Isoja asioita!

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.

Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.

Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille. 

Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.

Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.

Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.

Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

Likka läks!

Sinne meni. Maailmalle.

Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.

Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!

Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.

Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!

Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.

Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?

En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.

Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?

Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.

Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.

Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.

Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)

Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?

Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?

Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.

Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.

Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.

Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.

Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Puoliväli

Jotta kiitoksia kaikille kauheasti onnitteluista, korteista ja viesteistä! Tiedän, että olen entisestään laiskistunut yhteydenpidossa, mutta sitten puolustaudun itsekseni sillä, että täällä blogissa kerron kuulumisista ja tapahtumista kaikelle kansalle, joten pysytte kyllä ajantasalla. Eikä se tietenkään korvaa henkilökohtaista viestimistä, joten tässä eriyismaininta kunnianosoituksin rakkaille ystäville, jotka jaksavat muistaa (enkä minä olen vastannut): Elina N, Elina L ja Tupsu! Olette ajatuksissa.

Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.

Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.

Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.

Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!

Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.

Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.

Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään.  Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.

Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.

Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!