalainen. Hillittyjä valoja pimeyteen. Tai no, ihan vaan pikkuisen ostin värivaloja, koska uudet traditiot tässä tietenkin pukkaavat ihon alle maan tavalla. Tänään sitten levittelin niitä varsinaisia joulukoristuksia pihalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että eihän tämä vielä riitä. Näyttää aika paljaalta, joten jätin vielä kuvaamatta. Katsotaan onko kaupoissa ensimmäistäkään koristetta jäljellä ensi viikolla; jos on, niin saatanpa ostaa vielä pari.

Tämä viikonloppu on täällä pyhitetty joulukuuusen hakemiseen ja kodin pukemiseen jouluiseksi. Kenelle se sitten tarkoittaa 200 koristeen ja kenelle 2000 koristeen ja asetelman laittamista (tai sitten joulua ei vietetä ollenkaan). Meille (siis minulle) se ei tarkoita vielä muuta kuin muutaman seinäkoristeen ja kynttelikön esiintuomista, sillä kuusi on mielestäni liian aikaista tuoda. Haluan ehdottomasti kuusen, mutta haluan myös, että siinä on neulasia vielä aattona! Tavallisesti hankin sen noin viikko ennen joulua ja tänä vuonna meille tulee muutama ystävä glögille lauantaina 19.12. joten siihen mennessä joulu täytyy laittaa esille. Siiheksi myös teen pari joulukakkua, -torttuja ja ostan piparit. Tai ne on jo ostettu, sillä töissäkäyvänä en viitsi panostaa kaikkeen kotitekoiseen.

Joulumme on ruokapuolesta varsin suomalainen ja sitä vietämme ehdottomasti aattoiltana, mistä en varmaan tule koskaan tinkimään! Koska meillä kuitenkin on tuo mantteli (ja jouluvieraita), niin laitan myös minisukat takan eteen ja sujautan jotain joulupäiväaamuksi sukkiin. Mutta en jätä maitoa enkä pipareita pukille... siihen voin kyllä helposti ryhtyä sitten, kun on asiaankuuluvan ikäisiä lapsukaisia. Tai ehkä sitten laitan kyltin piipun juurelle, että kiitos pukki, mutta olet jo käynyt täällä eilenillalla.

Muita jouluisia juttuja ovat jouluvalokierros (ehkä vain naapurustoissa tai sitten ajelemme joulukaupunkiin tai Botanical Gardeniin, jonka valot ovat kuulemma näkemisen arvoiset) ja aatonaaton rivitanssi saluunassa! Sen amerikkalaisempaa ei oikein ole ja minä tykkään tanssimisesta, niin mikä jottei. Tänä vuonna menemme katsomaan myös Pähkinänsärkija -baletin ja joulukonsertiksi olen valinnut Soulful Noel -konsertin. Me emme käy kirkossa (emme ole sellaista valinneet, emmekä kaivanneet; vaihtoehdoista ei suinkaan ole puutetta), emmekä hautausmaalla, mutta sytytän kynttilöitä rakkaille. Jouluajelua tai pulkkamäkeä ei sattuneista syistä tule harrastettua, emmekä olen myöskään käyneet luistelemassa, vaikka se olisi mahdollista täälläkin. Tämä perhe ei oikein ole talviaktiviteettipainotteinen, mutta saatamme hyvinkin mennä puistoon kävelemään ja sulattelemaan kinkkua tai laatikoita.

Joululauluja meillä sitten kyllä kuunnellaan konsertin lisäksikin. Varmaan jonkin verran jouluradio.fi:tä, mutta omia CD:itä leipoessa ja jouluruokaa laittaessa. Ehdottomasti! Kotona mieluiten suomeksi, mutta iso osa joululauluista on universaaleja ja saahan sitä itse hymistä mukana omalla kielellään. Ja kuusessa on pääosin Suomesta tuotuja koristeita ja tähti latvassa! Ei koskaan mitään enkeleitä tai muuta hömppää. (Paitsi ihan pikkuisen.)

Mutta jouluun on vielä aikaa, joten sittenpä muutama sananen Kiitostelupäivästä. Olen sarkasmin varjolla ominut juuri tuon nimikkeen, vaikka oikeasti pidän kovasti Kiitospäivän ideasta eli ajatusten suuntaamisesta kiitollisuuteen ja yhdessäoloon. Mutta totuushan on, että ylensyömisen ja turhan shoppailun juhlaksi Thanksgiving on muuntunut ja pisteenä iin päälle ovat hervottomat ruuhkat (lentokentillä) teillä ja kaupoissa. Black Friday on niin turha juttu minun elämässäni, mutta suon säästöt niille, keille se on välttämättömyys. Turhan krääsän ostamista kritisoin, mutta ostan sitten itsekin lisää niitä jouluvaloja (vaikka jätin käyttämättä Targetin tarjouksen, jossa ostamalla yli satasella jouluvaloja, saisi viisikymppiä alennusta) eli olisi syytä katsoa peiliin.

Tavallaan kaikkeen tähän krääsään siis turtuu ja hukkuu, eikä enää näe itse totuutta. Olemme myös omaksuneet rakkaan ystäväperheen kanssa uuden tavan nähdä Kiitospäivänä ja juhlistaa sitä yhdessä (tänä vuonna siis jo toinen perinteinen Kiitostelu) ja sehän tarkoittaa sitten sitä, että joko me tai he ajavat 460 mailia eli 740 kilometriä yhteen suuntaan. Tai sitten kumpikin perhe puolet tuosta matkasta ja tapaamme Savannahissa, kuten tänä vuonna, mutta joka tapauksessa bensa palaa ja törsätään hyvään ruokaan. Sitähän perinteet ovat: hyvää ruokaa, jotain uutta, jotain vanhaa ja sininen Suomen lippu. Ja tietenkin käsien yhteenliittäminen ja kiittäminen...

Itsenäisyyspäivä sitten taas on enemmänkin mielessä kuin toimissa, mutta karjalanpiirakat ja lanttuloora kuuluvat kuvaan. Tänä vuonna piirakkatalkoot osuvat juuri 6.12. ja samalla tehdään joululaatikoita yhteispohjoismaiseen joulujuhlaan. Eli sopeutumista on tarvittu siinäkin; meidän joulujuhlassa on Lucia-kulkue ja kaikki norjalaiset, ruotsalaiset (islannistakin jotain), tanskalaiset ja suomalaiset herkut, joita mieluusti maistelemme, vaikka rosolli se tärkein onkin.

Vaikka välillä tuntuu, että antaisi vaikka pikkusormensa, jotta voisi viettää jäätävän kylmää, lumista ja kotimaista joulua Suomessa, niin totuus löytyy jostain muualta. Olemme tuoneet suomalaisuuden vahvasti mukana ja elämme suomalaisten perinteiden mukaan, mutta maailmankuva on avartunut ottamaan vastaan uusia tapoja, erilaisia traditioita ja näkemään asioissa niiden puolet. Ja se on vain ja ainoastaan rikkautta, sillä itse voi niin paljon omiin tekemisiinsä (ja ajatuksiinsa) vaikuttaa.

Minulla ei ole mitään viisastenkivea mihinkään asiaan, mutta nyt vasta ymmärrän mitä on monimuotoisuus ja ihmisten välinen ystävyys. Se kun ei ole kiinni kielestä, tavoista, kansallisuudesta tai ihonväristä. Ystävyys on yhteistä tekemistä ja kanssakäymistä. Se ei ole sanahelinää tai hienoja teorioita (joille on aikansa ja paikkansa), vaan sitä, että uskaltaa oppia toiselta ja näkee itsensä toisenlaisten silmien läpi.

Traditiot taas pitävät meidät kiinni juurissamme, mutta nekin on tehty muuntuviksi. Kiitospäivän kunniaksi on sanottava, että saa olla kiitollinen kaikesta opista, johon on uskaltanut ryhtyä. Välillä (monesti) tuntuu, että joutuu luopumaan niin monesta, kun asuu toisessa maassa, mutta eihän se ole edes totta. Tosiasiassa saa ymmärrystä siitä, että osaa, muuttuu ja pärjää.

Mutta tottavie se tuntuu paremmalta, kun saa välillä posmottaa omalla kotomaisella kielellä ja vahvistaa omia juuriaan. Jaksaa taas olla oma parempi itsensä jonkin aikaa.

Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.