Blogi hiljenee -päivitys

Onhan tämä näyttänyt siltä jo jonkin aikaa. Ettei ole mitä kirjoittaa. Olen kovasti tässä joutessani pohtinut, että miksen ole kirjoittanut mitään vaikka aikaa on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olihan se ensimmäinen ajatukseni, kun korona-paussi alkoi: jee, nyt on aikaa keskittyä kirjoitusprojekteihin. Joita minulla oli useampi.

Jotka kaikki olen nyt laittanut, ainakin toistaiseksi, hyllylle.

Pakollinen pysähtyminen on toivottavasti opettanut kaikille siihen joutuneille jotakin. Minulle se tuli hyvää saumaan ja pakotti pohtimaan mihin suuntaan sitä haluaa elämässään kulkea. Aika nopeasti huomasin, ettei kirjoittaminen poltellut  lainkaan, enkä jaksanut innostua espanjan kielenkään oppimisesta kuin pintapuolisesti. Opiskelin montaa muutakin asiaa: USAn hallintosysteemiä (ihan itseä sivistääkseni, koska koen, että on hyvä edes yrittää ymmärtää ymmärtää missä asuu), anatomiaa ja sisäelimistön toimintaa. Ilmoittauduin positiivisen psykologian kurssille (missä tapasin mm. Kiira Korpi-Borgesin) ja opin mielenkiintoisia asioita itsestäni.

Sitten alkoi opiskelemani Ortho-Bionomy -hoitosuuntauksen viikoittaiset parin tunnin tietopläjäykset ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Koska siis määräävimpiä luonteenpiirteitäni ovat uteliaisuus, uuden oppiminen ja kyseenalaistaminen (mutta myös huumorintaju), niin huomasin kurovani auki vyyhteä, johon sisältyy menneisyydessä opittujen toimintatapojen muuttaminen, sisäisten motiivien tunnistaminen (lapsuuteni ei ehkä ollut kaikista tasapainoisin emotionaalisella saralla ja sen jäänteet istuvat kyllä hyvin syvällä kaikissa reagoinneissani) ja uudenlaisen työtavan omaksuminen. Aluksi siis teoriassa, koska en saanut seitsemään viikkoon tehdä töitä.

Sanalla sanoen hyppäsin virtaan, josta  tiesin suunnan mutten määränpäätä, koska aiemmilla keinoillani minulla ei ole ollut kykyä luovia virran mukana. Koska reagointitapani kaikkeen on ollut ja varmaankin aina oleva: kapinoitsija. Minulta taisivat jäädä lapsuuden ja nuoruuden kapinat väliin, joten olen kova kapinoimaan nykyhetkessä ja sitten melko mahdoton kämppäkaveri.

Mutta olen myös erinomainen hoitaja! Ja kasvamassa entistä intuitiivisemmaksi, kuuntelevammaksi ja siten siis kaikinpuolin tehokkaammaksi työssäni, joka on minulle kutsumus. Kaikkia vuosia, jotka olen saanut tehdä hoitotyötä, on toistaiseksi leimannut väsymys, riittämättömyys ja tasapainon puute. Mutta nyt uskon, että tasapaino on vihdoinkin löytymässä; olen löytämässä oman ääneni hoitajana. Siitä voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, eikä ainakaan nyt. 

Tähän kaikkeen ovat  vaikuttaneet kokemukset, opiskelut, kirjat, kanssakulkijat, mutta ennenkaikkea sisäinen taisteluni siitä, mikä riittää ja mihin energia kannattaa tuhlata. Elämä on tämä suuri mahdollisuus, jossa kolmasosa harjoitellaan tulevaa varten, kolmasosa pinnistellään pää hädintuskin pinnalla työelämän ja kaiken muun puristuksessa, mutta sitten on vielä yksi kolmannes, jolloin voi tahdä mitä haluaa. Olla hyödyllinen, innovatiivinen ja ehkä myös rakastava läheisilleen. Olen astumassa tuohon viimeiseen kolmannekseen ja seuraavat 25 vuotta saan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Tämä edellyttää sitä, että varaan voimia tehdä sitä, ja annan itselleni mahdollisuuksia oppia lisää ja pysähtyä hetkeen. Jotta voin kuunnella. Jotta voin tervehtyä.

Ehkä sitten eläkevuosina kaivan kirjaprojektini jostain tietokoneen uumenista, tai ehkä matkan varrella avautuu uusia mahdollisuuksia kirjoittaa, mutta juuri nyt tämä blogi hiljenee ja kehittyminen omalla polullani jatkuu. Kutsun sitä työnäkökulmasta Kata´s Way, joka on myös yritykseni nimi. Henkilökohtaisella
tasolla polkuni dokumentoitunee yksityisesti. Tai mistä sitä tietää, vaikka jo ensi viikolla alan purkaa tulta ja tuppuraani jossain julkisessakin muodossa. Vaikka onhan tämä kirjoittaminen jo vähän vanhanaikaista...

Kiitän ja kumarran kaikkia minua seuranneita! Muutto uuteen maahan on opettanut minulle vähintään yhtä paljon kuin aiempi elämäni Suomessa, ja olen siitä kovasti kiitollinen. Kohti uutta valoa!

Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Teatterista yhteiskunnallisena kuvana

Suurin osa teistä tietää varsin hyvin, että minä tykkään teatterista tosi paljon. Olen päässyt Broadwayllekin kolme kertaa, minkä lisäksi käyn katsomassa melkein kaiken mitä tällä kotikaupungillani on teatterin saralla tarjota. Taisin juuri liioitella, kun katselin kulttuuritarjontaa taas kerran (toiset kutoo sukkia, toiset surffaa teattereiden sivuilla) , niin tästäkin kaupungista löytyy lähemmäs parisenkymmentä pikkuteatteria, jossa en ole koskaan käynyt. Olen käynyt yli seitsemässä äkkiä laskien, mutta en juuri nyt ole kovin kiinnostunut harrastelijapohjaisista teattereistä, koska ammatimaisiakin on tarjolla ja olen sitä mieltä, että ammattilaiset ovat palkkansa ansainneet.

Miksi laitan rahani kulttuuriin ja paljonko tämä harrastukseni oikeastaan maksaa? Aloitan rahapuolesta: kahdessa pienessä teatterissa, jonne minulla on kausikortti, esityksen hinnaksi tulee noin 30 dollaria. Minusta se ei ole paha hinta, sillä sillä saa kahden tunnin elämyksen, joka jättää ajattelisen aihetta useammaksikin päiväksi. Juuri tämä ajattelunaihe on pääsyy siihen, miksi näissä käyn. Teatterin avulla näkee monella tasolla sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu! Toinen vakipaikoistani tekee 2-3 ensi-esitystä joka kaudella (siis noin vuoden aikana; syksystä kesään) ja pyrimme usein menemään esitykseen, jonka jälkeen on lyhyt keskustelutilaisuus esityksen teemoista. Sellainen pieni kurkkaus, joka jättää välillä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vielä enemmän ajattelemisen aihetta saa toisesta kausikorttiteatteristani, joka valitsee näytelmät sillä perusteella, että ne ovat ajankohtaisia ja kantaaottavia, jotta voivat tehdä yhteistyötä paikallistasolla kyseisen teeman parissa. Olemme pohtineet mustien nuorten miesten haasteita saada tasavertaista kohtelua yliopisto-opinnoissa (Blanck liver matter -aihepiiriä siis), käyneet Keskitysleirillä ja seuraavaksi pääsemme kokemaan sotaveteraanin PTSD:n pyörittämää todellisuutta. Todellista elämää siis.

Onnekseni olen löytänyt kaverin, jonka kanssa käymme näitä katsomassa, joten silloinkin, kun tiedossa ei ole teatterin taholta tarjottua keskusteluahetkeä, me voimme kotimatkalla pohtia niitä ajatuksia, joita meissä on herännyt. Voitte vain kuvitella, että näissä keskusteluissa tulee puhuttua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan parhaita viikkojamme on vuosittainen teatterifestivaali, jonka aikana käymme katsomassa neljän uuden näytelmän lukuharjoitusta. Siinä sitä ajankuvaa tulee ihan roppakaupalla.

Välillä käymme myös kiertävissä Broadway esityksissä, joita Charlottessa on tarjolla 8-10 kappaletta joka vuosi. Näistä kausikorteista olen luopunut, sillä nämä visuaaliset esitykset ovat tietenkin aika kalliita, sillä ne pidetään kaupungin suurissa teattereissa. Lippujen hinnat vaihtelevat 60-130 dollaria riippuen siitä, ostatko kausipaketin ja tietenkin paikasta siellä katsomossa. Paketteihin saa usein päälle parkkilippuja, jotka normaalista keskustassa ovat $5 määrätyissä parkkitaloissa (mikä tarkoittaa sitä, että esityksen loppuessa kaikki pyrkivät ulos samaan aikaan eli joko olet etunenässä ja alemmissa kerroksissa tai sitten menet suosiolla jonnekin istuksimaan 40 minuutiksi ennenkuin edes yrität ulos).

Koska olen utelias luonne, niin aika pian huomasin (minulla oli kaksi vuotta kausikortti siis näihinkin), että näistä Broadway-esityksistä en saa samalla tavalla ajattelemisen aihetta kuin muiden teattereiden esityksista. Päätin vähentää näistä ja kokeilla jotain uutta: balettia, sinfoniaa, tanssia. Siinä kävi niin, että kahdella kaverilla on tuplakausiliput näihin eli vaikka en itse sellaista hankkinut, niin aika moneen esitykseen olen silti päässyt. Ja tähän päälle ne uuden aluevaltaukset!

Yhteiskunta ei elä tyhjiössä, mutta maahanmuutto tipauttaa jokaisen yksilön sellaiseen. Suomessa asuessani en ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisista todellisuuksista, mikä johtui ehkä siitä, että olin kovin sujut kaiken kanssa. Kuuluin porukkaan, enkä kokenut tarvetta (tai ei ollut aikaa tai energiaa) osallistua mihinkään muuhun toimintaan kuin omaan elättämiseeni. Täällä tämä kaikki siis muuttui ja näin tähdelliseksi alkaa etsiä omaa paikkaani ja yrittää edes vähän ymmärtää tätä kokonaisuutta, jossa elän. Helppoa uuteen yhteiskuntaa sukeltaminen ei ole, mutta nähdäkseni parhaiten sen tekee elämällä, kokemalla, kyseenalaistamalla ja keskustelemalla. Sekä tietenkin lukemalla, opiskelemalla ja no, käymällä teatterissa. Tällä tiellä ollaan.

Jos nyt sitten pistän asiaa jollain lailla pakettiin, niin vuonna 2019 kävin Actors Theaterissa 6 kertaa, 3BoneTheaterissa 2, Broadway esityksissä 4 ja muissa teattereissa 4 kertaa. Siis 16 teatteriesitystä, joista yksi oli Tampereella, yksi Wilmingtonissa, yksi Abingdonissa (VA) ja yksi CATAn eli paikallisen taidelukion esitys (näin sen kaksi kertaa, sillä ystävän tytär oli Rock on Ages -näytelmän pääosassa).

Tämän lisäksi näin kaksi tanssiesiystä (baletti ja moderni baletti), kävin kolmessa sinfoniaorkesterin konsertissa, kahdessa jazz/blues -konsertissa ja kolmessa joulukonsertissa. Mutta tästä on vielä vara parantaa, sillä en tainnut käydä kuin pari kertaa taidenäyttelyssä. Ja tämän haluan muuttaa vuonna 2020. Joten varautukaa näihin analyyseihin!

Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Syksy

Kalenterin mukana on syksy eli eikö silloin saa suunnitella syksyä ja sen ohjelmaa? En nyt halua sen kummemmin tässä kehuskella, mutta meillä lämpötila on rapiat 34 astetta ja istun takaterassillani juomassa valkoviiniä. Hurrikaani Dorian pyyhälsi eilen ohi aiheuttamatta meille minkäänlaista pään- tai muutakaan vaivaa. Onneksi!

Ehkä minä sittenkin olen kesäihminen, vaikken koskaan aikaisemmin sellaiseksi ole tunnustautunut, enkä kestä aurinkoa, enkä oikein kuumuuttakaan. Mutta silti kesä on kesä ja syksyn saapuminen aiheuttaa jonkinlaista alakuloa. Jota voi sitten liennyttää kaiken kivan suunnittelulla ja uuden kalenterin ostamisella (ostin siis jo uuden kalenterin, jonka otan käyttöön heti tammikuussa; siis koska on syksy ja syksyyn kuuluu uusi kalenteri eikös?). Syksyyn näyttää liittyvän myös suurempi tarve kirjoittaa, joten katsotaan josko löytäisin aiheita näin julkaistavaksikin.

Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kivaa tälle syksylle on tiedossa! Charlottessa kun on edelleen aivan mainiot mahdollisuudet harrastaa kaikkea ihanaa eli teatteria on tiedossa roppakaupalla. Löysin vastikään uuden teatterin, joka tekee ns. kantaaottavaa teatteria, jolla on tarkoitus (eli yhteistyössä kullloisenkin teeman mukaisen yhteisön kanssa). Ensimmäinen tässä teatterissa näkemäni produktio käsitteli nuorten afrikkalais-amerikkalaisten miesten haasteita opintiellä. Siis lukiossa ja collegessa; avasi kyllä silmiä ja muistutti siitä kuinka kiitollinen olen siitä, etten toimi (enää/täällä opetusalalla). Seuraava produktio käsittelee keskitysleiriltä selviytyneen naisen tarinaa. Ei siis ihan kaikista helpoimpia teemoja, vaan ajattelemisen aihetta. Sitä muuten sai elokuvasta One Child Nation, jonka kävimme katsomassa viime viikonloppuna. Kiinan yhden lapsen politiikka oli julmaa ja käsittämätöntä, mutta fakta, jota tämä dokumentaarinen elokuva käsitteli mielenkiintoisella tavalla. Ahdistava teema, mutta puolitoista tuntia meni kuin siivillä!

Vakiteatterissamme on tulossa vielä yksi esitys tälle syksylle (edellinen lopettelee tänä viikonloppuna), sillä en aio mennä katsomaan heidän mitäänsanomatonta joulutohellustaan, jonka olen jo kertaalleen nähnyt. Täällä muuten teatterit jatkavat toimintaansa täydellä teholla läpi kesän eli olen visiteerannut teattereissa kerran kuussa myös kesäaikaan! Broadway-sarjaan en ole hankkinut sarjalippuja tälle kaudelle eli siihen on ostettuna liput vain Disneyn Aladdiniin, jonne olen luvannut viedä likankin. Les Miserables saa jäädä väliin tällä kertaa, mutta ehkäpä menen katsomaan The Play That Goes Wrong. Edellinen sarjan näytelmä, jonka kävin katsomassa, oli erinomaisen erilainen eli ei-amerikkalainen Band´s Visit. Suosittelen! Tiedossa on myös yksi syysreissu Abingdoniin (Virginia) ja teatteriin kuinkas muutenkaan.

Konsertteihin en ole hankkinut kausilippuja, vaan seuraan tarjontaa ja ostan ex tempore-lippuja varsinkin tarjouksista. (Jossainhan sitä on säästettävä.) Sen tiedän, että yhteen Bollywood-tanssijuttuun on kaveri lipun hankkinut ja toinen sitten paikallisen sinfoniaorkesterin Stravinskyn Firebirdiin. Joka vuosi olen myös käynyt kahdessa joulukonsertissa, joten uskoakseni Soulful Noel on vuorossa tänäkin vuonna, ja menisin kyllä mieluusti katsomaan myös HipHop Nutcrackerin uudelleen. Alan siis kytätä siihen tarjouksia! Jos aikaa jää, niin ainakin kerran voisi mennä improvisaatioon, tai miksei countrymusiikkia kuuntelemaan tanssisaluunaan. Isoille areenoille en kaipaa, eli moni isompi stara saa minun puolestani jäädä kokematta.

Olen sitten vihdoinkin aloittanut vähän tavoitteellisemman opiskelunkin, sillä jotainhan ihmisen on opiskeltava eli huomenna ajelen pienryhmätapaamiseen ja ohjaukseen ja marraskuussa on seuraava isompi (kuusi päivää putkeen) opintokokonaisuus Ashevillessä. Tavoitteena on edelleen keventää työntekoa eli oppia käyttämään omaa kroppaa keveämmin ja joustavammin. Se tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Muutakin mukavaa on tottakai tiedossa: varsinaisia matkoja en ole suunnitellut, mutta pari Suomi-naisten viikonloppua on tiedossa. Toinen täällä paikallisten kanssa ja toinen yökyläilynä Greenvillessä (South Carolina) reilun parin tunnin ajomatkan päässä. Omat Suomi-klubin pikkujoulut pitää järjestää ja ehkä myös tehdä viikonloppureissu Atlantaan, jossa en ole koskaan käynyt. Jos kalenteri alkaa näyttää tyhjältä, niin ainahan voi suunnata Wilmingtonin tai Sunset Beachin suuntaan, jossa on ihania ihmisiä yökyläilyäkin silmällapitäen.

Ja arkeahan ihmisen elämä on. Teen töitä 3-4 päivää viikossa (eli keskimäärin 14 asiakasta viikossa) ja työaikaan ajattelen myös kaksi viikoittaista Pilates-tuntia, yhden vesijumppatunnin ja 2 salilla käyntiä. Näiden harrasteiden pitäisi mielestäni kuulua verotuksessa vähennettäviin kuluihin, jos on fyysinen työ ja täyttänyt 50 vuotta. Omalla ajallani lupaan sitten (yrittää) kävellä viikottaisen kymmenen mailia, sillä maksoihan juuri vuosimaksun Greenwaylle, jossa on kilometritolkulla metsäpolkuja kuljettavaksi (asfaltti on aivan liian kovaa meikäläisen alaselälle). Ja ainahan on siis olemassa se juoksumatto siellä salilla, jossa höyryhuoneessa makoilen, jos kelit käyvät jollainlailla epämukaviksi.

Joten kaipa se tästä. Syyskoristeet saa kaivaa esille ja viime viikonloppuna ostin syyskukkaset (ihanaa oranssia ja keltaista). Jouluvalokautta odotellessa. Ja ehkä vähän sitäkin, ettei koko ajan olisi hiki.


 

Syksyhkö tulee, oletko valmis?

Hahaa! Sain sitten vihdoin hankituksi uuden läppärin, joka tässä pikkuhiljaa alkaa toimia. Sitä kun ensin harkitsee asiaa tovin (että kuinka paljon tarvitsen läppäriä) ja sitten on nämä mukavat asennuspuuhat ja kaikenmaaliman tilien yhteensynkkaukset (mies on saanut väkertää) ja loppuviimeksi sitten oikeiden osoitteiden ja salasanojen viidakosta selviämiset (kun on niin hienoja nämä systeemit, jotka kaiken kierrättää kännykän kautta), niin NYT alkaa vihdoin tuntua siltä, että kannatti tämäkin investointi, sillä taas alkaa lyyli kirjoittaa.

Jos vaan osaisin taas ohjelmoida aikaa kirjoittamiselle, sillä takana on urani kiireisen heinäkuu! Luulin näes jo trendiksi sen, että keskikesän kuumalla asiakasvirta vähän ripotteloituu, kuten kolmena edellisenä vuonna, mutta tänä vuonna meininki oli toinen. Ei siis enää haittaa, että otin koko kesäkuun lomaa, sillä heinäkuu korvasi poissaolon luoman kolon. Yhtäkkiä tipahti 6 uutta asiakasta ja siinä sitä on sitten luovittu onnellisena. Kun on töitä ja toimeentuloa.

Rutiinit kunniaan eli punttisalia ja töitä on ollut elämä. Tässä kohden jaksan aika hyvin rutistaa neljä päivää putkeen, kunhan sitten perjantaisin vain palauttelen ja muistan liikkua tarpeeksi. Ja ettei pääse unohtumaan, niin kiitos vaan maailmankaikkeudelle progesteroni-voiteesta, joka kaiken on mahdollistanut ja meikäläinen jaksaa vaikka mitä. Kuten siis mennä maanantai-aamuisin vesijumppaan! Tästä saavutuksesta olen siis ihan oikeasti ylpeä. Täytyy näes pyrkiä hyödyntämään tuota kuukausimaksua, jonka sinne salille laitan, kun tällain kesällä en ole ihan joka kerta jaksanut maata edes siellä höyryhuoneessa tahi saunassa. Kyllä viiden viikon putki on jo rutiini eikös?

Sitten tulin ihan huomaamattani taas ilmoittautuneeksi opiskelemaan. Täällähän on siis pakkokin noita lisäkursseja ottaa, mutta minulla on jo tämän kaksivuotiskauden vaadittavat tunnit kasassa, ja silti päätin ilmoittautua vähän pidempäänkin haasteeseen, koska haluan ja voin. Liityin jäseneksi Ortho-Bionomy -nimiseen yhteisöön, jonka kursseja olen siis jo kaksi ottanut. Tämä tietenkin tarkoittaa lisää jäsenmaksuja, lisenssejä ja useamman vuoden opiskelua (aion siis ottaa muutaman kurssin joka vuosi, eikä minua haittaa, vaikken ikinä heidän lisenssiään lunastaisi), mutta ennenkaikkea sitä, että opin uuden ja itselleni hellävaraisemman tavan hoitaa. Tiedossa on siis ankaraa luovimista jäsenkorjauksen ja uuden hoitomuodon välillä. Kun jäsenkorjaus vaan edelleen on maailman paras hoitomuoto, mutta haluaisin pitää niveleni kasassa vielä ainakin kaksikymmentä vuotta. Katsotaan miten ämmän käy, sillä marraskuussa aion sekoittaa mieleni kokonaisen viikon kestävässä myllytyksessä. Perästä kuulunee.

Eli mikään ei sinänsä ole muuttunut, sillä tätähän elämä on: työtä ja rutiineja, mutta myös kahvitaukoja, kävelylenkkejä, lounaita, kirjoja ja aika lailla myös teatteria. Tulin sitten kuitenkin Täällä Pohjantähden Alla -trilogian päätteeksi kuunnelleeksi Tuntemattoman Sotilaankin eli olisiko nyt aika palata taas muihinkin teemoihin ja jättää Suomen historia. Kun saisi ennen perjantain kirjakerhoa loppuun kirjan Ashevillessä sijaitsevasta Biltmore Estatesta, mutta tiukille ottaa, sillä kirja on oikeastaan tylsä. Vaikka tuo Biltmore onkin mielenkiintoinen joskin ylihinnoiteltu paikka. Teatteria on tiedossa vanhoissa tutuissa paikoissa täällä Charlottessa, mutta myös ainakin Abingdonissa Virginiassa. Olisi mukava tehdä teatterireissu myös Wilmingtoniin, mutta ensin täytyy laskea rahat, kunhan on maksanut tuon kurssin ja muut pakolliset kuviot tältä syksyltä.

Ensi viikonloppuna muutetaan likka taas kampukselle ja ikäänkuin syyskausi alkaa. Vaikka kesä jatkuu ja vanha kalenterikin on käypä vielä vuoden loppuun. Syyskuussa on sitten parhaat ulkoilukelit ja toivottavasti myös aikaa kirjoitella enemmän. Kai noille opinnoillekin täytyy vähän raivata päiviä kalenteriin, jos vaikka oikeasti innostuu reflektoimaan ja keräämään asiakashoitoja. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Minä kun vähän tykkäänkin kirjoitella asioita, ja olisihan se hyvää harjoitusta tämän toisen maan kielen käytössä. Ihan vähän alkaa tuntua siltä, että olen oppinut ilmaisemaan itseäni sujuvahkosti tuolla toisellakin kielellä, vaikka virheettömyyteen onkin vielä kosolti matkaa. Vaan ehtiihän tässä. Elämä edessä. Toinen puoli vielä kokonaan elämättä!

Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Eräs viikonloppu

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herätessäsi kaverit pulisevat jotain keittiössä. Omalla kielellä. Kuinka jokin sisälläsi asettautuu oikeaan asentoon.

Koska olet viimeksi kokenut sen jännityksensekaisen innostuksen siitä, että olet matkalla tapaamaan uusia tyyppejä, ihmisiä, joiden kanssa kuvittelet löytäväsi jotain yhteistä, muttet sittenkään voi olla täysin varma. Kun sen sadasosasekunnin ajaksi mieleen välähtää, että olikohan tämä sittenkin virhe.

Oletko koskaan ottanut autoa allesi, pakannut mukaan vaatetta pariksi päiväksi ja antanut mennä. Eteenpäin, vähän kuin kohti tuntematonta, mutta sillä tavalla sopivalla tavalla tuntematonta, ettei tarvitse äityä ylenpalttisen varovaiseksi tai saada vatsanpuruja. Kokea sellaista henkilökohtaista vapautta, joka syntyy siitä, että olet sinut itsesi kanssa, mutta avoin uusille kokemuksille ja elämyksille siinä pienessä tavallisessa hetkessä arjen puristuksessa.

Minä olen saanut kaiken ylläolevan siksi, että olen muuttanut toiseen maahan, toiseen elämään ja toiseen ulottuvuuteen. Minulla on elämä mallillaan ja rutkasti ystäviä, eikä arjesta puutu mitään. Itseasiassa pidän arjesta, enkä ole seikkailunhaluinen, mutta olen elämälle ja kohtaamisille utelias, ja yritän olla avoin uusille asioille. Uusille ihmisillekin, mutta vain sopivassa määrin, sillä introvertin elämä ekstrovertissa maa(ilma)ssa vaatii vähän säätelyä. Olen myös kyräilijä, tai tarkkailija, mikäli kyräily aiheuttaa mielessäsi liikaa negatiivissävytteistä värähtelyä, joten sanoin se ihan näin suoraan: olen ylpeä itsestäni, että lähden näihin tapaamisiin!

Lähden, koska kaipaan sitä yhteisyyttä, joka syntyy kielestä, sen vivahteista, tuttuudesta ja minuudesta. Minun kieleni.  Lähden myös, koska haluan kuulla asiat juuri niinkuin ne ovat; tai ehkä vieläkin enemmän haluan kuulla heittoja, joihin on upotettu alleviivattua ironiaa tai rehtiä suomalaista vittuilua. Jota ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, vaan yhteenkuuluvuudeksi. Monen mielestä liian ronskia, mutta minulle tuttua. Omaa. Kun siinä nimenomaisessa hetkessä tietää mitä toinen ajattelee, mitä kokee. Kun on se tausta. Lähtökohta, joka minulle sanomattoman rakas.

Lähden kokemaan miten erilaisia me olemme, miten erilaisista lähtökohdista tulossa ja kuinka eri suuntiin menossa. Elämässä on niin monta muuttujaa ja sen ennustettavuus on nolla, mutta jokainen kohtaaminen on uusi alku ja mahdollisuus uuteen. Yhden kanssa synkkaa heti, toisesta ei oikein osaa sanoa, mutta tässä iässä on oppinut antamaan tilaa sille toisellekin vaikutelmalle. Jonkun kanssa ei vaan kertakaikkiaan ehdi jutella sen enempää, mutta toisen kanssa humahtaa yhteiseen sielunmaisemaan. Kaikkien kanssa saa purnata, käydä läpi samanhenkisiä kokemuksia ja nauraa rätkättää asioille. Olla rehellisesti keski-ikäinen ja ymmärtää, että tämä(kin) on vain yksi vaihe tätä elämää.

Ymmärtää puolesta sanasta. Se vapauden tunne, jossa ajatuksiaan saa järjestellä ja toinen malttaa odottaa. Kuinka joku katsoo silmiin ja odottaa vastausta, koska haluaa tietää. Kuuntelee aidosti. On lähellä.

Ja kaikki kaakattavat kuin kanalauma, joten yhden valokuvan ottamiseen menee puoli tuntia. Kaikki puhuvat yhtäaikaa, eikä kukaan kai enää kuule toista, kun on saatava sanoa, osallistuttava, puhuttava. Kun saa olla juuri tässä ja näiden ihmisen kanssa ilman liikoja naamioitaan.

Minä sain tänä viikonloppuna yksitoista uutta ystävää. Vietimme Suomi-viikonloppua Folly Beachille kuudentoista naisen voimin. Sieluni on hetkiseksi täyteen ladattu.

Folly Beach 22.-24.2.2019

Tammikuu

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, mutta kukaan ei ole blogannut. Ei ole paljon aiheita, ja jos onkin, niin ne ovat sellaisia pieniä sivuhuomioita, joista ei saa kokonaista kirjoitusta, ja jotka sitten samantein unohtaa. En nyt väitä, että tekstintuotto on väljähtänyt, mutta kyllähän tämä blogi selvästi on. Kun elämä on sellaista mä joka päivä töitä teen -meininkiä, josta ei kauheesti pällisteltävää löydy.

Se on tätä seesteistä keski-ikäisen elämää vaan. Joulu ja uusi vuosi meni ihan totaalisesti laiskotellen ja kirjoja lukien. Ehkä olisi järkevää tehdä tästä vaikka kirjablogi, sillä aika mielenkiintoisiin opuksiin on taas tullut tartuttua ja elämää opittua.

Kuten siis esimerkiksi juuri tällä hetkellä on menossa Myrskyluodon Maija -kokoelma. Tämän pokkarin ihana, tavallaan ihan tuntematon tuntematon suomalaisnainen minulle  hyvää hyvyyttään etsi ja tänne puolelle maailmaa raahasi ja sitten postitti minulle kuukausikirjana suomalaisnaisten kirjaringissä. Kiitos kaunis! Siinä sivussa olen tietenkin kuunnellut Lasse Mårtenssonin sävellystä myös ja tiedätte varmaan miten siinä sitten kävi. Mutta minulla ei varsinaisesti ole ollut ollenkaan koti-ikävä, joten Maijan kanssa olen sitä siis ihan omatoimisesti hankkinut ja halunnut kaivata Suomeen. Eli oikein tyytyväisenä kaipaan sitä Myrskyluodon ajan Suomea, jolloin elanto hankittiin merestä, vaatteet lonkutettiin kangaspuilla itse ja sittenhän se Maija sai myös sen oman saunan (ennenkuin talo paloi poroksi) ja kyllä minä taas niin mielikuvituksekkaasti samaistuin!

Ihan oikeasti siis juuri sellaista Suomea haluan kaivata! Siis aikaa ennen isovanhempiani. Ihan realistisessa vaiheessa on siis kotoutujan polku tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä! No, joku, jolla on psykologista silmää, voisi tässä kaikessa nähdä jopa semmoista puolen vuosisadan elämänmitan kynnyksellä esiinpursuavaa taaksepäin katsomista, omien juuriensa kartoittamista ja muuta ylevää. Sillä tässähän tätä elämässä kertynyttä viisautta nyt punnitaan yhtälailla kuin näköalattomuutta pelätään ja tekemättömyyksiä kadutaan. Ehkä olisi jo vähitellen aika siirtyä muinaismuistoisista kirjoista uudempiin ja fressimpiin teoksiin myös suomen kielen puolella. Siis Maijan jälkeen.

Kun kerran tässä eletään tätä elämän parasta aikaa. Eli nykyhetkeä. Jossa on talvi ja kylmä ja viluttaa. Eikä ole edes sitä niin lumoavalta näyttävää lumipeitettä, joka karaisisi elämään ja puskemaan yli maallisten tuulien ja viimojen. On vaan palelevat varpaat, takkatuli ja aurinko, joka nyt kuitenkin ihan viime viikkoina on suostunut pilkahtelemaan ja lupailemaan kevättä. Ulkoelämää tässä jo odotellaan, että saisi juoda aamukahvinsa linnunlaulussa eikä tarvitsisi kuunnella ja katsella ihan minkä tahansa kanavan uutisten nukkemaisiksi maskeerattujen pitrkätukkaisten ns. uutistenlukijoitten pärstöjä. Sillä telkkariin ei pääse, jos ei ole liukuvärjättyjä (tälle on joku oikea nimityskin, mutten muista) yli olkapäiden ulottuvia hiuksia tai sitten on ihan oikeasti paksu, jolloin telkkarissa esiintyminen ja silminnähtävä kannanotto juuri oikeanlaista bodyimagea nääs kohtaan. Jos olet mies, niin sitten ei haittaa miltä näytät, kunhan osaat kikattaa telkkarissa tai ainakin olla kotoisasti siinä sohvalla, kun ne muut kikattavat. Kyllä on kuulkaas Arvi Lindiä, ja sitä, että ankkurista ei tarvi nähdä kuin kasvot, ikävä. Ehkä mulla on vaan väärät kanavat, mutta siis telkkaria ei vaan yksinkertaisesti pysty täällä katsomaan!

Mutta ens kuussa onkin sitten taas tiedossa Suomi-mimmien hulabaloota Charlestonissa ja sen jälkeen on jo maaliskuu, jonka päälle kevätreissua pukkaa. Sitten saakin jo pakata laukkunsa kotomaan kamaraa varten ja tuonpa taas vieraisia ihmettelemään Suomen suvea ja yötöntä yötä. Suunnittelu on täydessä vauhdissa ja saunat tilattuna. Nyt sitten vaan keräämään ne reissurahat ja kesäkuussa nähdään. Juhannus 2019 Ikaalisissa!

Michiganin leski täällä terve

Taas on aikaa viärähtäny eikä mitään sen kummempaa sattunu.

Paitsi, että kävi ihana kaveri kylässä ja mepäs posautettiin pohjoiseen eli Virginiaan ja poikettiin varmuuden vuoksi Tennesseen kautta, kun en ollut siellä aikaisemmin käynytkään. Ei ny si tartte välttämäti mennäkä Memphisiin tai Nashvilleen kevään road-tripillä. Mutta ei siittä pitäny viälä puhua, säilyköön kevätretket viä salasina.

Ajeltiin semmone Virginia Creeper Trail polkupyärällä alas. Taikka siis pualivälii ku siihen tuli semmoset 17 mailia. Eikä tullu ees hiki vaa päivvastoin: tartti poiketa ostaa lämmikettä matka varrella kun käret jäätys. Mutta maisemat oli upeita ja joki solisi hyisenä koko matka. Me myäs tottakai syätiin hyvin sekä Abingdonissa että Blowing Rockissa. Ja otettiin maisemakuvia. Kuten myös Linville Fallseilta misä käveltiin ainaski kaks mailia eli oli semmone luonto- ja aktiviteettiloma. Kiitos vaan viaraille, jokka synttäreilleki raahattiin. Ikävä jäi.

Enne Suami-viaraita poikettiin norjalaissyntyse kaveri kanssa eteläsä Beaufortisa, joka on kulmakumman vanhin kylä. Ja se on täälä outoa. Ku kaikki 70-lukua vanhemmat asiat luetaan antiikiks. Beautiful Beaufort (lausutaa biutivul biufort; ei saa sekottaa NCn Beaufordiin, mikä lausutaa beufort) on sillain säilyny, ku sisällissorasa siälä ei taisteltu lainka, vaan perustettii vaan sairaaloita. Hiano paikka! Ja si käytiin St. Helenan saarella, misä oli komee galleria täynnä Gullah-tyylistä taidetta ja muutenki se on Gullah-kulttuurin keskus (orjien jälkeläisiä, jokka kehitti oman kiälenki jottei isännät ois ymmärtäny mitä ne puhuu). Työkseen nää orjat joutuvat pumpulipelloille ja tekemään indigo-väriä, joka oli semmosta myrkkyä että oksat pois. Samalla saarella oli myäs ihka ensimmäinen mustille perustettu koulu. Se oli ny museona, mutta kovi paljoa emme paikasta ymmärtänee, ku se opas puhu semmosta murretta että skandinaavit jäi iha ymmälle. Hiano paikka! Jaa kiipesin taas majakkaa!

Enne tota reissua piti tehrä viä yks reissu piitsille, mutta se meni mönkään se hurrikaanin takia. Tai niitä oli siis oikeesti kakski.

Enkä sitte viäkä päässy sinne Michiganiin, missä miäs on ollu kohta reilu kuus viikkoo, eli mää oon saanu olla kotona ku ellunkana! Ja nauttinu joka hetkestä. Paitsi siittä, ku meni sulake ja se jäi jumii. En saanu takasi ja kyllä itteppäistä naista korpes. Tartti iha soittaa miähelle ja si miäs soitti toiselle miähelle, koka tuli ja paukautti sitä tsydeemiä ja naps, taas tuli sähköö. Tartti vaan miähen tatsia se.

Toisenki kerra oli ikävä. Se oli sillo ku tulin myähään teatterista kotio (Hamiltonia räppäs eli taas oppi maalaistyttö kuinka se tämä maa perustettii) ja ihav valsetissa ajoin takaa ainakin kymmensenttistä torakkaa! Prkl ku piti iham myrkyttää. Mutta mistäpä ei suamalaine selviäis.

Ei sitte muuta ku heippa eli punttikselle pepsorent-hymy naamalla (oli muute useamman tonnin pepsorentti). Ja huamena Ashevilleen kouluttautumaa viisaaks ihmiseks! Täsä tyhjäsä pesäsä on kuulkas ihan nautinnollista.

Syksy tuli!

Vaikkakaan ruska ei ole vielä alkanut. Syksy on tänä vuonna pari viikkoa myöhässä eli tähän asti ollaan kuljettu flip flopeissa ja hikoiltu ihan riittävästi. Tänään menin ensimmäistä kertaa metsään lenkille, kun aamulla oli mukavan viileät 23 astetta. Muutoin onkin saanut käpytellä punttisalin juoksumatolla, mikä sinänsä on maailman tylsinta hommaa, mutta tässä iässä on ollut pakko ottaa sekin lusikka kalliiseen käteen. 

Edessä on jälleen työviikko, mutta perjantaista koittaakin sitten loma ja Suomi-vieraat saapuvat! On kyllä aikakin laittaa olkapää lepoon ja hoitoon, katsotaan miten sen kanssa käy. Talo on siivottu vieraita varten (paitsi noi keittiön ikkunat, jotka imevät hämähäkinseittiä) ja petikin on jo pedattu! Odottavissa tunnelmissa siis, ja kyllä sietääkin, sillä viikon päästä suunnataan nokka kohti Virginian vuoristoa polkemaan. Että sitä ruskaa sinne toivomme!

Muuten syksy on asettumista rutiineihin, teatteria ja hyvää ruokaa. Paitsi että tänä vuonna on jo kaksi trooppista myrskyä pyyhältänyt tästä ylitse eli olisi aika ennustaa tarkoittaako se vähä- vai kovalumista talvea? Aika lentää kuin siivillä eli ihan kohta saa ripustella jouluvaloja, joita täytyisi kyllä juuri nyt mennä ostamaan lisää ennenkuin kaikki loppuvat. Kunhan Halloweenista päästään, niin täältä pesee taas!

En ole vähään aikaan hehkuttanut Charlotten kultturitarjontaa, mutta sitä siis olisi: Postmodern Jukebox oli loistava, Broadway Showsta saa halutessaan nauttia joka toinen kuukausi ja pienemmät teatterit ovat intohimoisia. Hamilton ja The Curious Incident of the Dog ovat lähitulevaisuudessa, takana loistava Matilda ja Lion King pari mainitakseni. Teimme ystävän kanssa viikonloppureissun Beaufortiin (SC) ja opimme, että kyseessä on tämän puolen maailman vanhin kaupunki. Siellä mm. kiipesin paikalliseen majakkaan (miksi muuten mun kaverit ei suostu kiipeämään vaan saan aina ittekseni puuskuttaa?) ja nautimme hyvästä ruuasta. Seuraavaksi listalla olisi sitten Ashevillen reissu, kun niitä jatkokoulutuksia tulisi hankkia. 

Sitten iskeekin jo Thanksgiving päälle ja siitä saa lasketella jo jouluun. Lupaan tehdä taas lanttulaatikkoa, jos joku vaikka haluaisi tulla syömään? Tasaista ja harmaata arkea siis luvassa, mutta nautitaan siitä. Keväällä on sitten selviydyttävä jonkun suuresta syntymäpäivästä ja siihen liittyvistä muodollisuuksista (kuten vanhenemisesta), mutta juhannuksen vietänkin taas kotomaassa. 

Jos tässä nyt sinne asti selviää.... uskon, että tuon olkapään saan vielä kuntoon, mutta purukalustosta en ole ihan varma. Aloitin meinaan sen uuden etuhampaiston rakentamisen ja siinä ollaankin sitten aika kovilla: vietin perjantaina rapiat neljä ja puoli tuntia hammaslääkärin tuolissa. Sillä minun kohdallani nämä hommat eivät tunnu aina menevän ihan suunnitelmien mukaan. Ja sitten lohkesi yksi paikka ja löytyivät myös kadoksissa olevat röntgenkuvat (18 kappaletta, meinasivat alkaa ottaa uudestaan, mutta nousin barrikadeille), joista ilmeni pari uutta reikää. Eli jos tässä vähän mietin, että olkaa säästääkseni vähentäisin töitä, niin asia ratkesi ihan itsestään: töitä on tehtävä, jos mielii pitää hampaat suussa. 

Eli motivaatiot on kohdillaan! Toivon nyt kuitenkin, että muuten pysyisimme terveinä, sillä ihan tarpeeksi on tänä vuonna pidetty tämän maan hoitolaitoksia pystyssä ja yksi terveellinen vuosi olisi ihana yllätys. No, nämä on näitä keski-ikäisen iloja, aika hyvin tässä kuitenkin menee, kunhan muistaa raahata itsensä tuonne salille säännöllisesti. Että sinne sitten nytkin. Salille, saunaan ja sitten saakin sammua sänkyynsä. Ei hassumpaa! 

Isoja asioita!

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.

Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.

Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille. 

Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.

Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.

Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.

Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Trendin harjalla

Minulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia tai muitakaan selkeitä suunnitelmia paitsi oman pienen yritystoimintani osalta. Mutta se nyt vain on pakollista, jotta tietää kannattaako töitä ylipäänsä tehdä. No kannattaa, ainakin, jos haluaa pitää kiinni mielenterveydestään.

Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.

Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.

Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.

Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.

Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?

Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?

Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.

Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.

Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.

Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.

Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.

Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.

Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.

Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.

Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!

Päiväkirjaa... kiitollinen!

Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.

Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!

Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).

Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.

Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.

Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).

Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.

Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!

Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.

Onks tää normaalia?

Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.

Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.

Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.

Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.

Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.

Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!

Emmää ymmärrä... mää oon vanha

Että miks kaikkien käteen liimautunut tietokoneen pienoismalli, jotta kännykäksi kutsutaan, kestää keski-ikäisen käytössä noin puoli vuotta. Ja keski-ikäinen ei näe lukea siitä kirjoja, on poistanut jopa nassukirja -nimisen appsin siitä systeemistä, eikä muutenkaan pidä sitä nenän edessä kuin ehkä maksimi 2tuntia päivässä, niin silti se tilttaa ennenkuin pääsee töistä kotio. Ja töihin siis osaan jo ilman navigaattoria, joka kyllä käytössä siitä vimpaimesta sen akun tuperruttaa alle 50 mailin. Siis oikeesti, miksei voi olla edelleen semmosta vaihdettavaa akkua ettei tarvitsisi koko kämmentietokonetta vaihtaa?

Ja miksei kaupassa ole meille keski-iän näkövammaisille omaa osastoa, jossa kaikissa purkeissa olisi SUURELLA FONTILLA printattu sisältöluettelo eli epäterveellisyysnumerointi ja niitten purkkien, joissa se ei mahdu purkkiin, vieressä olisi suurennuslasi.

Ja sitten miksei alle kolme vuotta vanha läppäri suostu löytämään alle vuoden vanhaa printteri slash kopiointi slash skanneria airprintin kautta vaikka keski-ikäinen seisoisi päällään kokolattiamatolla aivastelemassa. Eli keski-ikäinen joutuu lähettään sen oppimateriaalinsa sähköpostilla iPadiin, jonne tallentaa sen kansioihin, koska muuten se ei suostu avautumaan samassa muotoilussa ja sitten hakee Wordn kautta sen sieltä kansiosta ja avot: printteri laulaa suloisesti. Ja pitkään. Sillä johan nyt yhden sivun valmistelemiseen menee kolme minuuttia, koska keski-ikäinen ei suostu ostamaan kallista printteri slash kopionti slash skanneria, koska sekin hajoaa sopivasti noin kahden vuoden käytön jälkeen silloin kun on juuri ostanut kaksi pakettia XL mustepatruunoita. Joiden malli vaihdetaan kahden vuoden välein, eli uuteen koneeseen ne eivät tietenkään käy.

Ja sitten yhtään en ymmärrä sitä, että kun on varaa osta semmonen jättisuuri egobuustausauto, niin miksei voi opetella ajamaan sitä niin, että se mahtuis vaikka yhteen parkkiruutuun. Ja jossei mahdu, niin sitten jäis kotio ja kattelis sitä autoa siinä pihassa. Silla ihan todistetusti semmosen jättisuuren egobuustausauton ajaminen ja parkkeeraaminen on kyllä ihan mahdollista kaikkialle muualle, paitsi Trader Joen parkkipaikalle, ja tästä voin panna oman pääni pantiksi. Ja tuo perheen egobuustaajakin sen osaa.

Mutta lopetan valittamisen tältä erää tähän, ja yritän avata Netflixin telkkariruudulle, johon se noin joka kahdeksas kerta aukeaa ilman maanittelua eli suomalaiskansallisten voimasanojen käyttöä. (Omenayhtiön taskukokoista astetta suurempaan vempaimeen se aukeaa kertalaakista joka kerta, mutta siitä ei näe mitään varsinkaan jos on unohtanut lukulasit yläkertaan, autoon tai työpaikalle eikä jaksa enää runtata tissiliivejä päälle, koska julkisesti ei oikeasti kannattaisi edes autotallissa käydä ilman asiaankuuluvia ylöstyöntäviä härpäkkeitä ja yläkertaan siis on ne portaat.) Mutta jos vaikka saisin boxin aukeamaan. Jos vaikka Direct tv suostuisi avautumaan. Jos vaikka antenni osoittaisi oikeaan suuntaan. Jos siis esimerkiksi nettiyhteys ei tänään pätkisi. Jos vaikka keski-ikäinen vielä kerran elämässään saisi koneen, joka avautuisi ja sulkeutuisi YHDESTÄ napista, eikä laulaisi tiluliluleitä ohjelman loppuessa tai kantta avattaessa. Tai ei piippaisi lämmityksen loppuessa tai konetta peruuttaessa, tai oven vielä ollessa auki tai turvavyön ollessa vasta menossa kiinni....

Onks mun nyt tosiaan hankittava semmonen turvakamerapiipitystiluliluleihärpäkesysteemi, josta voisin joka aamu tarkistaa, että tuliko se tallinovi painettua kiinni vai jaksanko edelleen kurvata joka toinen aamu takaisin tarkistamaan asian? Siitähän on olemassa se appsi, jota voisi kätevästi ohjelmoida sillä kännykällä, jossa ei kyllä enää ole jäljellä riittävästi akkua, eikä keski-ikäinen vieläkään pysty menemään sinne Verizoneen vaihtamaan sitä konetta uuteen vaikka sen saisi ihan siis ilmaiseksi ja kätevästi. Jos Verizone pystyisi nyt neljännellä kerralla muuttamaan sen liittymän nimiini, ettei tarvitsini hakea äijää paikalle joka kerta, kun kännykkä prakaa. Niin ja jos sen vanhan kännykän tiedot saisi sillain kätevästi siirrettyä johonkin pilvipalveluun, jota keski-ikäisellä ei ole, koska keski-ikäinen ei suostu siitä maksamaan kahtakymppiä kuussa. Mutta sitten todennäköisesti pitäisi uusia myös auton sync ja sen asentamiseen keski-ikäinen käytti juuri neljä tuntia ja kaksi randomisti soitettua vahinkopuhelua (asiakkaille tietenkin), kun se mikäliesirialexataivoicetunnistussysteemi ei kertakaikkiaan ymmärrä suomalaista aksenttia sen kaikesta kauneudesta, eksotiikasta ja kaikenmoisesta yliveraisuudesta huolimatta ja sitä sync systeemiäkään keski-ikäinen ei käytä, koska se ei halua puhua kenellekään ja tekstareita se systeemi ei tietenkään tunnista, koska öhöm, se aksentti. Ja sittenniin sekin vielä, että syncissä se systeemi ei automaattisesti ohita radiota, kun siitä navigaattorista haluaisi niitä ohjeita kuulla eli navin ääni ei toimi. Kun keski-ikäinen edelleen siinä pihiydessään ei hankkinut autoa, jossa olisi se navi mukana, vaan haluaisi itsepäisesti käyttää sen kämmentietokoneen navia. Mutta sitten pitää joko ohittaa sync tai naputella se viiden painalluksen takaa media-tilaan. Jolloin ei sitten niin toimi radio. Paitsi jos olisi radio siinä kämmentietokoneessa. Siis siinä samassa, jossa akku kestää ilman sitä radiota noin kolmekymmentä minuuttia eli radion kanssa ehkä kymmenen minuuttia. Vaikka olisi napsutellut kaikki akkua syövät asetukset pois päältä (kyllä mä nyt sen olen osannut laittaa likan tekemään).

Onneksi kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista nykyään, toista se oli silloin, kun minä olin nuori...

Pieniä kohtaamisia

Kuten blogihiljaisuudesta voitte päätellä, niin työ on vienyt mennessään, eikä edes viikon palaustuslomalla kerennyt blogin kimppuun. Mitä välillä suren, koska tykkään kirjoittamisesta. Se on vaan tasapainoiltava yläselkää ja niskaa kuormittavien hommien välillä, ja asioita on priorisoitava. Näkisittepä puutarhani... kulmakunnan murheenkryyni!

Mutta tässä mennä viikolla sattui töissä, että istuimme asiakkaan kanssa vastakkain ja mietimme, mihin kehonosaan senpäiväisen hoidon suuntaisimme. Tulimme siihen tulokseen, että plantaarifaskiitista kärsinyt (jo melkein kunnossa oleva) nilkka ja kantapää olisi päivän teema. Tuumasta toimeen, ja hoidin koko session keskittyen selkään ja olkaan ja niskaan.

Öh, aikomus oli koko ajan siirtyä siihen nilkkaan, mutta mikä lie pakotti vaan etenemään ihan eri suuntaan. Lopuksi pyysin asiakkaalta anteeksi, että näin kävi. Asiakkaan kommentti pelasti päiväni/ viikkoni/ kuukauteni: ”But this is exactly why we love you.”


Eräänä päivänä istuksin yhden lempikahvilani terassilla syömässä aamiaista. Minulla ei ollut puhelinta/ iPadia/ läppäriä välittömässä lähikontaktissa ja vanhahko herrasmies pysähtyi vierelle katselemaan vastapäisiä taloja. Ensireaktion (älä nyt vaan ala jutella minulle mitään) jälkeen kiinnostukseni heräsi ja aloin miettiä hänen elämänsa kudelmaa (entinen professori, joka on asunut näillä seuduilla iät ja ajat ja käy joka aamu tässä kahvilassa). Ja tottakai hän kääntyy puoleeni ja kysyy kohteliaasti saako hetken häiritä. (Oi kuinka ihanaa, tottakai!)

Tahtoi tiedustella, että olenko kuinka sinut tämän yhden Charlotten vanhimman naapuruston kanssa. No enhän lainkaan ole, koska asun Ballantynellä ja tulin vain käymään. Ai miksikö? Koska täällä on enemmän tunnelmaa kuin Ballantynen kuplassa ja kaunista, inspiroivaa ja erinomainen kahvi. Herrasmiehen kohottaessa vasenta kulmakarvaansa tiesin, että sieltä se nyt tulee: onpas sinulla kaunis aksentti, mistä tulet.

Mutta ei, herrasmies ei töksäytä asiaa kuten 99% ihmisistä täällä tekee. Hänpä katsoo minua kauniisti silmiin ja aprikoi kuin itsekseen: ”I wonder if English is your first language.” No ei ole ei, ja huolimatta lyhyestä asuinajastani täällä ymmärrän arvostaa historiaa ja sitä kaupunkimme kauneutta, joka ei pääse edukseen Ballantynellä.

Juttutuokiomme päättyy kättelyyn, esittelyyn ja muutamaan kauniiseen sanaan. Niin, ja erinomaisen hyvään mieleen!

2018 on työtä työtä työtä!

Juhlakaudesta on selvitty ja arki on jo melkein alkanut. Tässä olisi vielä hääpäivä juhlimatta, mutta tänä(kään) vuonna emme sen kummemmin juhlista, sillä rouva ei ole kotosalla. On tässä jo juhlittukin eli tavallista arkea kaipaa kai itsekukin. Kerron viikonlopustani vähän myöhemmin.

Uudelle vuodelle en luvannut tänä(kään) vuonna mitään, mutta toki tilikausi tuli loppuun ja uusi on alettava jollain lailla tavoitteellisesti eli maltillisia suunnitelmia on tehty. Aikomuksenani on taas tehdä töitä innolla ja myös vähän enemmän kuin männä vuonna. Puolen vuoden kotona työskentely oli ihan kiva vaihe, mutta siis vain vaihe, ja nyt on aika iskeä isompaa vaihdetta silmään. Mutta ihan rauhallisesti nyt alkuun.

Vein jo pääosan tavaroista uuteen toimistooni ja tässä vaiheessa on tietenkin kiva ajatella, että maanantaina se alkaa. Olen toki innoissani, mutta en höyryä satapäänä eli jotain on kai opittu. Olen opetellut uutta ajanvaraussysteemiä (noihin menee aika aikaa ihan haaskoon, mutta ei kai sitä muuten opi kuin yrityksen ja erehdyksen kautta) ja luonut taas uutta kontaktiverkostoa. Sain juuri uuden kiropraktikon  asiakkaaksi eli aloitimme vaihtohoidot. Tämä on aina jännittävää, varsinkin, kun kyseinen tohtori on ollut alalla jo kauan ja osaa laajalla skaalalla erilaisia hoitomuotoja. Näin ne jyvät seuloutuvat ja olen kiitollinen sille yhteistyötaholle, joka meidät juonitteli yhteen. Kotitoimistoon en oikeastaan edes halunnut uusia asiakkaita, mutta nyt on taas aika uudistua ja markkinoida. Niin, ja nostaa hintoja. Tässä ollaan vastatusten sen tosiasian kanssa, että enempää en pysty (tätä hommaa) tekemään, eli parempi kate tulee vain hintoja nostamalla. Ja sitten on taas maksettava sitä vuokraakin.

Hinnoittelu on kai jokaisen pienyrittäjän akilleen kantapää. Ainakin minun. Täällähän jonkinlaista hierontaa saa 60/tunti, mutta noissa tapauksissa tunnista jää oikeasti 50 minuuttia hoitoaikaa. Vertailun vuoksi Ballantyne-hotellista tunnin hoidon saa hintaa 140/tunti. Jotta jonkinlainen järki pysyisi hommassa, niin olen tutkinut yhden iltapäivän terapeuttisen hieronnan hintoja (se on lähin kategoria, johon voin samaistua) ja hintahaarukka on 70-105/tunti. Tuleva kumppanini tekee erikoishoitoja (mm. lymfahoitoa arpikudokseen; lue kosmeettisten leikkausten jälkihuoltoja, cranio-sakraaliterapiaa ja äänihierontaa) ja laskuttaa 90-95/50 minuuttia.

Minä olen tähän asti pyytänyt 80/tunti ja antanut vielä alennuksia, jos on ostanut etukäteen 3 tai 5 hoitokertaa. Tuo 80 pitää nyt hilata 90:iin. Se ei kuullosta järkyttävän pahalta, mutta pääosa hoidoistani on 75 minuutin mittaisia ja sille tulee nyt sitten hintalapuksi 105taalaa. Se kuullostaa isolta. Mutta iso on hommakin! Ja koska olen aivan liian kiltti ihminen, niin annan siirtymäajaksi kaksi kuukautta eli nyt saa hamstrata. Näistä korotuksta aina joku suuttuu, mutta se on kai hyväksyttävä. Kutsumus ei tuo leipää pöytään.

Tämän lisäksi aion pikkuhiljaa opetella tekemään tuota lymfahoitoa, jota markkinoidaan ihan surutta rahakkaille. Totuushan on, että tässä maassa tehdään paljon tissi-, persaus-,  nassu- ja vatsamakkaraleikkauksia ihan kosmeettisista syistä. Olisi ylevää, jos voisi auttaa vain sairastapauksissa kirurginveitsen alle joutuneita (he ansaitsevat tämän hoidon mielestäni puoleen hintaan, koska ovat jo omaisuutensa pantanneet kymmenien tuhansien arvoisten hoitojen kanssa), mutta totuus on, että kauneusleikkauksia tehdään hirvittäviä määriä, eikä jälkihoitoa ole riittävästi. Jokainen ihminen ansaitsee toimivan kehon ja jos asiakkaalla on rahaa matkustaa jonnekin ulkomuotoaan parantelemaan, niin samalla rahalla hän ansaitsee hoitoa, jottei arpikudos tukkeudu ja aiheuta uusia terveysongelmia. Jos minä saan tästä 50 minuutin hoidosta 80 käteen HUOMATTAVASTI HELPOMMALLA TYÖLLÄ  kuin omani on, niin miksi ei. Tänä vuonna yritän taivuttaa omaatuntoani tässä suhteessa.

Kaiken tämän lisäksi minulla on tällä hetkellä kolme suomen kielen opiskelijaa eli töitä riittää silläkin saralla. Vaan miten saisin aivot hiljaiseksi opetustuntien jälkeen? Ihan eri tavalla jää prosessointi päälle tuosta vanhasta työstä ja tunteja tulee suunniteltua unissaankin. Tässä olisi siis oppimisen paikka.

Ja jottei elämä olisi pelkkää työtä, niin olisi kiva saada niitä vierailijoita! Minähän en tänä vuonna Eurooppaan aio. Mutta pikkubreikkejä pidän mieluusti ja tutustun paremmin tähän nykyiseen asuinmaahani.