Teatterista yhteiskunnallisena kuvana

Suurin osa teistä tietää varsin hyvin, että minä tykkään teatterista tosi paljon. Olen päässyt Broadwayllekin kolme kertaa, minkä lisäksi käyn katsomassa melkein kaiken mitä tällä kotikaupungillani on teatterin saralla tarjota. Taisin juuri liioitella, kun katselin kulttuuritarjontaa taas kerran (toiset kutoo sukkia, toiset surffaa teattereiden sivuilla) , niin tästäkin kaupungista löytyy lähemmäs parisenkymmentä pikkuteatteria, jossa en ole koskaan käynyt. Olen käynyt yli seitsemässä äkkiä laskien, mutta en juuri nyt ole kovin kiinnostunut harrastelijapohjaisista teattereistä, koska ammatimaisiakin on tarjolla ja olen sitä mieltä, että ammattilaiset ovat palkkansa ansainneet.

Miksi laitan rahani kulttuuriin ja paljonko tämä harrastukseni oikeastaan maksaa? Aloitan rahapuolesta: kahdessa pienessä teatterissa, jonne minulla on kausikortti, esityksen hinnaksi tulee noin 30 dollaria. Minusta se ei ole paha hinta, sillä sillä saa kahden tunnin elämyksen, joka jättää ajattelisen aihetta useammaksikin päiväksi. Juuri tämä ajattelunaihe on pääsyy siihen, miksi näissä käyn. Teatterin avulla näkee monella tasolla sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu! Toinen vakipaikoistani tekee 2-3 ensi-esitystä joka kaudella (siis noin vuoden aikana; syksystä kesään) ja pyrimme usein menemään esitykseen, jonka jälkeen on lyhyt keskustelutilaisuus esityksen teemoista. Sellainen pieni kurkkaus, joka jättää välillä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vielä enemmän ajattelemisen aihetta saa toisesta kausikorttiteatteristani, joka valitsee näytelmät sillä perusteella, että ne ovat ajankohtaisia ja kantaaottavia, jotta voivat tehdä yhteistyötä paikallistasolla kyseisen teeman parissa. Olemme pohtineet mustien nuorten miesten haasteita saada tasavertaista kohtelua yliopisto-opinnoissa (Blanck liver matter -aihepiiriä siis), käyneet Keskitysleirillä ja seuraavaksi pääsemme kokemaan sotaveteraanin PTSD:n pyörittämää todellisuutta. Todellista elämää siis.

Onnekseni olen löytänyt kaverin, jonka kanssa käymme näitä katsomassa, joten silloinkin, kun tiedossa ei ole teatterin taholta tarjottua keskusteluahetkeä, me voimme kotimatkalla pohtia niitä ajatuksia, joita meissä on herännyt. Voitte vain kuvitella, että näissä keskusteluissa tulee puhuttua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan parhaita viikkojamme on vuosittainen teatterifestivaali, jonka aikana käymme katsomassa neljän uuden näytelmän lukuharjoitusta. Siinä sitä ajankuvaa tulee ihan roppakaupalla.

Välillä käymme myös kiertävissä Broadway esityksissä, joita Charlottessa on tarjolla 8-10 kappaletta joka vuosi. Näistä kausikorteista olen luopunut, sillä nämä visuaaliset esitykset ovat tietenkin aika kalliita, sillä ne pidetään kaupungin suurissa teattereissa. Lippujen hinnat vaihtelevat 60-130 dollaria riippuen siitä, ostatko kausipaketin ja tietenkin paikasta siellä katsomossa. Paketteihin saa usein päälle parkkilippuja, jotka normaalista keskustassa ovat $5 määrätyissä parkkitaloissa (mikä tarkoittaa sitä, että esityksen loppuessa kaikki pyrkivät ulos samaan aikaan eli joko olet etunenässä ja alemmissa kerroksissa tai sitten menet suosiolla jonnekin istuksimaan 40 minuutiksi ennenkuin edes yrität ulos).

Koska olen utelias luonne, niin aika pian huomasin (minulla oli kaksi vuotta kausikortti siis näihinkin), että näistä Broadway-esityksistä en saa samalla tavalla ajattelemisen aihetta kuin muiden teattereiden esityksista. Päätin vähentää näistä ja kokeilla jotain uutta: balettia, sinfoniaa, tanssia. Siinä kävi niin, että kahdella kaverilla on tuplakausiliput näihin eli vaikka en itse sellaista hankkinut, niin aika moneen esitykseen olen silti päässyt. Ja tähän päälle ne uuden aluevaltaukset!

Yhteiskunta ei elä tyhjiössä, mutta maahanmuutto tipauttaa jokaisen yksilön sellaiseen. Suomessa asuessani en ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisista todellisuuksista, mikä johtui ehkä siitä, että olin kovin sujut kaiken kanssa. Kuuluin porukkaan, enkä kokenut tarvetta (tai ei ollut aikaa tai energiaa) osallistua mihinkään muuhun toimintaan kuin omaan elättämiseeni. Täällä tämä kaikki siis muuttui ja näin tähdelliseksi alkaa etsiä omaa paikkaani ja yrittää edes vähän ymmärtää tätä kokonaisuutta, jossa elän. Helppoa uuteen yhteiskuntaa sukeltaminen ei ole, mutta nähdäkseni parhaiten sen tekee elämällä, kokemalla, kyseenalaistamalla ja keskustelemalla. Sekä tietenkin lukemalla, opiskelemalla ja no, käymällä teatterissa. Tällä tiellä ollaan.

Jos nyt sitten pistän asiaa jollain lailla pakettiin, niin vuonna 2019 kävin Actors Theaterissa 6 kertaa, 3BoneTheaterissa 2, Broadway esityksissä 4 ja muissa teattereissa 4 kertaa. Siis 16 teatteriesitystä, joista yksi oli Tampereella, yksi Wilmingtonissa, yksi Abingdonissa (VA) ja yksi CATAn eli paikallisen taidelukion esitys (näin sen kaksi kertaa, sillä ystävän tytär oli Rock on Ages -näytelmän pääosassa).

Tämän lisäksi näin kaksi tanssiesiystä (baletti ja moderni baletti), kävin kolmessa sinfoniaorkesterin konsertissa, kahdessa jazz/blues -konsertissa ja kolmessa joulukonsertissa. Mutta tästä on vielä vara parantaa, sillä en tainnut käydä kuin pari kertaa taidenäyttelyssä. Ja tämän haluan muuttaa vuonna 2020. Joten varautukaa näihin analyyseihin!

Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani. 

Erilainen uusi vuosi

Minä tykkään perinteistä ihan kamalasti ja erityisesti joulu on aina ollut tärkeä perhejuhla, jolloin suku on kokoontunut yhteen. Sanomattakin on selvää, että muutamista perinteistä on pitänyt tässä vuosien saatossa luopua, mutta yhtälailla uusia juttua ja tulevia perinteitä on vastaavasti saapunut elämäämme.

Meille joulu on se kaikkein perinteisin ruokamässäysjuhla lanttu- ja perunalaatikoineen, mutta tottakai sekin on muuttanut muotoaan, koska meidän suku tällä mantereella on tasan 3 ihmistä. Ja vähän myös siksi, että Thanksgiving on täällä se isompi juhla, jota viettävät kaikki vapaapäivineen eli se vähän syö joulua. Me pääsimme taas muutaman vuoden tauon jälkeen kunnolliseen Amerikkalaiseen Thanksgiving -pöytään - röyh.

Joulun vietimme tavalliseen tapaan kotosalla syöden, paketteja availlen ja pelejä pelaten (kaksi pelasi jotain konsolijuttua ja mä luin 3 kirjaa siinä sohvalla lojuksien). Siis oikein rentoa oleskelua, vaikka toki kävelin kaverin luokse yllätyskahville ihan vaan koska ilma oli niin ihana (joulupäivänä tohti kävellä senkin osuuden, jossa ei ole jalkakäytävää, koska liikennettä ei juuri ollut).

Likka lähti sitten kampukselle eikä mies ollut millään muotoa kiinnostunut poistumaan kotoaan, niin minä päätin ottaa mahdollisuudesta vaarin ja hurautin rannikolle viettämään eksklusiivijuhlaa itseni kanssa. Tämä on siis aivan loistava juttu ensiksikin siksi, että rakkailla ystävillä on täällä asunto, jota saan lainata (periaatteessa ihan milloin vaan, ainoa haittapuoli on reilun kolmen tunnin ajomatka) ja toiseksi siksi, että Wilmingtonin kaupunki on tuossa alle tunnin päässä. Ja siellä siis asuu yksi rakkaista opiskelijoistani, jonka luokse aion tästä ihan kohta hurauttaa juttelemaan ja lounaalle.

Siis rantaloma yksin on aivan täydellinen startti uudelle vuodelleni! Ilmat ovat suosineet eli aurinko on paistanut. Lämpötila pyörii päivällä noin viidessätoista asteessa eli minulle aivan täydellinen ulkoilusää, en edes palanut vaikka eilen tarvoin reilun tunnin paisteessa. Asunnon ikkunasta näkyy tuo sisävesiväylä (Intercoastal waterway) ja sammakotkin ovat näin talvisaikaan hiljaa (kesällä ne nimittäin pitävät hereillä vaikka kuinka sulloisi korvatulpat korviin). Minulla on siis ihana rauha ja aikaa pohtia syntyjä syviä eli suunnitella vuotta (ja vuosikymmentä), tai sitten lukea kirjaa ja juoda kahvia. Valitettavasti suurin osa kahviloista oli uuden vuoden päivänä suljettu tällaisessa pikkukylässä kun ollaan.

Ja jälleen olen alkanut ymmärtää jotain perin Karoliinalaista: jokaisella täällä asuvalla on suosikkiranta(kaupunki), jota kehutaan maasta taivaaseen (vaihtoehtoja siis todellakin löytyy, katso vaikka kartasta), ja jonne palataan uudelleen ja uudelleen. Tällaiselle kuivanmaan kasvatille ranta on aina ollut vaan ranta, siis samaa hiekkaa ja vettä, mutta onhan näissä eroja. Oma suosikkini tähän asti on ollut Oak Island, mutta tämä Sunset Beach on kyllä hyvä kakkonen. Ai miksi: täällä ei ole ensimmäistäkään hotellia, eli ei ketjuravintoloita, ei lasten suosimia vuoristoratoja tai muita härpäkkeitä, eikä Ripley´s Usko tai älä -museota (huoh)! Rantakaistale on täällä semmoset 20-30 metriä leveä (laskuveden aikaa aikaan siis 100 metriä) eli tilaa on. Kävelymatkaa (rannan pituus) on arviolta neljä mailia eli riittää kyllä minulle. Toisessa päässä ranta loppuu lintujen luonnonsuojelualueeseen, mikä on oikein kannatettava asia ja toisessa päässä kanaaliin, jonka näen tuosta ikkunastani juuri nyt! Minulla siis on merinäkymä, joskin se siintää tuolla ruovikon takana.

Ja vuoden eli vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä minä näin elämän ensimmäiset delfiinit leikkimässä siellä rantaveden tuntumassa! Siis aivan luonnonvaraisesti ihan vaan auringonlaskua ihaillessani. Ja vaikka ystäväni heti tarjoutui viemään minut vesiskootteriretkelle delfiinejä ihailemaan, niin minä tietenkin kieltäydyin: en halua heitä häiritä yhtään enempää, tässä suhteessa aion pysyä tylsänä suomalaisena, joka kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä.

Kyllä kai minä siis olen vähän juurtumassa tänne Pohjois-Karoliinaan ja sen elämään. Täällä rannikolla on aivan eri meininki kuin suuressa ja steriilissä kotikaupungissmme, olkoonkin, että ero varmasti tulee myös asukkaiden yleisen elintason eroista. Täällä ollaan maalla, eikä nyt ole turistiaika, mikä tekee tästä minulle parhaan vierailuajankohdan. En tietenkään pysty käsittämään millaista olisi asua täällä rannikolla, tämä on minulle kuten niin monelle monituiselle muullekin vain loma-aluetta, mutta ajatuksentynkää sain kyllä Pat Conroyn kirjoista. Jep, Vuorovetten prinssi ´tapahtui´ siis eteläisessä Karoliinassa eli antaa vähän perspektiiviä, jos pääsee yli päänsisäisestä Barbara Streisandin kuvasta. Luin kirjan siis englanniksi pari kuukautta sitten, koska se avaa jonkinlaisen kuvakulman asuinpaikkaani. Seuraava kirjalistallani on Delia Owensin Where the Crawdads Sing*, ja kyseinen kirjailija on tietenkin täältä nurkilta ja kirjoittaa luonnosta, suistoalueesta ja elämästä täällä.

Vuonna 2020 aionkin lukea kirjoja ja pohtia sitä, miten kirjan kuvaama maailma ja oma kokemusmaailmani yhtyvät. Tämä on sitä hiljaista tietoa maailmasta, kultturista ja asuinympäristön vaikutuksesta ajatteluun. Luen siis paljon ja kummallakin kielelläni, mutta josko tänä vuonna pyrkisin myös sanallistamaan sitä, miten kokemani ja lukemani vaikuttaa käsityskykyyni eli ymmärrykseeni. Minulla olisi liuta kirjoja luettuna, joista voisin sanoa vaikka mitä, mutta ajatukset ovat vielä pöpperönä päässä. Katsotaan miten aika ja into riittävät. Ja jos oikein kunnianhimoiseksi päättäisin ryhtyä, niin tekisin analyysit kummallakin kielellä ja niistä tulisi aivan erilaisia. Sillä kääntämään minusta ei ole, sen olen ymmärtänyt jo kauan sitten, ja ymmärrys vain syventyy sitä mukaa kun etenen Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjassa. Minun kielellinen taitoni on kyllä kivettynyt kummallakin kielellä, mutta en siis anna periksi!

Perästä kuuluu, vuosi 2020 olkoon sivistyksen vuosi ja yritän kirjata mielenliikkeitäni tänne blogiin!

*Crawdad ei siis tarkoita varista (crow), vaan etelän murteella jokirapua eli siis suomalaisittain rapua (oik. crawfish tai crayfish). Kunhan olen lukenut kirjan, niin kerron miten ne laulavat. Minä tietenkin luulin, että kirja kertoo variksista. Tavallinen rapu täällä on crab, joka siis oikeasti on taskurapu, ja jonka syöminen on yhtä työlästä kuin suomalaisenkin ravun. Mutta täkäläisessä ravussa on kyllä aika paljon enemmän syötävää. Ravut on parhaimmillaan rapukakkuina (crabcake), jotka eivät tietenkään ole kakkuja vaan pihvejä (vrt, jauhelihapihvi), joita ei täällä saa kutsua pihviksi, koska kyse ei ole kokolihasta. Jauhelihapihviä taas tulee kutsua täkäläisittäin voileiväksi (sandwich), jolla ei ole mitään tekemistä voin kanssa, sillä täällä en ole koskaan nähnyt voita laitettavan leivälle. Voileipä on siis meikäläisittäin hampurilainen, mutta  - muista! - täällä hampurilaisessa on oltava se (koko)lihapihvi, Jos haluat selittää mikä on suomalainen voileipä, niin se on open sandwich, mutta käsitteenä se on käsittämätön, sillä täällä leivälle laitetaan pähkinävoita. Jos leipä sisältää juustoa ja/tai leikkelettä, siitä tulee lounasleipä eli deli-ruokaa. Eli missään tapauksessa leipä ei ole aamiaisruokaa, milloin tahansa muulloin se on käypä ateria!

EDIT: aina valpas sensorini korjaa edellistä: Jauhelihapihvi on burger patty, joka on ihan käypä sisältö hampurilaiseen; yhtä lailla kuin kokolihapihvikin. Ero tulee siitä leivästä: sämpylä vai leikattu siivu. Ja voitakin laitetaan leivälle, jolloin sitä kutsutaan toastiksi.
Tämä prosessi kuvaa elämääni aika hyvin, juuri kun luulen jotain ymmärtäväni, se muuntuu, sekoittuu ja löytyy uusi totuus. Eikös elämä ole oppimista, ja vierivä kivi ei sammaloidu.