Kolmannen maailman 'ongelmia'

1. Taas on pakko alkaa käyttää puuteria. Tai aurinkovoidetta. Kun UV-säteily on korkea.

2. Täytyy alistua viikoittaiseen säärikarvaruljanssiin. Ja käydä pedikyyreissä.

3. Iso-ja keskivarpaanväli on arka, kun on pakko käyttää varvastossuja.

4. Aamulla ennen töitä (jotka alkaa klo 11) on pakko mennä lenkille. Kun on niin ihana ilma.

5. Sturbucksissa täytuy vakuutella, että kyllä, haluan kahvini kuumana.

6. Kirsikkapuut kukkii ja pöly näkyy ikkunoissa.

7. Aamukahvi täytyy kantaa terassille ja kuunnella lintujen sirkutusta.

8. Missä ne on ne aurinkolukulasit?

9. Kalenteri on täynnä kaksi viikkoa eteenpäin.

10. Sitten pitääkin jo rahdata ittensä Kaliforniaan.


Kylläpä on tullut valittua raskas elämäntapa!

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.