Taas on aikaa viärähtäny eikä mitään sen kummempaa sattunu.
Paitsi, että kävi ihana kaveri kylässä ja mepäs posautettiin pohjoiseen eli Virginiaan ja poikettiin varmuuden vuoksi Tennesseen kautta, kun en ollut siellä aikaisemmin käynytkään. Ei ny si tartte välttämäti mennäkä Memphisiin tai Nashvilleen kevään road-tripillä. Mutta ei siittä pitäny viälä puhua, säilyköön kevätretket viä salasina.
Ajeltiin semmone Virginia Creeper Trail polkupyärällä alas. Taikka siis pualivälii ku siihen tuli semmoset 17 mailia. Eikä tullu ees hiki vaa päivvastoin: tartti poiketa ostaa lämmikettä matka varrella kun käret jäätys. Mutta maisemat oli upeita ja joki solisi hyisenä koko matka. Me myäs tottakai syätiin hyvin sekä Abingdonissa että Blowing Rockissa. Ja otettiin maisemakuvia. Kuten myös Linville Fallseilta misä käveltiin ainaski kaks mailia eli oli semmone luonto- ja aktiviteettiloma. Kiitos vaan viaraille, jokka synttäreilleki raahattiin. Ikävä jäi.
Enne Suami-viaraita poikettiin norjalaissyntyse kaveri kanssa eteläsä Beaufortisa, joka on kulmakumman vanhin kylä. Ja se on täälä outoa. Ku kaikki 70-lukua vanhemmat asiat luetaan antiikiks. Beautiful Beaufort (lausutaa biutivul biufort; ei saa sekottaa NCn Beaufordiin, mikä lausutaa beufort) on sillain säilyny, ku sisällissorasa siälä ei taisteltu lainka, vaan perustettii vaan sairaaloita. Hiano paikka! Ja si käytiin St. Helenan saarella, misä oli komee galleria täynnä Gullah-tyylistä taidetta ja muutenki se on Gullah-kulttuurin keskus (orjien jälkeläisiä, jokka kehitti oman kiälenki jottei isännät ois ymmärtäny mitä ne puhuu). Työkseen nää orjat joutuvat pumpulipelloille ja tekemään indigo-väriä, joka oli semmosta myrkkyä että oksat pois. Samalla saarella oli myäs ihka ensimmäinen mustille perustettu koulu. Se oli ny museona, mutta kovi paljoa emme paikasta ymmärtänee, ku se opas puhu semmosta murretta että skandinaavit jäi iha ymmälle. Hiano paikka! Jaa kiipesin taas majakkaa!
Enne tota reissua piti tehrä viä yks reissu piitsille, mutta se meni mönkään se hurrikaanin takia. Tai niitä oli siis oikeesti kakski.
Enkä sitte viäkä päässy sinne Michiganiin, missä miäs on ollu kohta reilu kuus viikkoo, eli mää oon saanu olla kotona ku ellunkana! Ja nauttinu joka hetkestä. Paitsi siittä, ku meni sulake ja se jäi jumii. En saanu takasi ja kyllä itteppäistä naista korpes. Tartti iha soittaa miähelle ja si miäs soitti toiselle miähelle, koka tuli ja paukautti sitä tsydeemiä ja naps, taas tuli sähköö. Tartti vaan miähen tatsia se.
Toisenki kerra oli ikävä. Se oli sillo ku tulin myähään teatterista kotio (Hamiltonia räppäs eli taas oppi maalaistyttö kuinka se tämä maa perustettii) ja ihav valsetissa ajoin takaa ainakin kymmensenttistä torakkaa! Prkl ku piti iham myrkyttää. Mutta mistäpä ei suamalaine selviäis.
Ei sitte muuta ku heippa eli punttikselle pepsorent-hymy naamalla (oli muute useamman tonnin pepsorentti). Ja huamena Ashevilleen kouluttautumaa viisaaks ihmiseks! Täsä tyhjäsä pesäsä on kuulkas ihan nautinnollista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste empty nest. Näytä kaikki tekstit

torstai 8. marraskuuta 2018
perjantai 2. maaliskuuta 2018
Kerta se on toinenkin
Tässä tyhjän pesän syleilyssä täytyy yrittää keksiä kaikenmoista tekemistä ja puuhastelua. Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita niinkin tavanomainen asia kuin työ. Vähän niinkuin alkaa tulla ihan jo mieleen, että tämä onkin oikeastaan semmoinen työblogi, koska siitä tulee aina vaan kirjoitettua. Mutta onhan se tärkeetä kaikinpuolin, koska olen tuon työblogin päivittämisen jättänytkin vähän vähemmälle. Ihan vaan koska se olis tehtävä tällä asuinmaan kielellä. Ihan siis edelleenkin preferoin kotomaan kieltä kaikin puolin.
Siis jopa työhommissa. Ainakin siis opetuspuolella. Sillä opetan tosiaankin jo viittä oppilasta. Tossa toisessa työssä alkaa tahti lähestyä viittä asiakasta per päivä, mutta se onkin toinen juttu. Kun sain kaksi kiropraktikkoa asiakkaaksi ja ne tuppaavat lähettää koko ajan uusia asiakkaita. Mutta taotaan nyt kun rauta on kuumaa, sillä johan tossa loma odottaa ihan kohta tulemistaan. Minkä senkin voi viettää ihan hyvällä omallatunnolla, sillä löysin juuri alivuokralaisen hoitohuoneeseeni perjantaiksi eli oma vuokrani laski entisestään.
Ja lomallahan on tiedossa tyttöjen reissu Floridaan. Mutta siellähän olen toki jo ennenkin pyörähtänyt eli taas mennään. Tällä kertaa tavoitteena olisi tarkistaa kulmakunnan vanhin kaupunki eli St. Augustine. Meksikolaista ruokaa siis ainakin tiedossa. Ja viiniä auringonlaskun aikaan. Ja miksei jo vähän ennenkin. Ja Savannahiinkin (Georgia) ajateltiin poiketa, sinne allekirjoittanut meneekin jo ties kuinka monetta kertaa, mutta ihanahan se on matkaoppaana toimia. Saan siis pian Suomi-vieraan! 20 yötä.
Tällä haavaa makoilen tässä sängyllä, joka sijaitsee Sunset Beachillä. Taitaa olla kolmas reissu tänne, sillä minähän en omista yhtään vapaa-ajan asuntoa, mutta minulla on ihania ystäviä, jotka sellaisen omistavat. Tästä ajattelin pitää kiinni. Ja vastapalvelukseksi tuon sitten tämän kämpän omistajan Suomeen! Älkää vielä pelästykö, seuraava matka on vasta kesällä 2019, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty... tavoitteena siis juhannus 2019 kotomaan kamaralla.
Mutta sitä ennen on tässä vielä poikettava kuulemma isossa omenassa. Sinne siis toista kertaa, koska matkaoppaan homma velvoittaa. En kai minä muuten... jos ihan itse saisin päättää, niin menisin Bostoniin, mutta kerkeehän sinne myöhemminkin. Ja road trippi Nashvilleenkin olisi mielenpäällä ja voisihan sitä vaikka Memphisissäkin poiketa. Näin niinkuin alkajaisiksi.
Mutta just nyt siis ollaan kotoisasti Pohjois-Karoliinassa ja nautitaan biitsistä; tai oikeastaan intercoastal waterwaystä, joka siintää tuossa ikkunan takana. Huomenna sitten biitsikävelylle, kun tuuli vähän tyyntyy.
Eli kaikenkaikkiaan ei ole maalaistytön elämässä valittamista: kaikki on hyvin, talo on pystyssä ja lapsi turvallisesti maailmalla. Tässä kun elämässä voi sattua ihan mitä vaan ja ihan koska vaan, niin jokaisesta arkisesta päivästä oppii nauttimaan. Ja jokaisesta ystävästä, asiakkaasta ja tapahtumasta. Niinkuin vaikka siitä, että ensi lauantaina on häät (kolmannet tässä maassa) ja sen päälle Nightwishin konsertti. Kuinka onnekas sitä ihminen voikaan olla? Rauhaa ja rakkautta kaikille.

Tunnisteet:
Amerikkalaistuminen,
arki,
Elämä,
empty nest,
fiilis,
keski-ikä,
kiitollinen,
onni,
opetus,
työ
torstai 28. heinäkuuta 2016
Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?
Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.
Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.
Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.
Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)
Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?
Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?
Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.
Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.
Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.
Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.
Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.
Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)
Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?
Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?
Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.
Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.
Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.
Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Täyttä elämää
Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.
Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.
Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.
Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.
Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).
Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.
Kyllä maailma on kaunis!

lauantai 13. kesäkuuta 2015
Keski-ikäisten kuherruskuukausi osa 1
Kun kerran Ruotsin prinssi sai juuri prinsessansa, niin meilläkin sitten vihdoin alkoi kuherruskuukausi! Jälkikasvu on laskeutunut entisen kotomaan kamaralle, joten me täällä päätimme ottaa ilon irti tästä suuresta mahdollisuudesta ja vapaudesta, joka koitti. Lähdimme yhdessä puutarhatarvikekauppaan!
Siinä sitten valikoimme hartaudella oikeankokoista ja -väristä ruukkua perheemme herraihmisen palmulle. Melkein jäi sitten pallogrillikin käteen, mutta päätimme lykätä moisen hyödyllisen tarvikkeen ostamista tuonnemmaksi, kun nälkä alkoi kurnia. Siispä yhteiselle lauantailounaalle ja ruokakaupan kautta kotiin. Tässä vaiheessa kumpikin koki tarvitsevansa pientä irtiottoa, joten mieshenkilö lähti mopoilemaan ja minä siirryin päivän seuraavaan yhteissessioon: kylpyhuoneen pesuun!
Suoritin peruspesun ja harjasin kaakelit vimillä, jota vimiksi ei enää kutsuta, mutta se ainoa aine, jolla paskahuussinsa saa puhtaaksi. Ja ainoa pesuaine, jota ei muuten esimerkiksi Walmartin valikoimista löydy. Onko joku joskus oikeasti saanut limaiset ja homeiset kaakelinsa puhtaaksi jollain vaahtomössöllä, joka ei räjäytä likaa pois vaan se muka huutoutuu veden mukana? No en minäkään ja kärsivällisyyssyistä sitten niitten lasiseinien puhtaus on tuon miehenpuolen työtä! Eli yhteistyötä kahdenkymmenen avioliittovuoden tuoman kokemuksen rintaäänellä.
Koska ilmasto on viime viikkoina muuttunut jälleen suotuisasti pohjoisen mimmille yltiöhikiseksi, niin ei se äijäkään kovin kauaa sen pyöränsä selässä kestänyt. Hän saapui kotia lähteäkseen nuorikkonsa kanssa kohti yhteistä jatkoeloa viinakaupan kautta edellämainittuun Walmarttiin! Siellä etelä-Karoliinan viinakaupassa minä sitten laskeskelin montaako sorttia votkaa on myynnissä (arviolta 200) ja herraihminen kokeili maistiaisia. Kyllä siinä jo hääyön humala tulisi, jos kiertäisi kaikkien 5 mailin säteellä olevien alkoholia anniskelevien myyntipaikkojen maistiaiset; täytyy muistaa, jos joskus on lauantaipäivänä tekemisen puutetta!
Sitten lykimme ostoskärryjä pitkin Walmartin käytäviä yhteisen elämän tuoman vapauden kiihkossa etsien aseöljyä herrashenkilön uuden harrastuksen siivittämänä. Vaimoihminen siinä suostutteli ostamaan myös tuulettimen, jotta pystyy tämänkin illan kärvistelemään täällä takaterassin romanttisessa loisteessa. Sitä tässä sohvalla testailen, kun äijä asentaa tippunutta pakoputkea trukkiinsa. Tai ehkä se on uusi putki sen tippuneen tilalle, tiedä häntä. Samassa talossa ollaan kummiskin ja kummallakin on mukavaa. Toisen kädet missälie-öljyssä ja toinen herkistelee Ruotsin häähumua; toinen kittaa siideriä ja toinen haaveilee jo sikaarista.
Iltapuhteeksikin on tiedossa mukavia yhdessäolon hetkiä: toinen avaa telkkarin alakerrassa golf-kanavalle ja tulee sitten kiltisti yläkertaan auttamaan, kun toinen ei osaa kummiskaan avata Netflixiä likan huoneessa. Sitä siinä sitten yhdessä mietiskellään ja ehkä saadaan se telkkari auki. Sen jälkeen onkin ihana autuus ja vapaus, sillä kummallekin löytyy tarvittaessa oma sänky, jos/kun jonkun kuorsausdesibelit ylittää jonkun toisen sietokyvyn.
Ja helteen aiheuttamaan himoon ostettiin yhteinen Pringles-purkki: se sitten jaetaan kristillisesti tasan. Kyllä naimisissaolo on ihanaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)