Tammikuu

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, mutta kukaan ei ole blogannut. Ei ole paljon aiheita, ja jos onkin, niin ne ovat sellaisia pieniä sivuhuomioita, joista ei saa kokonaista kirjoitusta, ja jotka sitten samantein unohtaa. En nyt väitä, että tekstintuotto on väljähtänyt, mutta kyllähän tämä blogi selvästi on. Kun elämä on sellaista mä joka päivä töitä teen -meininkiä, josta ei kauheesti pällisteltävää löydy.

Se on tätä seesteistä keski-ikäisen elämää vaan. Joulu ja uusi vuosi meni ihan totaalisesti laiskotellen ja kirjoja lukien. Ehkä olisi järkevää tehdä tästä vaikka kirjablogi, sillä aika mielenkiintoisiin opuksiin on taas tullut tartuttua ja elämää opittua.

Kuten siis esimerkiksi juuri tällä hetkellä on menossa Myrskyluodon Maija -kokoelma. Tämän pokkarin ihana, tavallaan ihan tuntematon tuntematon suomalaisnainen minulle  hyvää hyvyyttään etsi ja tänne puolelle maailmaa raahasi ja sitten postitti minulle kuukausikirjana suomalaisnaisten kirjaringissä. Kiitos kaunis! Siinä sivussa olen tietenkin kuunnellut Lasse Mårtenssonin sävellystä myös ja tiedätte varmaan miten siinä sitten kävi. Mutta minulla ei varsinaisesti ole ollut ollenkaan koti-ikävä, joten Maijan kanssa olen sitä siis ihan omatoimisesti hankkinut ja halunnut kaivata Suomeen. Eli oikein tyytyväisenä kaipaan sitä Myrskyluodon ajan Suomea, jolloin elanto hankittiin merestä, vaatteet lonkutettiin kangaspuilla itse ja sittenhän se Maija sai myös sen oman saunan (ennenkuin talo paloi poroksi) ja kyllä minä taas niin mielikuvituksekkaasti samaistuin!

Ihan oikeasti siis juuri sellaista Suomea haluan kaivata! Siis aikaa ennen isovanhempiani. Ihan realistisessa vaiheessa on siis kotoutujan polku tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä! No, joku, jolla on psykologista silmää, voisi tässä kaikessa nähdä jopa semmoista puolen vuosisadan elämänmitan kynnyksellä esiinpursuavaa taaksepäin katsomista, omien juuriensa kartoittamista ja muuta ylevää. Sillä tässähän tätä elämässä kertynyttä viisautta nyt punnitaan yhtälailla kuin näköalattomuutta pelätään ja tekemättömyyksiä kadutaan. Ehkä olisi jo vähitellen aika siirtyä muinaismuistoisista kirjoista uudempiin ja fressimpiin teoksiin myös suomen kielen puolella. Siis Maijan jälkeen.

Kun kerran tässä eletään tätä elämän parasta aikaa. Eli nykyhetkeä. Jossa on talvi ja kylmä ja viluttaa. Eikä ole edes sitä niin lumoavalta näyttävää lumipeitettä, joka karaisisi elämään ja puskemaan yli maallisten tuulien ja viimojen. On vaan palelevat varpaat, takkatuli ja aurinko, joka nyt kuitenkin ihan viime viikkoina on suostunut pilkahtelemaan ja lupailemaan kevättä. Ulkoelämää tässä jo odotellaan, että saisi juoda aamukahvinsa linnunlaulussa eikä tarvitsisi kuunnella ja katsella ihan minkä tahansa kanavan uutisten nukkemaisiksi maskeerattujen pitrkätukkaisten ns. uutistenlukijoitten pärstöjä. Sillä telkkariin ei pääse, jos ei ole liukuvärjättyjä (tälle on joku oikea nimityskin, mutten muista) yli olkapäiden ulottuvia hiuksia tai sitten on ihan oikeasti paksu, jolloin telkkarissa esiintyminen ja silminnähtävä kannanotto juuri oikeanlaista bodyimagea nääs kohtaan. Jos olet mies, niin sitten ei haittaa miltä näytät, kunhan osaat kikattaa telkkarissa tai ainakin olla kotoisasti siinä sohvalla, kun ne muut kikattavat. Kyllä on kuulkaas Arvi Lindiä, ja sitä, että ankkurista ei tarvi nähdä kuin kasvot, ikävä. Ehkä mulla on vaan väärät kanavat, mutta siis telkkaria ei vaan yksinkertaisesti pysty täällä katsomaan!

Mutta ens kuussa onkin sitten taas tiedossa Suomi-mimmien hulabaloota Charlestonissa ja sen jälkeen on jo maaliskuu, jonka päälle kevätreissua pukkaa. Sitten saakin jo pakata laukkunsa kotomaan kamaraa varten ja tuonpa taas vieraisia ihmettelemään Suomen suvea ja yötöntä yötä. Suunnittelu on täydessä vauhdissa ja saunat tilattuna. Nyt sitten vaan keräämään ne reissurahat ja kesäkuussa nähdään. Juhannus 2019 Ikaalisissa!

Koiranelämää

Kotio on hyvä tulla ja kotona ihmisen on kiva olla! Paitsi että, joskus on jotain pientä vääntöä. Suomenmaassa saattoi joskus käydä niin, että vesiputket jäätyivät ja niitä sai sitten sulatella kuka milläkin konstilla, mutta täällä päässä maailmaa saapi enemmänkin taistella viilennysjärjestelmän kanssa. Varsinkin tällain kesällä, jolloin se oikeasti on tuikitarpeellinen ainakin tällaiselle punanaamalle (miten puolitoistavuosisataa sitten ihmiset oikeasti pystyivät tekemään päivät pitkät töitä plantaaseilla on minulle sula mysteeri!).

Meillehän kävi kesäkuun alussa semmoinen juttu, että (alkuperäiset vuodelta 98) viilennyslaitteet sanoivat sopimuksensa irti ja siinä hajotessaan valuttivat muutaman ämpäsillisen vettä yläkerran komeroon, mikä läiköitti jonkin verran myös keittiön kattoa. Mutta hätä ei ollut kovin kummoinen, ostimme ja laitatimme uudet laitteet, ja tuhotyön kustannuksiin osallistuu tietenkin myös vakuutusyhtiö, jolta saimme sopivat summan käyttöömme uudelleen maalauksiin ja pieneen paikkaukseen. Uusi laitteisto piti tietenkin maksaa itse, mutta päätimme venyttää kukkaronnyörejä ja päättelimme, että homma hoituu kyllä.

Mutta sitten kun saavuin Suomesta, olin kuulevinani tiputtelua keittiön katosta. Mitään ei kuitenkaan missään näkynyt, joten yritimme unohtaa koko jutun. Kunnes sitten vesi löysi tiensä yläkerran kakkosvessan lattialle. Ryhdyimme astetta tarkempaan syyniin, mutta edelleenkään emme löytäneet vuotoa mistään, kunnes ripeän salapoliisityön jälkeen huomasin JONKINVERRAN kosteutta vaatehuoneen seinustalla ja kylppärin listoissa. Paikalle hälytetty putkimies sitten teki sen verran reikiä seiniin, jotta vuoto löytyi... viilennysjärjestelmään liittyvä ylivuotoputki oli tukossa ja oli päästellyt vettä seinänväliin ehkä 2-3 viikkoa. Kiva kiva!

Onneksemme emme olleet vielä saaneet aikaiseksi korjata edellisiä tuhoja, sillä samojen seinien välissä tässä taas puuhasteltiin ja lopputulemana keittiön katossa on kaksikin mielenkiintoista reikää (reiät vaatehuoneessa ja komerossa eivät minua mihinkään suuntaan liikuta). Meneepä sitten samoilla korjauksilla, vaikkakaan ei samalla omavastuulla. Mutta tällaista sattuu, eikä moisesta kannata repiä verkkareitaan...

Sattuupa vaan olemaan niin, että märkävauriot täytyy kuivata pikimmiten eli paikalle tuotiin kosteutta imeviä pienen miehen kokoisia koneita kolme kappaletta ja lisäksi kuusi isomman luokan tuuletinta! Ne muuten pitävät aika kivaa ääntä eli kerrankin sai olla kolme päivää ihan sujuvasti olla keksimättä jonninjoutavaa keskustelunaihetta äijänsä kanssa päivällispöydässä. Se mitä minä en asiasta ennakkoon ymmärtänyt, oli se, että kosteudenpoistaja lämmittää ilmaa, eikä meidän valtakunnan viilennyslaitteiston teho riitä alkuunkaan korvaamaan kyseistä kuumuutta! Mikä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että kämpän lämpötila nousi parhaimmillaan 30,5 asteeseen.

Suomen talvesta käsin ajateltunahan tuo ei ole lämpö eikä mikään, mutta jos sisällä on kuuma ja ulkona vielä kuumempi, niin kyllä siinä unta saa hakea. Samassa rytäkässä meille tuli hoitoon kaksi koiraneitoa, joiden sopeutumiskykyä vähän koeteltiin: uusi paikka, tauoton meteli, kuumuus, ovikellon sointiin ei saa reagoida, yöksi teljetään yhteen huoneeseen....Mutta hienosti siitäkin selvittiin, kiitos pelastavien ikkunayksikköjen eli niiden hirveiden laatikkoviilentimien, joita näkee monien vanhojen talojen ikkunoissa! Meille on nimittäin sellaiset hankittu sekä makuuhuoneeseen (jotta makkarinkin  saa kesälläkin lähemmäksi kahta- kuin kolmeakymmentä astetta) että vierashuoneeseen.

Ja jos nyt sitten ihmettelette, että miksi koira ei saisi vaistojensa vastaisesti reagoida ovikellon soittoon, niin kyse on tietenkin siitä, että työhuoneeni eli asiakasvastaanottoni sijaitsee tällä hetkellä täällä kotona! Vähän on ollut hikistä touhua (sitä toista ikkunayksikköä kiikuteltiin tiiviisti huoneesta toiseen) ja koirien sijoittelua yläkerta-alakerta -akselilla, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaista koirat terassilla -suunnitelmaa on pitänyt vähän muokata: minä en pysty telkeämään koiraan 35 asteeseen, kun kosteusprosentti huitelee 70-90ssä. (Ja päivittäin täällä kuulee kuinka vapaaehtoiset pelastavat koiria autoista, jonne se ihan vaan hetkeksi jätetään paistumaan.)

Tänään kollega kysyi, että miltä se työskentely kotona on tähän asti tuntunut, mutten oikein osannut vastata muuta, kuin että hikistä on ollut. Mutta olenpahan herännyt joka aamu ennen seitsemää ja käynyt kävelyllä jo kahdeksan maissa; tähän voisi vaikka tottua. Kun toinen katsoo anovasti silmiin ja toinen pomppii jo toistakymmentä minuuttia paikoillaan, niin onhan se nassukirja laskettava käsistään ja lähdettävä hanhia metsästämään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu: olettekos kuulleet, kun yksi jackrusseli ja 25 hanhea päättivät ottaa mittaa toisistaan... onneksi väliin ehti muuan kiukkuinen suomalainen ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin!

On se kiva kun on kesä ja kärpäsiä!

Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Lauantai miehineen

Olipa kerran lauantai, jolloin mies ei mennyt golffaamaan, vaan tarjoutui tekemään jotain vaimon kanssa. 

Mentiin sitten World Markettiin etsimään säilytyssenkkiä. Ei löydetty.

Eikä ostettu mitään at Homestakaan, mutta kauppaa kiertäessä tuli 3000 askelta askelmittariin.

Jäi sentään käteen viinipulloteline (World Market).

Sitten mentiin lounaalle ja ihan sattumalta vieressä oli taimikauppa. 

Mutta taimikaupassa multa ja hake on niin kallista, että äijä lähetettiin Lowesiin.

Aika kovaa on savimaan kaivaminen, joten äijävoimia todellakin tarvittiin.

Sitten kun vaimokin oli käynyt täydennyksillä Home Depotissa, niin etupiha näyttää tältä!

Sitten saakin rentoutua.

Ja äijägrilliin menee makkaraa eiliseltä Super G Market -kierrokselta. 

Aah. Kaikki vain siksi, että oli ' viileähkö'  päivä (31C).

Mä selviän tästä!

Semmoista vaan aattelin raapustaa tiedoksenne, että suomalainenkin (ehkä) selviää sadan asteen lämpötilassa. Niin kauan kuin ilmastointi toimii.

Likka on ollut reissussa kaksi viikkoa ja äiti on suhteellisen hyvissä sielunvoimissa. Ruumisraiskasta en nyt sano mitään, sillä se hikoilee pelkästään siksi, että on pakko hengittää. Kaksi viikkoa lämpötila on kivunnut sataan (jossei aktuaalinen lämpö, niin indeksi on ollut parhaimmillaan 110) eli kuumelukemiin. Sata fahreinheittia on semmoisen 38 kotomaista ja se alkaa tuntua, vaikka kuinka pysyttelisi sisätiloissa,

Työnteko tökkii. Illalla ei jaksa lähteä mihinkään (mm. Piknikin jätin suosiolla väliin), koska kello yhdeksän, jolloin on siis täysi pimeys, lämpö laskee juuri alle kolmenkymmenen kotomaisen. Kahteen viikkoon en ole lenkkeillyt. Ei tee mieli syödä oikeaa ruokaa, vaan tulee koko ajan naposteltua jotain epäterveellistä. Tulee katseltua liikaa telkkaria, kun terassilla on liian kuuma.

Lasillinen viiniä humahtaa päähän. Ei todellakaan jaksa miettiä, miltä allit näyttää, vaan kulkee topeissa. Kotona heittää rintsikat kuuseen. Säärikarvoja on pakko ajella koko ajan. Deodoranttia saa lisätä kaksi kertaa päivässä.

Joutuu pakkaamaan tavaransa ja ajamaan vuorille Lake Luren maisemiin viikonlopuksi. Kyllä elämä on kamalan mukavaa enkä päivääkään vaihtaisi pois! Mutta likkaa alkaa olla ikävä.