Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Aina ei paista, vaikka paistaakin

Maailma on tullut (entistä) hullu(mma)ksi ja minä myös.

Aurinko paistaa nyt siis jotain kymmenettä viikkoa koko ajan ja lämpötila huiteleen 35:n paremmalla (tai no, mulle huonommalla) puolen, mikä joltisenkin verottaa voimia. Joita ei ole liiemmin jaettavaksi ollut muutoinkaan. Kesävieraiden jättämä aukko on ollut syvä ja siihen on liittynyt toki vähän muutakin pientä luopumista. Likka kummiskin asuu kotona vielä noin kuukauden verran eli siitä ei ole kysymys. Elämästä kun ei koskaan tiedä, kuten saamme lukuisista katastrofaalisista uutisista lukea.

En vieläkään pelkää, enkä suostu ajattelemaan, etten koskaan voisi matkustaa pommien pelossa, mutta maailma on järkyttävässä tilassa, enkä millään tasolla pysty sitä ymmärtämään.

Tunnen kaksikin kollegaa, joiden puoliso toimii poliisina tässä maassa ja pistäähän se ajattelemaan. Kuten sekin, että narsisti-psykopaatilla on oikeasti mahdollisuus tulla valituksi asuinmaani presidentiksi. Ja se, että kaikkea katsotaan nykyään vain joko mustana tai valkoisena eli maailma on taantunut teini-ikäisen identiteettikriisin tasolle, johon kuuluu nenä kännykässä kulkeminen ja muihin törmäileminen.

Haluaisin niin kovasti uskoa, että jokainen poliisi tekee työtään pyyteettömästi ja että kaikilla olisi samanlaiset ihmisoikeudet sekä täällä että siellä. Että ihonvärillä (tai jollain muulla ominaisuudella) ei olisi mitään tekemistä asioiden kanssa eikä meitä aina jaoteltaisi. Että täällä etelässäkin kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Että tämä tarina olisi mielikuvituksen tuotetta.

Haluaisin, että me kaikki ymmärtäisimme, etteivät kaikki poliisit ole vain hyviä, eivätkä kaikki mustat vain huonoja, että raha ei olisi ainoa mahti maailmassa eikä politiikka sen juoksupoika. Että oikeat, ajattelevat ihmiset voisivat vaikuttaa asioihin ja elää elämäänsä pelkäämättä joutuvansa pommin tai luodin tai kuorma-auton kohteeksi hetkenä minä hyvänsä.

Haluaisin, että likan ja isänsä ei tarvitsisi käydä keskustelua siitä, millainen pippurisumutin kannattaa pitää käsilaukussa ja voiko kampukselle viedä teaserin, vaikka se on laiton.

Yritän niin kovasti kuulla lintujen laulun (kaskaiden sätkätyksen alta) ja nähdä perhoset, jotka lentävät kukasta kukkaan. Yritän jaksaa mennä pienelle kävelylle ja huomennakin töihin. Yritän tehdä pienen hyvän teon joka päivä ja ajatella positiivisesti. Jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä tiedä olenko enemmän käärmeissäni niille, jotka raportoivat jokaisen pahan asian naamakirjassa vai niille, jotka eivät sitä tee. Myös naamakirja on muuttunut kaksintaistelukentäksi, jossa pisteitä yritetään napsia joko olemalla yltiökoskettunut maailman tapahtumista tai loukkantumalla siitä, että yltiökoskettunut kokee ylemmyyttä koskettumisestaan.

Yritän lakata lukemasta kaikkia postauksia ja keskittyä johonkin muuhun. Elämään tässä hetkessä ja unelmoimaan tulevasta. Kuten suomalaisesta saunasta ja laineen liplatuksesta.

Ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin lähteä kahville.

Terveyttä kaikille

Meillä on kaikki hyvin, kiitos kysymästä.

Mutta avaan taas sanaisen ihmetyksen arkkuni, sillä tympii, pännii ja pelottaa, koska en osaa ymmärtää. Nimittäin sairaudenhuoltoa (termi ei ole lapsus) tässä maassa. Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, mutta en saata olla ihmettelemättä, että joulukuu on pienehköjen kirurgisen toimenpiteiden kulta-aikaa. Ai miksikö, no siksi, että omavastuut on maksettu eli kaikki loppuvuoden sairauskulut ovat 'ilmaisia'.

Sairastumiset kannattaa siis tarkkaan suunnitella ja onnekkaiden käyttämättömät tämän vuoden sairaslomapäivät ovat käsillä. Loma kuin loma, kiintiö on sama, sait sitten sydänkohtauksen tai flunssan tahi päätät viettää laatuaikaa perheen kanssa. Sairasloma on poissa vuosittaisesta lomakiintiöstä. Terveystarkastus kuuluu myös kiintiöön, mutta sen korvaa vakuutusyhtiö, ei työnantaja. Ja koska vakuutusyhtiö rakastaa terveyttä, niin pituudet, painot, testit ja rästit tehdään vuosittain; siis ne, jotka kotomaassa tehdään 5-10 vuoden välein. Mitenkään ennakoivaa terveydenhuoltoa väheksymättä, mutta itse osoittaisin rahat mieluummin neuvolasysteemin rakentamiseen kuin läpeensä terveiden aikuisten vuosittaiseen syynäämiseen.

Minunkin pitäisi käydä mammografiassa kerran vuodessa ja hammastohtori tahtoo ottaa röntgenit joka kolmannella kerralla (tarkoittaa puolentoista vuoden välein), ja jos näistä kieltäydyn, niin tohtorilla on oikeus kieltäytyä hoitamasta minua, mikäli jotain epäillään. No, selvittiinhän Tsernobylistäkin...

Mutta jos sitten vakuutusta ei ole (lapset ovat muuten vanhempien vakuutuksessa vain 26-vuotiaaksi), niin kaikki keinot rahankeruuseen on keksittävä! Siis mikäli sairastut. Viime viikkoina olen ärsytykseen asti (lieneekö joulun omatunnonkeräilykamppanja-ajalla jotain tekemistä asian kanssa) törmännyt erilaisiin 'ojenna kätesi ja anna roposi' -nettikeräyksiin, jotka ehdottavat muutaman kympin lahjoitusta suit sukkelaan. Tämä siis kuvitellessani klikkaavani blogiin, infoon tai nettisivulle. Ymmärrän varsinaiset keräykset, mutta se, että sairastumisesta tehdään julkinen tragedia sen takia, että ihmiset lahjoittaisivat rahaa sairautesi vaatimaan hoitoon, menee yli sietokyvyn! Olen syvästi surullinen kaikkien sairastuneiden puolesta, mutta en jaksa käsittää.

Tyynesti myös siirrän sairaanhoitopiirin lähettämät huomautuskirjeet pinoon 'selvitän sitten joskus', kun tulee kolmas ja neljäs huomautus (samana päivänä, kahdessa eri kirjekuoressa) samasta poliklinikkakäyntilaskusta. Siis lankeaa maksettavaksi, kun vakuutusyhtiö ei ole maksanut. Koska palveluntarjoajan näppärä tietokonesysteemi ei hyväksy antamaani osoitetta, eikä sitä näy vakuutuskortissa, joka joka kerta kopioidaan. Ja olen kopion jo kerran itse lähettänyt vakuutusyhtiöön. Joka ehkä on maksanut. Tai jos ei ole maksanut, niin alipalkattu käsittelijä sitten selvittää asiaa, kunhan vielä toiset viisi kuukautta kuluu. Kunhan joku soittaa johonkin numeroon, jossa näppäilee ohjeiden mukaisesti sitä ja tätä ja osaa luetella koodinumerot aksentilla, jonka systeemi tunnistaa. Ja jos ei kukaan maksa, niin ehkä mä sitten maksan, mutta vain, jos saan yksiselitteisen laskun, enkä kehoitusta soittamaan numeroon ja selvittämään asiaa. Ja sitten voin lähettää korvauspyynnön ifille. Joka maksaa euroina.

Kyllä on kuulkaa Kelan selkosysteemiä ikävä, mutta sehän se onkin osaltani mennyttä; pyydettiin heittämään Kelakortilla varislintua, sillä en kuulu Suomen sosiaaliturvaan. Nyyh! Mieheni edelleen kuuluu, koska on expat, samoin tyttäreni, koska on expatin huonetta ja sukua, mutta minä työläisenä saan hoitaa oman turvana, Suomen sosiaaliturvalla ei ole mitään tekemistä kanssani. Toivottavasti en joudu avaamaan keräystiliä ja hattu kourassa lähestymään kaikkia teitä, joista yhteiskunta huolehtii. Aika yksinäinen ja turvaton on asemani, jos vaikka puoliskolleni jotain tapahtuisi... (Valmetin kautta olen siis vakuutettu ja oikeutettu GMMIn ja ifin kanssa taistelemaan.)



Ja aina ne vakuutuksetkaan eivät auta. Rakas amerikanperheemme jäsen, Mike Ballard, siirtyi ajasta ikuisuuteen eilen. Me kaipaamme ja suremme häntä. Hyvää matkaa Mike!