Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Eräs viikonloppu

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herätessäsi kaverit pulisevat jotain keittiössä. Omalla kielellä. Kuinka jokin sisälläsi asettautuu oikeaan asentoon.

Koska olet viimeksi kokenut sen jännityksensekaisen innostuksen siitä, että olet matkalla tapaamaan uusia tyyppejä, ihmisiä, joiden kanssa kuvittelet löytäväsi jotain yhteistä, muttet sittenkään voi olla täysin varma. Kun sen sadasosasekunnin ajaksi mieleen välähtää, että olikohan tämä sittenkin virhe.

Oletko koskaan ottanut autoa allesi, pakannut mukaan vaatetta pariksi päiväksi ja antanut mennä. Eteenpäin, vähän kuin kohti tuntematonta, mutta sillä tavalla sopivalla tavalla tuntematonta, ettei tarvitse äityä ylenpalttisen varovaiseksi tai saada vatsanpuruja. Kokea sellaista henkilökohtaista vapautta, joka syntyy siitä, että olet sinut itsesi kanssa, mutta avoin uusille kokemuksille ja elämyksille siinä pienessä tavallisessa hetkessä arjen puristuksessa.

Minä olen saanut kaiken ylläolevan siksi, että olen muuttanut toiseen maahan, toiseen elämään ja toiseen ulottuvuuteen. Minulla on elämä mallillaan ja rutkasti ystäviä, eikä arjesta puutu mitään. Itseasiassa pidän arjesta, enkä ole seikkailunhaluinen, mutta olen elämälle ja kohtaamisille utelias, ja yritän olla avoin uusille asioille. Uusille ihmisillekin, mutta vain sopivassa määrin, sillä introvertin elämä ekstrovertissa maa(ilma)ssa vaatii vähän säätelyä. Olen myös kyräilijä, tai tarkkailija, mikäli kyräily aiheuttaa mielessäsi liikaa negatiivissävytteistä värähtelyä, joten sanoin se ihan näin suoraan: olen ylpeä itsestäni, että lähden näihin tapaamisiin!

Lähden, koska kaipaan sitä yhteisyyttä, joka syntyy kielestä, sen vivahteista, tuttuudesta ja minuudesta. Minun kieleni.  Lähden myös, koska haluan kuulla asiat juuri niinkuin ne ovat; tai ehkä vieläkin enemmän haluan kuulla heittoja, joihin on upotettu alleviivattua ironiaa tai rehtiä suomalaista vittuilua. Jota ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, vaan yhteenkuuluvuudeksi. Monen mielestä liian ronskia, mutta minulle tuttua. Omaa. Kun siinä nimenomaisessa hetkessä tietää mitä toinen ajattelee, mitä kokee. Kun on se tausta. Lähtökohta, joka minulle sanomattoman rakas.

Lähden kokemaan miten erilaisia me olemme, miten erilaisista lähtökohdista tulossa ja kuinka eri suuntiin menossa. Elämässä on niin monta muuttujaa ja sen ennustettavuus on nolla, mutta jokainen kohtaaminen on uusi alku ja mahdollisuus uuteen. Yhden kanssa synkkaa heti, toisesta ei oikein osaa sanoa, mutta tässä iässä on oppinut antamaan tilaa sille toisellekin vaikutelmalle. Jonkun kanssa ei vaan kertakaikkiaan ehdi jutella sen enempää, mutta toisen kanssa humahtaa yhteiseen sielunmaisemaan. Kaikkien kanssa saa purnata, käydä läpi samanhenkisiä kokemuksia ja nauraa rätkättää asioille. Olla rehellisesti keski-ikäinen ja ymmärtää, että tämä(kin) on vain yksi vaihe tätä elämää.

Ymmärtää puolesta sanasta. Se vapauden tunne, jossa ajatuksiaan saa järjestellä ja toinen malttaa odottaa. Kuinka joku katsoo silmiin ja odottaa vastausta, koska haluaa tietää. Kuuntelee aidosti. On lähellä.

Ja kaikki kaakattavat kuin kanalauma, joten yhden valokuvan ottamiseen menee puoli tuntia. Kaikki puhuvat yhtäaikaa, eikä kukaan kai enää kuule toista, kun on saatava sanoa, osallistuttava, puhuttava. Kun saa olla juuri tässä ja näiden ihmisen kanssa ilman liikoja naamioitaan.

Minä sain tänä viikonloppuna yksitoista uutta ystävää. Vietimme Suomi-viikonloppua Folly Beachille kuudentoista naisen voimin. Sieluni on hetkiseksi täyteen ladattu.

Folly Beach 22.-24.2.2019

Kaikki on kunnossa

Ei tullut hurrikaania, tuli sadetta. Mutta meillä ei ole tulvia eikä muutakaan haittaa asiasta. Se oli semmonen normaali suomalainen syyssade. Rannikkoa on poispyyhkäistynä jonkin verran, mutta se nyt ei enää kiinnosta ketään. Ei siis ainakaan uutisia. Menneen talven lumia. Raflaavaa sen olla pitää.

Katastrofaalisia tuhoja siis teki ja jälleenrakentaminen on käynnissä. Itse olen osallistunut ystävän kautta keräämällä vaatteita, kenkiä ja muuta tarviketta, jotka tämä ystävä toimittaa tarvitsijoille rannikolle. Minä tekstasin viikon asiakkaille asiasta ja nyt on auton takakontti tumpattu täyteen kerättyä tarviketta. Hyvä mieli, kun saa auttaa näin vähällä vaivalla.

Positiivisina asioina mainittakoon, että huomenna on vähän feikit, mutta silti, rapujuhlat suomalaisille ja suomenmielisille. Ja ensi kuussa suurlähettiläs Kirsti Kauppi saapuu Charlotteen. Vois mennä tapaamaan, mutta taidan jättää tilaisuuden tyttärelle, jonka kotinurkilla tapaamiset on sovittu. Ja kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Likka on nimittäin työharjoittelussa kansainvälisten asioitten parissa.

Minä pysyn lestissäni eli kotonani, missäs muualla. Siellä minulla on ihan parhaat asiakkaat, ja toimenkuvani on jotenkin laventunut Arctic Swan Bakeryn ruisleivän ja Fazerin suklaan levittämiseen. Suunnittelen tässä suomalaisen kahvilan avaamista, sillä myös korvapuustini ja karjalanpiirakkani tekevät kertaallisen hyvin kauppansa. Jos vaikka likan huoneen muuntaisi kahvilaksi ja voisi sitten siirtyillä jäsenkorjaushommista alakerran työhuoneesta keittiön kotileipomon kautta yläkerran opetushuoneeseen silloin kun ei ole palvelemassa asiakkaita peräsiiven kotikahvilassa.

Että tämmöstä kaikkea pyörii mökkihöperon mielessä! Vierashuoneita ei siis kohta ole, kun monitoimiyritykseni valtaa koko talon. Tai sitten ei: vieraat luvataan viedä nykyisellään myös uimaan ja saunaan, sillä olen edelleen suhteellisen tyytyväinen klubin jäsen. Pakkohan se on johonkin välillä lähdettävä.

Pieniä kohtaamisia

Kuten blogihiljaisuudesta voitte päätellä, niin työ on vienyt mennessään, eikä edes viikon palaustuslomalla kerennyt blogin kimppuun. Mitä välillä suren, koska tykkään kirjoittamisesta. Se on vaan tasapainoiltava yläselkää ja niskaa kuormittavien hommien välillä, ja asioita on priorisoitava. Näkisittepä puutarhani... kulmakunnan murheenkryyni!

Mutta tässä mennä viikolla sattui töissä, että istuimme asiakkaan kanssa vastakkain ja mietimme, mihin kehonosaan senpäiväisen hoidon suuntaisimme. Tulimme siihen tulokseen, että plantaarifaskiitista kärsinyt (jo melkein kunnossa oleva) nilkka ja kantapää olisi päivän teema. Tuumasta toimeen, ja hoidin koko session keskittyen selkään ja olkaan ja niskaan.

Öh, aikomus oli koko ajan siirtyä siihen nilkkaan, mutta mikä lie pakotti vaan etenemään ihan eri suuntaan. Lopuksi pyysin asiakkaalta anteeksi, että näin kävi. Asiakkaan kommentti pelasti päiväni/ viikkoni/ kuukauteni: ”But this is exactly why we love you.”


Eräänä päivänä istuksin yhden lempikahvilani terassilla syömässä aamiaista. Minulla ei ollut puhelinta/ iPadia/ läppäriä välittömässä lähikontaktissa ja vanhahko herrasmies pysähtyi vierelle katselemaan vastapäisiä taloja. Ensireaktion (älä nyt vaan ala jutella minulle mitään) jälkeen kiinnostukseni heräsi ja aloin miettiä hänen elämänsa kudelmaa (entinen professori, joka on asunut näillä seuduilla iät ja ajat ja käy joka aamu tässä kahvilassa). Ja tottakai hän kääntyy puoleeni ja kysyy kohteliaasti saako hetken häiritä. (Oi kuinka ihanaa, tottakai!)

Tahtoi tiedustella, että olenko kuinka sinut tämän yhden Charlotten vanhimman naapuruston kanssa. No enhän lainkaan ole, koska asun Ballantynellä ja tulin vain käymään. Ai miksikö? Koska täällä on enemmän tunnelmaa kuin Ballantynen kuplassa ja kaunista, inspiroivaa ja erinomainen kahvi. Herrasmiehen kohottaessa vasenta kulmakarvaansa tiesin, että sieltä se nyt tulee: onpas sinulla kaunis aksentti, mistä tulet.

Mutta ei, herrasmies ei töksäytä asiaa kuten 99% ihmisistä täällä tekee. Hänpä katsoo minua kauniisti silmiin ja aprikoi kuin itsekseen: ”I wonder if English is your first language.” No ei ole ei, ja huolimatta lyhyestä asuinajastani täällä ymmärrän arvostaa historiaa ja sitä kaupunkimme kauneutta, joka ei pääse edukseen Ballantynellä.

Juttutuokiomme päättyy kättelyyn, esittelyyn ja muutamaan kauniiseen sanaan. Niin, ja erinomaisen hyvään mieleen!

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.

Jenkkiytyminen osa 3.

Koska olen melkein hyperventilaatiotilassa syystä, että matkat Suomeen on kesäksi buukattu sekä minulle että likalle, vaikka emme tietenkään samoilla lennoilla tahi kotiappäin edes samalla viikolla tule, niin tulipa taas todistettua, että synkinkin suomalainen aijan myötä muuttuu ja muuttaa toimintatapojaan. Kerronpa.

Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.

Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.

Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:

Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!

Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.

Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!

Kiitostelua!

Olen kai aiemminkin maininnut, että pidän tosi paljon Thanksgivingin ideasta kiittää siitä mitä tällä hetkellä on. Me emme varsinaisesti tätä juhlapäivää juhli, sillä se ei meidän perinteeseemme kuulu ja valitettavasti Amerikanperheemme pääjäsen, joka tämän juhlan meille opetti, siirtyi ajasta ikuisuuteen jo pari vuotta sitten. Tänä vuonna Kiitospäivän aiheuttamaa tyhjiötä puristaa myös se, että rakas Suomiperheemme Floridasta muutti takaisin kotomaahan ja meillä on nyt edessä juhlapäivä ihan vain keskenämme.

Tämä on ehkä se kurjin asian maahanmuutossa: juhlapäivinä ei ole sukua, jonka luokse kokoontua, joten monet syntymäpäivä, lastenjuhlat, ex tempore -nimipäivät jäävät kokematta, eikä voi olla läsnä monen tärkeän ihmisen elämässä. No, eipähän tarvitse myöskään sumplia kenen rippijuhliin ehtii tai ottaa kantaa suvun erimielisyyksiin, jos sellaisia sattuisi olemaan.



Myös kosteat saunaillat ovat jääneet aika minimiin (tosin eivät ihan kokonaan kokematta), eikä kovin monia perinteisiä pikkujoulua ole koettu muutamaan vuoteen. Sen sijaan on useinkin ulkoilmalounaita, hyväntekeväisyystapahtumia ja loistava kulttuuritarjonta. En ole tainnut tässä kaupungissa nähdä kertaakaan humalassa örveltävää kanssakulkijaa (esim. New Orleansissa tai vaikka Savannahissa toki), mutta olen nähnyt ihmisten hypähtävän viinipullollisen nauttimisen jälkeen autonrattiin (enkä ole puuttunut asiaan).

Olen tavannut lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä monissa tilanteissa ja osan toivotan hornantuuttiin tekopyhine mielipiteineen tai raamatunlauseineen, mutta osasta on muodostunut tukirengas, elämänlanka ja läheinen ystäväkaarti. Elämä ei ole sidottu 8-4, eikä lumi tai pimeys sido ihmisiä sisätiloihin (paitsi sen kerran kuin sataa), joten tennistreffejä ja ulkoilmalounaita on läpi vuoden. Ei ole myöskään koko kansakuntaa yhdistäviä hetkiä, kuten ylioppilaaksitulo- tai Itsenäisyyspäivä, eivätkä ihmiset hullaannu maajoukkueen urheilumenestykestä, mutta oman jalka- tai pesäpallojoukkueen menestystä toivotaan fanaattisuuteen asti.



Juhla on kuitenkin juhla, sillä niin töitä kuin koulustakin koittaa ansaittu vapaa, jonka voi viettää suklaata mutustellen (Geisha vai Fazerina, kas siinäpä pulma), kirjoja (suomenkielisiä!) lukien ja elokuvia katsellen. Voi mennä leffatetteriin tai viinilasilliselle ja kokea ne kahvipaikat (listassa on tällä haavaa 3), joissa ei ole vielä käynyt. Tänään poikkesin yhteen uuteen paikkaan (Mayobird singahti heti listani kärkeen, sillä täällä saa sekä lounasta että erinomaista kahvia) ja söin lounasta tässä:



Ja juhlaputki jatkuu suomalaisten rosollitalkoilla, Scandinaavisilla päivällisillä, saksalaisella joulutorilla (norjalaisten ystävien kanssa), konsertilla, myyjäisillä ja muulla mukavalla, kunhan nyt ensin karjalanpiirakat saadaan leivottua! Olen siis kiitollinen, että minulla on tässä perhe, terveys, ystävät ja työ. Sillä missä asun tai mitä kieltä puhun, ei juuri ole merkitystä. Sillä, että ymmärrän pysähtyä tähän terassille sen sijaan on. Vielä kun viitsisi lähteä lenkille; ei vaan millään huvittaisi, kun siinä touhussa tulee hiki!

Hyvää Kiitospäiväviikkoa kotomaahankin.

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Apua, musta on tullut jenkki!

Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.

Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).

Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.

En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.

Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.

Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)

Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.

Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.

Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?

Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.

Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.

Yks tavallinen viikko

Muistelin tässä itsekseni aikaa, jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään. Jo silloin muistan ajatelleeni, että vielä jonain päivänä tulee ikävä näitä joutilaisuuden päiviä... ja päätin, että luon elämäni sellaiseksi, jossa on sopivasti rentoa olemista ja minulle tuiki tärkeää työtä. Kevään alkaessa elämäni yksi viikko oli tällainen.

Maanantaina viikko alkoi ihana ystävän, kollegan ja mentorini luona liki puolentunnin hoitosessiolla. Siis minä sain hoitoa iäti kiukutteleville niskoille ja yläselälle. Edelleen joudun kamppailemaan, jotta en tekisi töitä väärissä asennoissa ja huollan omaa selkääni säännöllisesti. Ja silti se välillä oikuttelee. Sitten kirmasin töihin ja hoidin asiakkaitani kello 11-6. Tähän päivään mahtui neljä asiakasta, joka on vähän ykäkanttiin, mutta tein sen mieluusti, sillä tiistaina oli vapaata asiakkaista.

Tiistaina oli siis ns. toimistopäivä, jolloin teen paperitöitä, päivittelen facebookkia ja blogia ja muuta pakollista, joka pienyrittäjän elämään kuuluu. Kävin myös punttisalilla rehkimässä sekä pienellä aurinkoisella kävelyllä, ja ilta oli varattu viikon toiselle taiji-tunnille. Tämä oli myös se päivä viikosta, jolloin kävin ruokakaupassa ja tein terveellistä ruokaa pariksi päiväksi. En siis todellakaan jaksa kokata joka päivä, mutta yritän kovasti pitää oikeaa ruokaa jääkaapissa, jotta lapsukainen voi sitä sitten lämmittää. Likkahan pääsee koulusta puoleltapäivin ja syö sekä (aamiaisen) lounaan että päivällisen kotona. Pakastimessa on aina hätävarantoa eli eineksiä sulatettavaksi, joten ei haittaa jossei ihan aina pysty. 

Itse syön aika usein omia eväitä myös töissä, enkä koskaan siis voileipiä (pyrin pitämään gluteenin syönnin minimissä), joten mielikuvitus on vähän väliä koetuksella. Onneksi kesä on tulossa ja silloin maistuvat erilaiset salaatit! Meillä on välillä myös sushi-päiviä eli tekstaillaan keskenään kuka hakee sushit Teeteristä kotimatkalla. Mies käy tavallisesti lounaalla joko ravintolassa tai hakee evästä toimistoon viereisestä Earth Faresta, mutta hänkin kyllä haluaa lämpimän ruuan vielä päivälliseksi. Meillä siis kokataan iso satsi tavallista kotiruokaa ja lämmitetään sitä sitten muutama päivä. Onneksi kokkausvastuu jakautuu vähän kaikille.

Keskiviikkona työpäivä jakautui kahtia (kuten se usein tekee), sillä ensimmäinen asiakas oli jo 9.30 ja viikoittainen selänvetreytystuntini on aina keskiviikkoisin kello 11. Autan siis asiakkaitani hoitamaan ja vetreyttämään selkäänsä erilaisin venytyksin ja harjoittein, joita olen napannut mukaani niin taijista, chi gongista, pilateksesta, punttisalilta ja Putkistolta ja varmaan myös keksinyt itse. Olen myös miettinyt, että kannattaisikohan lisätä myös iltavenyttely kalenteriin; hankaluutena on se, että kaikkia iltoja en millään jaksaisi olla töissä!

Venyttelytunnin jälkeen olikin sitten jo kiire rynnätä tyttöjen lounaalle, jonka yritämme sopia suurinpiirtein joka toinen viikko. Aurinko paistoi täydeltä terältä, joten oli ihana päästä ulos ja söimmekin terassilla! Osa meistä jatkoi sitten vielä kahville eli istuksittiin melkein kolme tuntia pihalla (varjossa) keskellä päivää. Sitten poikkesin vielä salilla venyttelemässä ja menin takaisin töihin kello 4-7.30. Osa asiakkaista pääsee töistä myöhään eli keskiviikkoisin ja torstaisin otan vastaan vielä kello 6.

Torstainakin oli aivan ihana ilma, joten aloitin päivän ajelemalla greenwaylle ja noin tunnin kävelyllä, jonka jälkeen annoin itselleni valtuudet nauttia isosta lattesta Starbucksissa (terassilla taas) ennenkuin menin pankkii hoitamaan yritykseni asioita. Pankissa vierähti sen verran kauan, että juoksin Teeterin kautta (sushi-päivä) suihkuun ja töihin (söin siis ajomatkalla sormin) kello yhdeksi. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa varsin mielenkiintoisen työpäivän ja erittäin ikävännäköisen onnettomuuspaikan ohittamisen jälkeen. Lysähdin sohvalle katselemaan Frendejä, sillä muuhun en pystynyt. Tämä torstai ei ollut pelkkää toivoa!

Perjantaiaamuna laukkasin sitten tenniskentälle (oikeasti neljän kuukauden tauon jälkeen eli älkää nyt kuvitelko, että olen ollut koko talven näin aktiivinen) ystävän kanssa ja ehdin nauttia toisenkin aamiaisen pallottelun ja suihkun jälkeen ennen työpäivää, joka alkoi kello 11. Perjantain kunniaksi oli vain kaksi asiakasta ja lopetin työviikon samoin kuin aloitinkin: menin hierontaan! Tällaista luksusta en tokikaan saa joka viikko, mutta viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti varsin raskaita, joten tarvitsin tämän hoidon. Luulen, että parin viikonlopun takainen terassin kyllästäminen (siihen upposi yhteensä kuusi tuntia aktiivista maalausaikaa) oli se piste näiden hartioiden ja käsivarsien päälle, jonka alle olin nääntyä: fyysinen työ tässä iässä vaatii vähän suunnittelua.

Maanantain hoito oli ihanan lempeää, mutta perjantaina sitten mentiin vähän syvemmälle. Ihan koko aikaa en voi sanoa nauttineeni, mutta tarpeeseen tuli ja työkyky on taas palautettu! Onneksi myös loma on näköpiirissä, joten eiköhän tästäkin taas selvitä! Lauantaiaamu alkaakin aina taiji-tunnilla, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa puuhailin vähän puutarhassa (se vaatisi vähän enemmänkin puuhailua, mutta säästelin käsiäni), kävin punttisalilla kevyellä treenillä ja luin kirjaa. Illalla grillailtiin, mutta piti syödä sisällä, sillä ilma viileni jälleen. 

Sunnuntaina oli turkasen kylmä eli aivan täydellinen päivä osallistua ison naistenryhmän juhlalounaalle. Reilun parin tunnin jälkeen poikkesin kotimatkalla kahvilaan istuksimaan itsekseni. Kotona siivoilin ja järjestelin vähän sekä suunnittelin Kalifornian matkan pakkaamisia. Loppuillan vain makasin sohvalla/lattialla ja nautin Netflixin seurasta. Nukkumaanmennessä sain tuta ison iltapäivälatten voiman ja kieriskelin sängyssä unta hakien. Silti heräsin aamulla kello 7 ja kuuntelin, kun likka lähti kouluun kello 7.15. Haukottelin makeasti ja istuksin tässä sohvalla vielä vaikka kello lähestyy kymmentä. Työt alkaa tänään kello 12 ja pitäisi vielä Targettiin ehtiä ennen sitä. Olisiko jo aika? Muttakun ulkona on niin kylmä....

Tuulta purjeissa!

On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?

Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.

Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.

Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.

Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?

Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.

Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).

Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.

Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Lauantai miehineen

Olipa kerran lauantai, jolloin mies ei mennyt golffaamaan, vaan tarjoutui tekemään jotain vaimon kanssa. 

Mentiin sitten World Markettiin etsimään säilytyssenkkiä. Ei löydetty.

Eikä ostettu mitään at Homestakaan, mutta kauppaa kiertäessä tuli 3000 askelta askelmittariin.

Jäi sentään käteen viinipulloteline (World Market).

Sitten mentiin lounaalle ja ihan sattumalta vieressä oli taimikauppa. 

Mutta taimikaupassa multa ja hake on niin kallista, että äijä lähetettiin Lowesiin.

Aika kovaa on savimaan kaivaminen, joten äijävoimia todellakin tarvittiin.

Sitten kun vaimokin oli käynyt täydennyksillä Home Depotissa, niin etupiha näyttää tältä!

Sitten saakin rentoutua.

Ja äijägrilliin menee makkaraa eiliseltä Super G Market -kierrokselta. 

Aah. Kaikki vain siksi, että oli ' viileähkö'  päivä (31C).

Kaikkensa antaneena

...makaa hän sohvallansa haukotellen. Alkaa muistua mieleen millaista on, kun tekee töitä olan takaa. Kirjaimellisesti. Olen hivenen äimistynyt, että kaikki tosiaankin rullaa eteenpäin ja olisi aika ottaa seuraava askel, jonka olen päättänyt ottaa vasta syksyllä.

Elämä alkaa muotoutua. Olen löytämässä oman tavan rytmittää töitä (ööö...niitä tehdään silloin kun niitä on?!) ja ehkä onnistua jättämään latausaikaakin melkein riittävästi. Mitä sitten, jos vaikka onnistuukin intoutumaan revittelemään maastavedossa niin, että puoli työviikkoa menee harakoille, kun selkä tilttaa tulehdustilaan. Mitä siitä, että on hoitanut vähän enemmän asiakkaita kuin oikeastaan jaksaisi. Miksi sitä valittamaan, kun hyvin menee.

Tähän viikkoon on kuulunut mm. infotilaisuus asiakkaille, joka onnistui yli odotusten ja nyt voimme sanoa, että meillä on yhteisö, joka on valmis oppimaan uutta ja jakamaan jo opittua. Ei muuta kuin seuraavaa tilaisuutta suunnittelemaan ja mikä parasta, jokaisen suunnittelussa ja toteutuksessa oppii jotain uutta. Meillä on koossa tiimi, joka jakaa, oppii, tukee ja kehittää. Aika pian sitä näkee, kuka on mukana sydämestään ja palavasta halusta. Mitään muutahan me emme vaadikaan.

Tähän viikkoon kuului myös ihastuttava uusvanha tuttavuus, sillä blogistanin kautta tuttu Leena otti yhteyttä ja tarjoutui tuomaan pinon suomalaisia naistenlehtiä ihan kotinurkalle! Minullehan juorulehdet ovat suorastaan välttämättömyys, joten arvostan elettä kovasti. Ja mikä ihaninta; tämä maailmanmatkaaja lähtiessään huokkasi, "että olet kyllä just sellainen kuin kuvittelinkin"! Voiko sitä ihminen parempaa toivoa?

Varsinkin, kun huomenna on tennistä aamutuimaan, senjälkeen puolentoistatunnin hieronta ja sitten takaterassin ensimmäiset avajaiset lounasporukalla. Illemmalla vien miehen syömään ja likkakin on vielä kotona. Se on semmoinen ihan ansaittu viikonloppu!

P.S. Ja ilmakin lämpenee vihdoin kolmeenkymppiin. Tämän viikon on saanut värjötellä ukkospuuskissa ja sortsit homehtuu kaappiin, kun kolme päivää on pysynyt alle kahdenviiden. Nimim. EnSelviäisiKotomaanKesässä(kään).

Elämän pieniä ja suuriakin iloja

No ensinnäkin ymmärsin vasta, että meidän (ydin)perheeseen ei tule enempää ylioppilaita! Kummallista. Perheessä on kolme valkoista lakkia (likaisin niistä tupsullinen) ja siihen se siis jääkin. Mutta tulee siis kummajainen neliskanttinen ja sittenniin se musta kaapu. Ehkä sille tulee myöhemmin enemmän käyttöä kuin valkolakille, joka pölyttyy tuolla kaapissa. Ajatelkaas vaikka, että aina kun ei löydä kaapista sopivaa päällepantavaa, niin voisi laittaa sen kaavun ja hups: kukaan ei tietäisi, että juuri tänään on bad gaderoobi -day.


Minulla on siis terassi tahi porch, jota ei deckiksi saa kutsua, koska tässä terassissa on siis katto! Oikeammin kuitenkin kesäolohuone, jossa olen viettänyt viimeisten parin viikon aikana kunnioitettavan määrän aikaani pääosin selkä sohvaa kohti ponnistaen. Tänäaamuna heräsin kello 9.45 ja nyt, kun kellottaa vartin yli viisi, niin olen terassoinut semmoisen 8 tuntia. (Kylpyhuoneessa täytyy vielä käydä sisällä, ulkohuussia ei ole laitettu eikä riu'ulle uskalla tällainen käärmepelkoinen). Ja ihan koko aikaa en tokikaan ole ollu perse puuduksissa, vaan vedin tuossa ihan omat hot joogat! Hiki tuli helposti, sillä tänäinen lämpötila kellottaa jotain kolmeakymmentä.

Ihanaa! Aamiainen, lounas ja välikahvit on tässä nautittu ja muutamaan otteeseen olen laskeutunut tuonne rikkaruohotyömaalle tullakseni sitten taas varmistamaan, ettei sohvassa ole vieläkään mitään vikaa. Ainoa huono puoli tässä terassissa on se, että välillä joutuu menemään töihin, muuten kellottaisin vieläkin vähemmän askelia. Mutta se on huomisen murhe se. 

Eilisen huippukohta taas oli semmoinen tosiasia, että pääsin saunaan! Eikä siinä vielä kaikki; pääsin sinne suomalaisessa naisseurassa siideri/olutpullojen kanssa ja samalla muisteltiin opiskeluja Tampereen yliopistossa! Voiko parempaa toivona samana päivänä, kun kotomaassa juhlitaan koulujen loppumista? . En minä ainakaan keksi.

Arki jatkuu sitten taas huomenna eli terassiaikaa joutuu rajoittamaan. Koulua on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ja sitten se iskeekin varsinainen kesäloma: likka lennähtää kotomaahan ja täällä aletaan suunnitella juhannusjuhlia. Kolmannet vuosittaiset Hyväristen festarit on taas luvassa. Saas nähdä miten tästä selviää; ensi vuonna tähän aikaa sitten onkin erilaiset juhlinnat: high school graduation. Äitiä jännittää!

Portaiden paikka

Kesä keikkuen tulevi, tärykalvoja tärryyttelevi. Eivät vaikuta SSS-hallituspohja eikä mitkälie jääkiekkokisat ihmisen elämään, sillä puutarhan otollinen kasvukausi on nyt eikä neljän viikon päästä. Tomaatit ovat vihriänä ja salaattia pukkaa ja mustikkasato näyttää onnistuvan erinomaisesti. Eli taisto alkakoon: verkot on viritetty ja oravat valjastettu, sillä marjavarkaat posauttelevat postilaatikon paskaiseksi nopeammin kuin valo välähtää naapurin vuosikertaraudassa.

Ruusupenkki sulostuttaa kerrassaan komeasti eli äitienpäiväkukkaset on omasta takaa. Yrttipenkki kukoistaa samettikukkien takana, mutta uusi haaste kätkeytyy pilvisen taivaan alle: minne portaat? Sillä uutta terassia ihan kohta pukkaa, kun omakotiyhdistys mikälie loihi armollisesti lupasen sellaisen paukahuttaa eli pianaikaa erinomaisen puhelias vaaleamman rodun puhdasverinen jälkeläinen rakennuspiirtäjä/mainostaja/suunnittelija tulee näyttämään piirustuksia ja varmistamaan, että omin kätösin tulee maksusekki kirjoitetuksi. Ja lupaa maat ja taivaat jotta valmihiksi loihitahan kolmessa päivässä.

Maanantaiaamunailtapäivällä sitten tankeroenklantia puhtahasti lausahteleva tummemman rodun espanjalaistakielikantaa edustava hurmuri johdattelee joukkionsa röökaamaan paikalle kuunteluttamaan hitsipitsihabla-musaa vasarat kourassa. Ja sitten kun pohja on luotu, niin tulee siivoussakki ja kahden päivän päästä hurmuri sönköttää, jotta aikataulussa ollaan, mutta vääränmallisia nauloja saatiin eli vähän viivästyy.

Eli parin pienen remonttihomman läpiköyneinä konkareita voidaan luvata, että kolmen päivän työnä tehtävän terassin avajaiset saattavat ehtiä juhannukseksi, mutta lopputarkastusta tuskin siiheksi on keretty. Eli se jälkimmäinen sekki voipi olla silloinkin kirjoittamatta, mutta kirjoitetaan se sitten samaan aikaan , kun loppusumma viime talvisesta portaiden päällystämisestä. Mikäli joku tulisi työnjäljen tarkistamaan, jotta voisimme sen riitauttaa ja korjauttaa. Kattoremppa toki toimertui oikein asiantuntevasti, sillä sen maksoi suoraan vakuutusyhtiö ja omalle kontolle jäi vain omavastuu, ylimääräisten naulojen kerääminen ja vain yhden autonrenkaan paikkuuttaminen. Kun oli sen verran leväperäinen tämä naulojen keräilijä...

Sitten taitaakin olla remonttikiintiö vähäksi aikaa täynnä ja vuolaana virtaavat rahavirrat suunnataan kohti ylempiä tutkintokenttiä. Kun nyt saataisiin se portaiden paikka sovituksi? Kahdenlaista logiikkaa on ilmassa, toinen sieltä kuluttaja- ja toinen enemmän tuottajapuolelta. Ja sisustaakin se pitäisi: josko palmu purkissa vai kahdeksan saniaista? Rottinkia vai rautaa? Uusi grilli vai löhösohva? Lisäsiipi vai hyttysverkot? Tuuletin vai kynttelikkö?

Pianaikaan olisi siis kesäsiipi odottamassa, joten aamukahvin juominen on sallittua vain ulkotiloissa. Linnunlaulussa. Jäähdytyskoneen höristäessä vieressä. Sillä se on kesä ja kärpäset seuraavat kaksi viisi kuukautta!

P.S. Jossain se rahaliikenne sentään osataan: sain perintäkirjeen Instrum Justitialta ja turha kai se on jupista, sillä itsepä olen jättänyt laskuni maksamatta! Mielestäni olisi toki ollut korrektia saada se lasku, jonka olisi sitten ehkä maksanutkin. Mutta ehkä perintätoimisto on ainoa laitos, jonka kate riittää postimerkkiin. Ja koskapa vaativat minua kirjeitse kuittaamaan asian (ja maksamaan postimerkin), niin taidanpa lähettää omin kätösin allekirjoittamani sekin!

Eli jos huomaatte luottotietojeni menneen, niin syyttäkää DNA:ta ja 30 euroa!

Siihen se tulee:

Puoliväli

Jotta kiitoksia kaikille kauheasti onnitteluista, korteista ja viesteistä! Tiedän, että olen entisestään laiskistunut yhteydenpidossa, mutta sitten puolustaudun itsekseni sillä, että täällä blogissa kerron kuulumisista ja tapahtumista kaikelle kansalle, joten pysytte kyllä ajantasalla. Eikä se tietenkään korvaa henkilökohtaista viestimistä, joten tässä eriyismaininta kunnianosoituksin rakkaille ystäville, jotka jaksavat muistaa (enkä minä olen vastannut): Elina N, Elina L ja Tupsu! Olette ajatuksissa.

Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.

Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.

Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.

Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!

Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.

Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.

Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään.  Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.

Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.

Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!

Kevättäkö?

Arctic blast on tulossa, mutta aurinko paistaa. Ei siis ole lämmin, mutta koska kaikki on suhteellista, niin onhan se aika lämmintä. +13 ja paistaa.

Ja paistaa ihan tollain yleisestikin, sillä töitä riittää ja välillä pitää nipistää itseään: oikeinko minä elän täällä tätä tavallista elämääni? 

Mikä sitten on muuttunut? No pari asiaa tulee mieleen. 1) aurinko. Ei siitä pääse minnekään, että aurinko tai auringottonuus vaikuttaa meidän kaikkien mielialaan. 2) loistava työ, loistavassa työyhteisössä. Kaiken jäytävän ja jäätävän koulukokemuksen jälkeen olen löytänyt ne ihmiset, joiden kanssa haluan tehdä töitä. 3) elämä ei ole jokapäivä 8-4. On kahvituokioita, punttisalia, lounaita ja suunnitelmanmuutoksia. Se on paljon helponpaa, kun ei tarvitse joka välissä skrapata auton ikkunoita. 

4) aktiiviset ihmiset. Ja aktiivilla tarkoitan sitä, että energiaa riittää muuhunkin kuin itsensä lämpimänä pitämiseen, eikä työ ole elämänsisältö. Työ tuo sisältöä elämään, mutta on vapaus olla nitistymättä luterilaisen etiikan alle. 5) oppiva mieli. En usko olleeni kaikista jäykin uusien tilanteiden edessä aiemminkaan, mutta kun (melkein) kaikki ympärillä muuttuu, niin ihminenkin muuttuu. Sopeuttaa itseään. Käyttää järkeään. Sulkeutuu, jotta voi avautua. Kasvaa, jotta voi tulla viisaammaksi. Viisastuu, jos haluaa kasvaa isommaksi. 

Tällä hetkellä en pysty kuvittelemaan itseäni Suomeen, mutta olen täysin varma, että jos elämä minut sinne heittää, niin tiedän mitä haluan ja miten selviän. Kolmessa vuodessa elämä on siis joko heittänyt häränpyllyä tai antanut juuri sen, mitä pitikin. 

Olen jo pitkään tiennyt mitä haluan, eikä se ole siitä miksikään muuttunut. Minusta tulee loistava jäsenkorjaaja.