Tammikuu

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, mutta kukaan ei ole blogannut. Ei ole paljon aiheita, ja jos onkin, niin ne ovat sellaisia pieniä sivuhuomioita, joista ei saa kokonaista kirjoitusta, ja jotka sitten samantein unohtaa. En nyt väitä, että tekstintuotto on väljähtänyt, mutta kyllähän tämä blogi selvästi on. Kun elämä on sellaista mä joka päivä töitä teen -meininkiä, josta ei kauheesti pällisteltävää löydy.

Se on tätä seesteistä keski-ikäisen elämää vaan. Joulu ja uusi vuosi meni ihan totaalisesti laiskotellen ja kirjoja lukien. Ehkä olisi järkevää tehdä tästä vaikka kirjablogi, sillä aika mielenkiintoisiin opuksiin on taas tullut tartuttua ja elämää opittua.

Kuten siis esimerkiksi juuri tällä hetkellä on menossa Myrskyluodon Maija -kokoelma. Tämän pokkarin ihana, tavallaan ihan tuntematon tuntematon suomalaisnainen minulle  hyvää hyvyyttään etsi ja tänne puolelle maailmaa raahasi ja sitten postitti minulle kuukausikirjana suomalaisnaisten kirjaringissä. Kiitos kaunis! Siinä sivussa olen tietenkin kuunnellut Lasse Mårtenssonin sävellystä myös ja tiedätte varmaan miten siinä sitten kävi. Mutta minulla ei varsinaisesti ole ollut ollenkaan koti-ikävä, joten Maijan kanssa olen sitä siis ihan omatoimisesti hankkinut ja halunnut kaivata Suomeen. Eli oikein tyytyväisenä kaipaan sitä Myrskyluodon ajan Suomea, jolloin elanto hankittiin merestä, vaatteet lonkutettiin kangaspuilla itse ja sittenhän se Maija sai myös sen oman saunan (ennenkuin talo paloi poroksi) ja kyllä minä taas niin mielikuvituksekkaasti samaistuin!

Ihan oikeasti siis juuri sellaista Suomea haluan kaivata! Siis aikaa ennen isovanhempiani. Ihan realistisessa vaiheessa on siis kotoutujan polku tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä! No, joku, jolla on psykologista silmää, voisi tässä kaikessa nähdä jopa semmoista puolen vuosisadan elämänmitan kynnyksellä esiinpursuavaa taaksepäin katsomista, omien juuriensa kartoittamista ja muuta ylevää. Sillä tässähän tätä elämässä kertynyttä viisautta nyt punnitaan yhtälailla kuin näköalattomuutta pelätään ja tekemättömyyksiä kadutaan. Ehkä olisi jo vähitellen aika siirtyä muinaismuistoisista kirjoista uudempiin ja fressimpiin teoksiin myös suomen kielen puolella. Siis Maijan jälkeen.

Kun kerran tässä eletään tätä elämän parasta aikaa. Eli nykyhetkeä. Jossa on talvi ja kylmä ja viluttaa. Eikä ole edes sitä niin lumoavalta näyttävää lumipeitettä, joka karaisisi elämään ja puskemaan yli maallisten tuulien ja viimojen. On vaan palelevat varpaat, takkatuli ja aurinko, joka nyt kuitenkin ihan viime viikkoina on suostunut pilkahtelemaan ja lupailemaan kevättä. Ulkoelämää tässä jo odotellaan, että saisi juoda aamukahvinsa linnunlaulussa eikä tarvitsisi kuunnella ja katsella ihan minkä tahansa kanavan uutisten nukkemaisiksi maskeerattujen pitrkätukkaisten ns. uutistenlukijoitten pärstöjä. Sillä telkkariin ei pääse, jos ei ole liukuvärjättyjä (tälle on joku oikea nimityskin, mutten muista) yli olkapäiden ulottuvia hiuksia tai sitten on ihan oikeasti paksu, jolloin telkkarissa esiintyminen ja silminnähtävä kannanotto juuri oikeanlaista bodyimagea nääs kohtaan. Jos olet mies, niin sitten ei haittaa miltä näytät, kunhan osaat kikattaa telkkarissa tai ainakin olla kotoisasti siinä sohvalla, kun ne muut kikattavat. Kyllä on kuulkaas Arvi Lindiä, ja sitä, että ankkurista ei tarvi nähdä kuin kasvot, ikävä. Ehkä mulla on vaan väärät kanavat, mutta siis telkkaria ei vaan yksinkertaisesti pysty täällä katsomaan!

Mutta ens kuussa onkin sitten taas tiedossa Suomi-mimmien hulabaloota Charlestonissa ja sen jälkeen on jo maaliskuu, jonka päälle kevätreissua pukkaa. Sitten saakin jo pakata laukkunsa kotomaan kamaraa varten ja tuonpa taas vieraisia ihmettelemään Suomen suvea ja yötöntä yötä. Suunnittelu on täydessä vauhdissa ja saunat tilattuna. Nyt sitten vaan keräämään ne reissurahat ja kesäkuussa nähdään. Juhannus 2019 Ikaalisissa!

Itsenäisyyspäivä - 100 vuotias Suomi

Sanomattakin lienee selvää, että tämä aamu avattiin uutisilla ja nostalgiakyyneleillä. Näitä(kin) tunnelmia jaettiin sitten siellä nassukirjan Mimmien kanssa ja juotiin kahvia sinivalkoisissa tunnelmissa kynttilät palaen. Lyhyen työpäivän jälkeen sitten avasin Ylen Areenan juuri sopivasti viisitoista minuuttia ennen Linna juhlien alkua ja... taas piti tirauttaa vähän. Jenni oli niin kaunis, mutta ne sotaveteraanit siinä etunenässä sen liikutuksen aiheuttivat.

Sitten juhlimme perisuomalaisessa kahvitilaisuudessa ystävän kotona ja ylläolevat kuvat ovat sieltä: oli kyllä maailman kaunein kakku! Kotimatkalla kiikutin FedExille Mimmitontun paketin ja kotona avasin vielä Itsenäisyyspäivän jatkot, josta tulee loppukaneettina Finlandia, joten taas tässä sumein silmin yritän jotain nähdä. Eli melko suomalaisissa tunnelmissa täälläkin meidän isoa lauantain juhlaa odottaessa. Pääsette siis meidän juhlatunnelmiin vielä viikonloppuna. 

Kiitos Suomi! Ikävä. 

Aikatauluja

Vaikka kuinka yrittäisi elää ilman kalenteria, niin on se aika vaikeeta. Edelleen.

No ensinnäkin on noi asiakkaat. Ne haluaa varata aikoja hoitoon ja ne ajat on sinne kalenteriin laitettava, jottei käy niin, että kaksi asiakasta tunkee sisälle samaan aikaan. Toiseksi on lounaat. Ei sillä, että unohtaisin syödä (sitä ei tapahdu sitten vahingossakaan, vaikka vastakkaista olen huomannut käyneen: yhtenäkin päivänä söin vissiin kaksi kertaa lounasta ja siihen päivälliset päälle), mutta täytyy yrittää muistaa kenen kanssa on luvannut mahansa täyttää ja erityisesti missä. Tässä iässä kun muuten unohtaa aamulla laittaa vaatteet päällensä varsinkin kun tarkenee ihan kummasti jo ilmankin.

Sitten täytyy kalenteriin laskea työpäivät ja varsinkin ruksata vapaapäivät ja kirjata muistiin missä kuussa on enemmän niitä asiakkaita kuin joissain toisessa. Sillä yrittäjän elämä on suunnittelua ja budjetointia ja oikea-aikaisen loman ajoittamista puhumattakaan kolmivuotissuunnitelmista.

Kalenteriin on laitettava myös Pilates-tunnit ja niiden pitopaikka. Sillä olen niin onnellisessa asemassa, että varsin usein Pilates-ohjaajani ystävällisesti tulee minun luokseni ja olisihan se aika ikävää, jos ohittaisimme toisemme matkan varrella eri suuntiin mennessämme (joskin tämän tapahtuminen lienee vain ajan kysymys; nimim, hormonit hyrrää).

Kalenterissa on myös liuta puhelinnumeroita, osoitteita, sähköpostiosoitteita ja muistilistoja. Varsinkin noita muistilistoja ja muita muistutuksia ihan vaan itselle, mutta mitään bullet journalia en sitten suin surminkaan halua aloittaa aikaani tuhraamaan. Jos kalenteri olisi muutakin kuin asiakaskortisto, aikataulutus, puhelinmuistio, käyntikorttivarasto, käteisvarasto ja tärkeiden kuittien säilytyspaikka, niin sen täyttämiseen täytyisi alkaa käyttää oikeasti aikaa ja kauniimpaa käsialaa. Siihen en kyllä pysty!

Ja tavoitteeni on siis oppia elämään tässä hetkessä eli sekin tulisi sinne kalenteriin kirjoittaa, koska muuten ei ehdi, muista eikä viitsi. Nyt kun tuota kalenteriani katson, niin tuskanhiki nousee otsalle, koska se täytyy taas vaihtaa uuteen loppuvuodesta ja se on aina tuskien taival. Aina 18 kuukauden välein.

Vaikka nyt on alkanut vähän kutkuttaa, että jospa vaihtaisikin jo elokuussa! Kun katsokaas tämä elämä taas silloin muuttuu ainakin työpaikan suhteen. Ehkä olen siis jo seuraavan osoitteen löytänyt, vaikkakaan en lopullista päätöstä tehnyt, ja olisi aika mahtavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Ja hankkia uusi, isompi kalenteri. Kun johonkin sitä tilaa tarvitsisi varastoida, kun tuleva työhuone tulee ehkä olemaan pikkiriikkinen. Mutta sittenniin myös edullinen, kivassa paikassa ja yhteisössä. Mutta siis pienen pienen pieni huone ilman ikkunaa. Riittäisikö isompi kalenteri ehkäisemään mökkihöperyyttä? Miten tuon syyspuolen siis tuonne kalenteriin laittaisi? Montako päivää töitä, pitäisikö lounastauon, lopettaisiko iltatyöt kokonaan, tekisikö viikonloppuisin, jäisikö kotitoimistoon, etsisikö lisää oppilaita ja vähentäisi hoitohommia vai mitä tässä oikein muuttaisi?

No kyllähän minä oikeasti tiedän, mitä haluaisin aion tehdä, mutta yritän tässä esittää joustavaa ja kaikenlaisiin muutoksiin suopeasti suhtautuvaa oman elämänsä haltuunottajaa. Muutoksia tulee, se on varma ja aion niitä ihan itse ohjailla haluamaani suuntaan. Mutta sittenkin uuden vuokrasopimuksen allekirjoittaminen tuntuu isolta askeleelta. Näitä hetkiä, jolloin toivoisi, että joku tulisi ja tekisi päätökset puolestani.

Suomi-loman aikataulupäätöksiäkin olen tässä sorvannut. Sitä kuvittelee, että kolmessa viikossa ehtii paljon, mutta tosiasiassa paljon jää myös ehtimättä. Aika haipakkaa tulee olemaan, sillä matkaan mahtuu rippijuhlat, juhannusjuhlat, saaristokierros, amerikkalaisen ystäväni vierailu, viikon mökkiytyminen Ruovedelle ja itsenäisyyspäiväjuhlat! Eli kalenteria olen tarvinnut myös loman aikatauluttamiseen, mikä ei oikeastaan ole ollenkaan hyvä asia.

Eli loman jälkeinen elämä vaatisi kyllä sen uuden kalenterin. Eikö? 22 yötä lähtöön.

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?

Muisteloita

Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?

Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.

Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!

Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!

Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.

Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)

Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.

Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.

Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.

Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?

Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.

Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)

Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä.  Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)

Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen  niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?

2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.

Hyvää elämää Sinulle!

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Uutisia kotomaasta

Aina silloin tällöin joku kotomaan viranomainen lähestyy minua kirjeitse, ja tavallisesti kyse on joko palvelumaksun korotuksesta tai jonkun etuuden (vaikkapa kela-kelpoisuuden) päättymisestä. Eilen tuli kirje Suomi henkivakuutusyhtiöstä.

Kyllä, minulla on kokonaan maksettu henkivakuutus, joka korvaa edunsaajalle sen, että minä potkaisen tyhjää. Ja edunsaajaksi olen rakkaudenpuuskassa vuonna 1995 nimennyt aviopuolisoni. Nyt Suomiyhtiö kuitenkin lähestyi minua kirjeellä, jossa edunsaajaksi on nimetty äitini. Taitaa siis olla niin, että taivaspaikka kallistuu 10 vuoden jälkeen ja herra ylijumala odottaa kieli pitkällä vakuutusrahoja ylläpitääkseen pumpulimaista ihanuutta vai mistä lienee kyse?

Nyt odotellaan sähköpostia ja virallista lomaketta, jolla voin vaihtaa edunsaajan. Jonka vakuutusyhtiö on vaihtanut omavaltaisesti ilman kyseistä lomaketta eli tästä voisin vaikka valittaa vai? Toivottavasti äitee on pilvenreunalla seuraamassa tilannetta, eikä ole mitenkään pedannut tulevaisuuttaan tästä rahasummasta riippuvaksi. Minä kun olen ajatellut vielä toistaiseksi pysyä täällä maan kamaralla. Ja jos sitten kummiskin päättäisin potkaista tyhjää, niin rahat lahjoittaisin mieluummin jollekin suuren Ameriikan maan collegelle kuin ukko epäjumalan valtakuntaan.

Mutta toki saatan ajan kuluessa vaihtaa mieltäni.