Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Likka läks!

Sinne meni. Maailmalle.

Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.

Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!

Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.

Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!

Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.

Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?

En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.

Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!

Tammikuu

Tammikuu on vierähtänyt taas kerran kovaa vauhtia (vaikkakin juuri tammikuu saakin, sillä sen jälkeen alkaa melkein ihankohta jo kevät) ja elämä on soljahtanut uomiinsa. Uusi työhuone tuntuu jo ihan tutulta ja mukavalta eli sen suurempia tuskia ei tämä siirtymävaihe tuottanut. Tammikuussa on myös ehditty käydä äänestämässä Valmetin Atlantan toimistolla (oikeasti kaupungin nimi on Duluth eli ihan Atlantan liikennesumpusta kuuluisaan keskustaan asti ei tarvinnut ajella) ja vaikka olisin suonut Saulille vauvaloman, niin on ihan kiva, ettei tarvitse toistamiseen tuota neljän tunnin (suuntaansa) ajoa suorittaa. Onnea siis Sauli, Jenni, vauva ja Lennu.

Seuraava jännityksen aihe onkin sitten likan lähtö ja hintojen korotus. Tässä on vielä reilu kaksi viikkoa aikaa pakata ja odottaa uutta rinnakkaiskorttia neidolle saapuvaksi, sillä lähtöpäivä on Valentinuksen eli Ystävänpäivä. Äiti on aloittanut valmistautumisen suunnittelemassa mukavia juttuja eli tekemistä: Ystävänpäivänä pienet juhlat, Pohjois- ja Etelä-Karoliinan naistenviikoloppu, Laskiaisjuhlat, teatteria, yhdet häät on taas tiedossa ja sitten vielä Nightwishin konsertti. Kaikkeen sitä itsensä laittaa....

Mutta koska on kuitenkin vielä tammikuu, niin tokihan sitä piti (taas kerran) miettiä mitä elämältään haluaa herran uutena vuotena. Tänäkään vuonna en tehnyt uudenvuoden lupausia, mutta aloitinpas taas kolmen vuoden tauon jälkeen joogan. En ole ihan varma oliko se hyvä juttu, mutta tuleepahan taas haastettua (sananmukaisesti) kroppaa eri tavalla. Eilisessä slow flowssa olin kuolla tärinään ja raivostuin show off -vetäjään, joka käytti 10 minuuttia päälläseisonnan harjoitteluun (eli käytännössä esitteli kuinka hän itse osaa sen tehdä) ja sitten lopuksi sanoi, että jokainen saa toki tehdä juuri niinkuin itse haluaa, eikä päälläseisonta ole joogan päätarkoitus. No, ehkä siihen ei sitten tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa. Onneksi paikka on isohko eli tämän herrasmiehen tunnille ei tarvi enää ikinä mennä! (Tuli sitten jälkikäteen sanomaan mulle, että olisi kuitenkin hyvä vähän haastaa itseään... lykkäsin käyntikortin kouraan ja sanoin, että näitä haastajia ihan työkseni korjailen.)

Mutta sitten on vastakkaisiakin kokemuksia eli sain uudeksi asiakkaaksi ansioituneen kiropraktikon, joka oli kommentoinut hoitoani kollegalle, että aika helläkätiseltä se Katan hoito tuntui... aluksi. Sitten illalla todellisuus alkoi valjeta ja fakta jäsenkorjauksen syvälle ulottuvasta vaikutuksesta alkoi tosiaankin tuntua. Näistä hetkistä minä nautin. Kun saa osoittaa ihmisille, että no pain, no gain on täyttä bullshittiä! Todellinen hoitaminen ei tarkoita lihasten lievää pahoinpitelyä. Tästä alkaa uusi aika eli uusia asiakkaita lienee tiedossa. Toivottavasti.

Ja sitten on muistettava jättää aikaa myös opetushommille, Tällä hetkellä minulla on kolme opiskelijaa ja mahdollisesti neljäskin tulossa! Aika hauskaa, kun ottaa huomioon missä asun. Vaan menee kyllä tuntisuunnitteluun aika paljon aikaa, kun ei ole oppikirjaa eikä omaa materiaalipankkia. Vielä. Sinnehän se wikiin kertyy koko ajan.

Sanoisinko siis, että vuonna 2018 elämäni näyttää työn puolesta aika samanlaiselta kuin se näytti vuonna 2008, joskin painopisteet on kääntyneet toisinpäin: hoitamista ja opettamista. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, mutta kevät kolkuttaa jo ovella. Mitä muuta tässä enää voisi toivoa?

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Collegeen vai collegeen?

Tässä olisi väliaikatiedotusta opiskelijaelämästä. Joululoma häämöttää ja vielä on viimeiset rutistukset edessä (lukukausi jatkuu loman yli eli loppukokeet on tammikuussa), mutta yliopistohakukausi on parhaimmillaan!

Minä olen ollut tutustumassa kahteen arvostettuun oppilaitokseen, ja siitäpä sananen tässä. UNC Chapel Hill (Pohjois-Karoliinan ylläpitämä oppilaitos) on perustettu 1789 ja sielä opiskelee noin 20.000 perusopiskelijaa (undergraduate). Kyseessä on erinomaisen arvostettu oppilaitos ja suurin tiedekunta on College of Arts and Sciences. Meidän jälikasvua sinne vetää mahdollisuus opiskella Korean kieltä ja kulttuuria pääaineena.

Chapel Hill on erinomaisen arvostettu ja sisään pääseminen vaatii hyviä tuloksia koko neljän vuoden opiskelun ajalta (esim. keskiarvo, joita on useammanlaisia painotettuja tai sitten ei), korkeat pisteet SAT ja/tai ACT -testeissä sekä paneutumista hakuprosessiin, jossa täytyy mm. kirjoittaa essee itsestään. Jälkikasvulla on edellytykset päästä sisään, mutta rima on sen verran korkea, että takeita ei akateemisten pisteiden perusteella ole. Luulemme, että likalla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet erottua joukosta, ja päästä siten sisään, mutta sitten tuli väliaikaisesti lunta tupaan: Chapel Hill vaatii kaikilta international studenteilta (kun ei ole legal resident) Toefl-testin osoittamaan osaamista englannin kielessä.

On tietenkin turhauttavaa, että neljän vuoden (no 3 ja puolen) opiskelun ja neljän erinomaisesti suoritetun English honors (korkeimman tason) -kurssin jälkeen, kielitaito on erikseen osoitettava standardoidulla ulkomaalaistestillä, joka maksaa $300; mutta tehtävä se on, jotta hakupaperit otettaisiin käsittelyyn. Näin siis prosessi vähän viivästyy, mutta ei tokikaan kariudu tähän. Neiti joutuu siis aloittamaan joululomansa testikeskuksessa.

Ehkä siis sinne kymmenentuhannen asukkaan kampukselle nauttimaan massaluennoista ja mahdollisuudesta erikoistua Korean tuntijaksi. Jos ne raha-asiat saadaan hoitumaan: in state lasku olisi (äidin ja isin nykyisillä verotiedoilla; ja kyllä: autonostovuosikin on ilmoitettava) 20.000 vuodessa ja out of state siihen rapiat 15.000 päälle. Eikä se, että asumme in this state, suoraan edellytä tuota in state tuition:ta, koska olemme viisumiasiakkaita. Kahdenkeskiset neuvottelut vasta antavat varmuuden todellisesta rahasummasta, mutta pieni se ei missään tapauksessa ole. Siihen sitten haetaan scholarshippejä päälle ja kartoitetaan mahdollisuudet työskennellä kampuksella, opintolainat jne. Mikään ei ole varmaa, koska a) international b) ulkkis ja c) ei-kansalainen. Jos vihreä kortti ehtii ennen päätöstä, ja jos likka sisältyy siihen, niin se muuttaa tilanteen. Kai.

Toinen vierailukohde oli yksityinen college etelä-Karoliinan puolella. Tässä tapauksessa ei siis ole in tai out of state funktiota, sillä se on raha, joka ratkaisee. Wofford on hyvä, vanha (perustettu 1854), mutta pieni Liberal Arts yliopisto, joka takaa laajan yleissivistyksen ja kannustaa opiskelijoita (ilman erillista rahallista panostusta ja osana ohjelmaa) opiskelemaan vähintään yhden lukukauden ulkomailla! Undergraduate opiskelijoita on alle 2000, joten luennoilla on ekana vuonna maksimissaan 25 opiskeljaa (Chapel Hill 200) ja seniorina alle 10. Woffordin lukukausimaksu on semmoinen kaunis  50.000/vuosi, joka sisältää sitten kaiken: asumisen, ruuan, vessat siivotaan asuntolassa jne. Kakkosluokasta (=sophomore)  lähtien pääsee asumaan solukämppiin eli saa oman huoneen.

Ulkomaalaisuus ei tähän vaikuta, ja kielitaidon testaukseksi riiti, että neiti osasi puhua (no, onhan siellä myös ne kaikki arvosanat). Opiskelija-viisumin hankintaan koulu vaatii osoittaa, että perheellä on maksukykyä suorittaa maksu; meillä ei kyseessä ole opiskelija-viisumin hankinta, joten normaalit verotulot ehkä riittävät. Miksi tämä siis on meidän listalla, sillä eihän meillä ole heittää pöytään edes sitä 20.000/vuosi, saati sitten 50.000? Koska Wofford jakaa vuosittain 46.000.000 apurahoja opiskelijoilleen! Ja jos opiskelijoita on 1600, niin matemaattisesti siitä voisi kolahtaa isohko osa. Jos siis haluaa pieneen oppilaitokseen ja jos pääsee sisälle.

Jännitettävää siis riittää. Kuriositeettina mainittakoon, että urheilu on kummassakin paikassa erinomaisen tärkeässä asemasa ja sitä korostetaan koko ajan. Meikäläinen vain ei osaa innostua Tar Heelistä tai siitä, että Panthersien omistaja rahoittaa Woffordiin sekä uuden sisästadionon (koripallo) että Arts Centerin (Carolina Panthersien harjoituskenttä on Woffordissa). Toinen on 2,5 ja toinen 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Toiseen saa viedä oman auton, toiseen ei. Toisessa voi keskittyä bisnekseen ja korean kieleen, toisessa saa laajemman pohjan ja pääsee todennäköisesti oikeasti Koreaan. Molemmat maksaa. Kumpikin on vasta lähtökohta, sillä undergraduate ei vielä riitä kovin pitkälle. Onneksi minun ei tarvitse päättää...

Ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä; hakuprosessi on kesken neljään muuhunkin collegeen, joista kahdesta on jo saapunut hyväksymiskirje. Paikka siis on, mutta tähtäin on korkeammalla. Tulee kyllä mieleen oma hakuprosessi sata vuotta sitten: se oli Tampere tai ei mitään. Onneksi Tampere voitti, vaikken edelleenkään kannata sen koommin Tapparaa kuin Ilvestäkään.