Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani.