Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!