Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.
Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.
Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.
Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)
Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.
Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.
Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.
Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.
Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.
Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.
Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.
Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.
Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani.
KataJenkeissa / Kata in US
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruoka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruoka. Näytä kaikki tekstit
tiistai 7. tammikuuta 2020
torstai 30. marraskuuta 2017
Marraskuusta on selvitty!
Marraskuu on ollut minulle aina vähän hankala kuukausi. Koska pimeää ja synkkää. Luulin, että tämä asia korjaantuisi täällä etelässä, mutta menneinä vuosina olen juuri marraskuussa joutunut kamppailemaan itseni ja kroppani kanssa. Viime vuoden kuoleman kuussa jouduin turvautumaan kiropraktikkoon, jotta sain ruotoni pysymään suorassa ja työkunnossa, joten tänä vuonna pyrin ennakoimaan ja ottamaan kevyemmin. Valitin myös etukäteen ystävilleni, että tulee olemaan vaikeaa, eli muistakaa piristää minua mikä parhaiten onnistuu juottamalla lisää kahvia aina kun mahdollista!
Tavoitteena oli tänä vuonna myös tehdä pikku autoreissu Michiganiin, mutta se sitten joutui väistymään viikon vesivahinkoremontin tieltä, ja käkin täällä kotona selvitellen vaatehuoneen ja komeron sisältöjä. Onneksi kelit ovat olleet pääsääntöisesti kohdillaan (vaikka niin ne ovat menneinäkin vuosina) eli olen myös yrittänyt aurinkotankata säännöllisesti (uskokaa tai älkää, mutta minulla on silti D-vitamiinin puutostila; eli pistäkää triplasti sitä Deetä nassuun siellä Suomessa!) ja käydä edes lyhyellä kävelyllä vähintään viisi kertaa viikossa. Kuinka sitten selvisin?
Aika hyvin, vaikka itse sanonkin! En ole tarvinnut selkääni hoitoa (vaikka siinä hilkulla on oltu), mutta olen toki käynyt rentouttavassa hoidossa pari kertaa marraskuun aikana. Valoa olen tehnyt elämääni asentamalla (joulu)valoja hyvissä ajoin (osakoristelin myös jo tuon virallisen puolen kämpästä jouluiseksi), sillä pimeähän rämähtää täällä kello kuusi (kellonsiirtojen jälkeen). Sain myös energiaa siitä, että kerrankin kaikki kaapit ovat tip top järjestyksessä eli se viikon breikki työstä oli kyllä marraskuussa paikallaan (ehkä ensi vuonna jokin pieni reissu). Kivaa kutinaa aiheuttaa myös ihan kohta juhlittava itsenäisyysjuhla, johon klänninki ostettuna.
Kahvia on sitten kulunut! Päätin näes, että tässä kuussa en laske montako kupillista päivässä menee, vaan jos on kahvittanut, niin sitten olen keittänyt kupposen (silti verikokeiden mukaan kilpirauhasarvot ovat tasoittuneet eli kohta ollaan normaalissa). En ole huomannut, että kahvi olisi vienyt yöuniakaan ja nukun pääsääntöisesti tosi hyvin. Aionkin siis tästä eteenpäin peräänkuuluttaa suomalaista kahvikulttuuria eli kahvi on terveellinen juoma, kunhan siihen ei lisää puolta kiloa makeutusainetta joko sokerin tai maidonkorvikkeen muodossa! Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei osta halvinta moskaa, ei käy sturbuksissa ja käyttää Arabica-kahvipapuja. Kaikkea sitä oppii; tässä maassa kahvi on aina etummaisena kieltolistalla, mutta aion siis väittää tätä ideologiaa vastaan. Yritän silti pitää rajaa jossain neljässä kupillisessa per päivä. Ehkä.
Huomenna on siis jo joulukuu ja saa alkaa kuunnella jouluradiota ja leipoa piparkakkuja. Mitä en silti ehkä tee, mutta voisin leipoa karjalanpiirakoita joku viikonloppu ja syödäkin muutaman, vaikka siis sekä ruis, vehnä että maitokin on pannassa (se kilpirauhasdieetti). Kunhan ensin selviän itsenäisyyspäivävastaanotostamme; puhe on valmiina (ja myös käännettynä kaverin ystävällisellä avustuksella) ja diplomit odottavat saajiaan. Heti joulun jälkeen meidät on kutsuttu pieniin häihin ja uuden vuoden jälkeen aion mennä pieneen kolmen päivän workshoppiin, jossa opitaan tekemään taidetta. (Siis minä: taidetta, naurattaa jo ajatuskin.) Ja sitten jännitetään. jatkuuko espanjan ryhmä ja jos jatkuu, niin jaksaako Hyväriskä repiä ittensä paikalle lauantaiaamuna kello yhdeksäksi.
Tämä vuosi on kulunut vauhdilla ja ollut täynnä mukavia juttuja, joten tästä on hyvä ponnistaa uuteen vuoteen ja alkaa taas tosissaan miettiä, missä tätä työtänsä (ja paljonko) jatkossa tekisi. Olen asunut täällä viisi ja puoli vuotta, joista melkein neljä ´elättänyt` itseni hieromalla... johan tässä voisi jotenkin uudistua ja alkaa miettiä elämänsä toista puoliskoa. Onneksi voi vielä ensi vuoden miettiä ja sitten räväyttää joko sen elämäntapakriisin tai ehkäpä seestyneen minän uuden kymmenluvun kunniaksi. Mutta vielä nautitaan vuodesta 2017, jolloin olen oppinut jotain maallisesta tomumajastani, joka toimii kyllä vielä kertaallisesti, kunhan kohtelee sitä oikein: välttää sokeria (myös hedelmiä), maitotuotteita ja nopeita hiilihydraatteja, liikuttaa kohtuullisesti ulkoilmassa ja ennen kaikkea juo riittävästi hyvää kahvia. Ja jonkinverran sitä puhdasta viiniä eli punaviinikin käy, kunhan se ei ui tanniinissa ja on luomua ja vähäsokerista.
Ja jos joku sitten miettii, että miten se refluksi ja kahvi sopii yhteen, niin ihan hyvin: vatsaa kannattaa helliä kahvin kanssa esimerkiksi cashew-maidolla ja hätätilassa mantelimaitokin käy. Haasteen tästä tekee se, että tässä maassa makeuttamatonta maidonkorviketta täytyy erikseen pyytää, ja aika monta feikkimaitolattea olen palauttanut kahviloissa, jos se on ollut liian makeaa (tai vaniljanmakuista, joka sisältää myös sokeria tai sokerinkorviketta). Samalla perusteella olen palauttanut myös muutaman salaatin, sillä jos ruoka maistuu sokerilta, niin minä en sitä pysty syömään. Kaikkeen sitä siis joutuu tottumaan, mutta minähän olen ihan mestari tottumisessa. Kun tänä vuonna tuo joulukuusenhankintakin on jo vähän myöhässä---
Tavoitteena oli tänä vuonna myös tehdä pikku autoreissu Michiganiin, mutta se sitten joutui väistymään viikon vesivahinkoremontin tieltä, ja käkin täällä kotona selvitellen vaatehuoneen ja komeron sisältöjä. Onneksi kelit ovat olleet pääsääntöisesti kohdillaan (vaikka niin ne ovat menneinäkin vuosina) eli olen myös yrittänyt aurinkotankata säännöllisesti (uskokaa tai älkää, mutta minulla on silti D-vitamiinin puutostila; eli pistäkää triplasti sitä Deetä nassuun siellä Suomessa!) ja käydä edes lyhyellä kävelyllä vähintään viisi kertaa viikossa. Kuinka sitten selvisin?
Aika hyvin, vaikka itse sanonkin! En ole tarvinnut selkääni hoitoa (vaikka siinä hilkulla on oltu), mutta olen toki käynyt rentouttavassa hoidossa pari kertaa marraskuun aikana. Valoa olen tehnyt elämääni asentamalla (joulu)valoja hyvissä ajoin (osakoristelin myös jo tuon virallisen puolen kämpästä jouluiseksi), sillä pimeähän rämähtää täällä kello kuusi (kellonsiirtojen jälkeen). Sain myös energiaa siitä, että kerrankin kaikki kaapit ovat tip top järjestyksessä eli se viikon breikki työstä oli kyllä marraskuussa paikallaan (ehkä ensi vuonna jokin pieni reissu). Kivaa kutinaa aiheuttaa myös ihan kohta juhlittava itsenäisyysjuhla, johon klänninki ostettuna.
Kahvia on sitten kulunut! Päätin näes, että tässä kuussa en laske montako kupillista päivässä menee, vaan jos on kahvittanut, niin sitten olen keittänyt kupposen (silti verikokeiden mukaan kilpirauhasarvot ovat tasoittuneet eli kohta ollaan normaalissa). En ole huomannut, että kahvi olisi vienyt yöuniakaan ja nukun pääsääntöisesti tosi hyvin. Aionkin siis tästä eteenpäin peräänkuuluttaa suomalaista kahvikulttuuria eli kahvi on terveellinen juoma, kunhan siihen ei lisää puolta kiloa makeutusainetta joko sokerin tai maidonkorvikkeen muodossa! Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei osta halvinta moskaa, ei käy sturbuksissa ja käyttää Arabica-kahvipapuja. Kaikkea sitä oppii; tässä maassa kahvi on aina etummaisena kieltolistalla, mutta aion siis väittää tätä ideologiaa vastaan. Yritän silti pitää rajaa jossain neljässä kupillisessa per päivä. Ehkä.
Huomenna on siis jo joulukuu ja saa alkaa kuunnella jouluradiota ja leipoa piparkakkuja. Mitä en silti ehkä tee, mutta voisin leipoa karjalanpiirakoita joku viikonloppu ja syödäkin muutaman, vaikka siis sekä ruis, vehnä että maitokin on pannassa (se kilpirauhasdieetti). Kunhan ensin selviän itsenäisyyspäivävastaanotostamme; puhe on valmiina (ja myös käännettynä kaverin ystävällisellä avustuksella) ja diplomit odottavat saajiaan. Heti joulun jälkeen meidät on kutsuttu pieniin häihin ja uuden vuoden jälkeen aion mennä pieneen kolmen päivän workshoppiin, jossa opitaan tekemään taidetta. (Siis minä: taidetta, naurattaa jo ajatuskin.) Ja sitten jännitetään. jatkuuko espanjan ryhmä ja jos jatkuu, niin jaksaako Hyväriskä repiä ittensä paikalle lauantaiaamuna kello yhdeksäksi.
Tämä vuosi on kulunut vauhdilla ja ollut täynnä mukavia juttuja, joten tästä on hyvä ponnistaa uuteen vuoteen ja alkaa taas tosissaan miettiä, missä tätä työtänsä (ja paljonko) jatkossa tekisi. Olen asunut täällä viisi ja puoli vuotta, joista melkein neljä ´elättänyt` itseni hieromalla... johan tässä voisi jotenkin uudistua ja alkaa miettiä elämänsä toista puoliskoa. Onneksi voi vielä ensi vuoden miettiä ja sitten räväyttää joko sen elämäntapakriisin tai ehkäpä seestyneen minän uuden kymmenluvun kunniaksi. Mutta vielä nautitaan vuodesta 2017, jolloin olen oppinut jotain maallisesta tomumajastani, joka toimii kyllä vielä kertaallisesti, kunhan kohtelee sitä oikein: välttää sokeria (myös hedelmiä), maitotuotteita ja nopeita hiilihydraatteja, liikuttaa kohtuullisesti ulkoilmassa ja ennen kaikkea juo riittävästi hyvää kahvia. Ja jonkinverran sitä puhdasta viiniä eli punaviinikin käy, kunhan se ei ui tanniinissa ja on luomua ja vähäsokerista.
Ja jos joku sitten miettii, että miten se refluksi ja kahvi sopii yhteen, niin ihan hyvin: vatsaa kannattaa helliä kahvin kanssa esimerkiksi cashew-maidolla ja hätätilassa mantelimaitokin käy. Haasteen tästä tekee se, että tässä maassa makeuttamatonta maidonkorviketta täytyy erikseen pyytää, ja aika monta feikkimaitolattea olen palauttanut kahviloissa, jos se on ollut liian makeaa (tai vaniljanmakuista, joka sisältää myös sokeria tai sokerinkorviketta). Samalla perusteella olen palauttanut myös muutaman salaatin, sillä jos ruoka maistuu sokerilta, niin minä en sitä pysty syömään. Kaikkeen sitä siis joutuu tottumaan, mutta minähän olen ihan mestari tottumisessa. Kun tänä vuonna tuo joulukuusenhankintakin on jo vähän myöhässä---
sunnuntai 24. syyskuuta 2017
Elämäntapani ja työni
Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)
Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.
Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.
Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.
Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.
Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).
En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.
Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.
Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)
Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.
Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.
Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!
Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.
Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.
Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.
Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.
Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.
Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.
Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).
En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.
Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.
Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)
Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.
Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.
Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!
Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.
Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.
lauantai 21. tammikuuta 2017
Ja minä puhun ruuasta
Enkä mainitse geenimanipuloitua moskaa olleskan, ihan vaan sillä perusteella, että kaipa sekin kohta heitetään huitsin tuuttiin ilmastonlämpenemisen kaveriksi. Tässä maassa on nyt semmonen johtaja, joka päättää, että ilmasto ei lämpene. Ehkä saamme jääkauden vierailemaan?
Mutta asiaan. Meitä kaikkiahan tietenkin kiinnostaa ruoka ja sen nauttiminen, joten kirjaanpa taas kerran huomioitani asiasta. Jaa että miksi? No siksi, että (sitä on pyydetty kirjoituksen aiheeksi) huomaan ihan muina naisina omankin ruokavalioni muuttuvan paikallisempaan suuntaan. Enkä nyt tarkoita tätä henkilökohtaista kamppailuani gluteenittoman ja sokerittoman ruokavalion kanssa, se on toinen juttu.
Sillä aamiainen on päivän tärkein ateria ja täällä se koostuu joko ylenpalttisesta hiilari- ja sokeritankkauksesta (bagelit, muffinssit, paikalliset sokeripuustit, pancakes hillolla ja kermavaahdolla, keksit, browniesit ja mitä moninaisemmat murot) tai sitten tukevammasta munakas-annoksesta, johon ehdottomasti kuuluu paistettuja perunoita! Noita perunoita aika pitkään arastelin (varsinkin kun ne on uitettu rasvassa), mutta hmm... maku muuttuu ja nykyisin ne maistuvat hyviltä!
Minulle maistuu kumpikin aamiaistapa, mutta vain erikoistapauksissa, kuten viikonloppubrunssi, ja mieluusti yhdistettynä. Teen vain oman pannukakkuni (siis amerikkalainen pancake ei suomalainen uunipannari) joko banaanista tai mantelijauhosta ja muu perhe vatkaa sen pussista. Ja ravintoloista tiedän ne paikat, joissa muffinssin/pullan saa vaihdettua gluteenittomaan pannariin, ja nautin sen hyvällä omallatunnolla kerran puolessa vuodessa. Ja sen munakkaan tulee sisältää juustoa, tomaattia ja paprikaa (ei missään nimessä pekonia minulle) ja se täytyy tarjoilla sourcreamin ja guacamolen kanssa! Tai vähintäänkin avocado-siivujen. Ja niitä perunoita tulee ravintolassa kyytipoikana... Varsin yleinen aamupala on myös breakfast burrito, mutta siihen en ole tykästynyt (koska gluteenittomana sitä ei juuri löydy).
Kaiken edellämainitun ahtamisen jälkeen lounas maistuu sitten vasta yhden jälkeen. Ja lounaaksi voi heittää samanmoisen satsin, mutta kaikkein yleisin lounasruoka täällä on ehdottomasti sandwitch mitä erilaisimmilla täytteillä ja lisukkeilla. Sandwitchiksi kutsutaan kaikkea missä kahden leivän (leipä voi vaihdella paahtoleivästä foccacciaan) väliin laitetaan mitä tahansa paitsi kunnon pihvi, joka muuttaa sen hamburgeriksi. Ja lisukkeen voi sitten valita mieltymystensä (eli ravintolavalinnan) mukaan: ranskalaisia, perunalastuja, salaattia, hedelmäsalaattia tai cole slowta. Lounas on useimmiten kylmä ruoka (paitsi ne ranskalaiset) eli täällä hampurilainen kuuluu enemmänkin päivällisajan vatsantäytteeksi. Myös salaatit ovat suosittuja lounasaikaan ja annokset ovat runsaita ja herkullisia, joskin terveellisyyden kustannuksella. Salaattiin kuuluu usein myös pähkinöitä/guacamolea/krutonkeja/pekonia/jotain makeaa kuten hedelmiä tai marjoja ja runsaasti salaatinkastiketta, joten se kannattaa aina pyytää on side, jotta sen salaatin pystyy syömään. Paikasta riippuen on saatavilla erinomaisen terveellisiäkin salaatteja, mutta tarkkana saa olla.
Muita lounasvaihtoehtoja on tietenkin runsaasti: tacot, kiinalainen, thaimaalainen ja kaiken muun maalainen ruoka on suosittua ja herkullista, mutta nämä annokset sisältävät aina TOSI paljon sokeria eli makeutta. Kastikkeita käytetään runsaasti ja koskapa kansakunta on liotettu sokerissa jo vuosikymmeniä, niin makea on täällä perusmaku. Itseäni tämä tökkii monissa nuudeli- ja wokkipaikoissa, joissa tavallisesti tilaankin nykyisin sushia. (Yksi japanilainen paikka keittää porkkanat sokeriliemessä ja sitä tarjotaan sitten riisin sijaan terveellisempänä vaihtoehtona, yäk.)
Paikallisempi ruoka, myös lounaaksi, on bbq ja erilaiset merenelävät, katkaravut etunenässä. Barbeque on erinomaisen maukasta, sitä saa possusta, naudasta tai kanasta, ja näihin annoksiin kuuluu aina papuja. Tämä ei ole minun suosikkini, sillä vaikka bbq-kastikkeita on monenlaisia, ne ovat kaikki minuun makuuni sokeriliemiä, samoin papujen kastikkeet. Sen sijaan paistetut suolakurkut maistuisivat minulle oikein hyvin, mutta no, ne on kastettu venhäjauhoissa ja uppopaistettu eli aika kaukana terveellisestä. Myös hashbrowneista tykkäisin, tosin jälkkärinä, mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun kyseessä on öljyssä uppopaistettu pullataikina. Tämä on siis se lisuke, jonka tilalla Suomessa oli ruisleipäpala.
Shrimp ja grits on myös paikallinen herkku eli mauttoman puuron seassa on katkarapuja; minusta grits maistuu vetelälle mannapuurolle, jonka kanssa nauttisin mieluummin kiisseliä kuin katkarapuja, joista kyllä muuten tykkään! Katkarapu täällä on noin kuusi kertaa isompi kuin Suomessa pakasteena myytävä serkkunsa. Ja tuoreena herkullista. Muista merenelävistä minä en sitten tykkääkään, crabcakeja kyllä syön, mutta (tasku)rapujen syöminen ei muuten kuuluu suosikkipuuhiini.
Myös kalaa saa tietenkin monenlaista ja onkin ottanut aikansa oppia, mitä kalaa täällä kannattaa syödä. Sillä osa on viljeltyä ja antibioitua, mutta sitten on tuoretta ja wild caught, joka on selvästi kalliimpaa, mutta myös maukkaampaa. Kalasanasto ei ole vieläkään ihan kunnolla hallussa, mutta kun käy paikallisessa (erikois)kalakaupassa, niin pikkuhiljaa oppii tunnistamaan. Minä tykkään mahi mahista ja useissa paikoissa saa valita haluaako pannulla tai öljyssä paistettua vai jopa grillattua. Paitsi jos menee perinteiseen fish camp -ravintolaan, jossa kaikki on vanhan kaavan mukaan uppopaistettua. Mutta ah niin hyvää ja elämys sinänsä!
Kaikki edellä mainutut ruokalajit käyvät sopuisasti sekä lounaaksi että päivälliseksi! Täällä ei olla kovin tarkkoja rajaamaan jotain ruokaa määrättyyn kellonaikaan kuuluvaksi. Erikoistuneet aamiaispaikat sulkeutuvat kello 3, mutta siihen asti tarjoillaan sekaisin aamiaista ja lounasta. Kaikki thai-paikat ovat kiinni kello 3-5 ja muuntuvat sitten päivällispaikoiksi. Pikaruokapaikat ovat auki 24/7, mutta siitäkään huolimatta en niissä käy. Ns. amerikkalainen ruokapaikka tarjoaa listallaan sandwitcheja, hampurilaisia, salaatteja ja main dishejä, jotka ovat kanaa, possua, kalaa tai nautaa ja lisäkkeenä ranskalaiset tai sweet potato fries, perunamuusi (mashed potatoes), erilaiset pavut ja salaatti.
Ja sitten sweet tea! Paikalliset ryystävät kylmää teetä hurjia määriä, ja nesteytys onkin tärkeää kesäkuumalla. Jääteeksi kai sitä suomalaisittain pitäisi kutsua, mutta se on kyllä yhtä makeaa kuin toinen ikiherkku: coca cola. Ja joka ravintolassa sitä tuodaan lisää niin paljon kuin jaksaa juoda ja tyrkytetään mukillinen myös matkaan lähiäisiksi. Ja kyllä: nykyään, jos lasissani on enää jääpajoja jäljellä ENNEN kuin se täytetään, niin vähennän tippisummaa huonosta palvelusta. Minun teeni on toki unsweet ja mieluiten sitruunalla, sillä onhan se vähän kitkerää, mutta silti paremman makuista kuin kraanavesi. Niin, ja pillillä juodaan kaikki kylmät juomat (paitsi viini lasista ja olut pullosta/tölkistä) ja kahvi pahvimukista sen kannessa olevat pienen reiän läpi eli tavallaan pillihän sekin on! Jos saan kahvia oikeasta kupista, niin taatusti julkaisen siitä kuvan facessa/instassa (paitsi kantapaikoissani, joihin olen jättänyt oman mukini)!
No entäs viini! Täällähän sitä saa jos jonkinlaista ja jonkinhintaista. Paikallinen (Pohjois-Karoliinassa kasvatettu) viini on tehty muscadeno-rypäleestä, joka on makea. Yhdessäkään pullossa ei lue sokerimäärää ja pääosa punaviineistä on MAKEITA. Myöskään valkkareissa ei kerrota onko kyseessä makea tai vielä makeampi tuote, tämä pitää tarkistaa (no tietenkin) puhelimen appsilla! Tai sitten käydä maistamassa ja muistaa mistä tykkää. Sokkona ei kannata pulloa ostaa, jos haluaa taatusti kuivaa. Onneksi kuohuvissa senkään on printattuna sweet, dry tai extra dry. Minä olen ratkaissut viinihaasteen niin, että kotiin ostan vain eurooppalaisia viinejä (WorldMarketissa on maistiaiset joka lauantai ja jos ostaa vähintään 4 pulloa (mitä tahansa viiniä) niin saa 25% alennusta) tai aina maistiaisten jälkeen jos sattuu kuivaa löytymään. Ravintoloissa pyydän mahdollisimman kuivaa ja saan eteeni kaksi pikkulasillista maistiaisia, joista voin sitten valita kuivemman (ja eka lasillinen meni huiviin ilmaiseksi siinä miettiessä). Viinilasillinen on noin 16-18 senttiä enkä ole sitä koskaan nähnyt mitattavan, pullosta se kaadetaan silmämääräisesti. (Paitsi jos ostaa koko pullon, mikä ei ole mikään ongelma sekään, sen saa ottaa mukaan lähteissään.)
Normi päivällisaika on täällä kello 7-10, mikä meille suomalaisille sopii hyvin, sillä kuudelta ravintoloissa on vielä hyvin tilaa eikä tarvitse odottaa pöytää. Me siis edelleen mieluummin nautimme ruuan kello 6 kuin kello 9 eli ihan kaikkeen emme ole tottuneet. Tämän myöhäisen ajankohdan vuoksi paikalliset eivät tunne käsitettä iltapala, mutta lounaan ja päivällisen välissä toki nautitaan snacksejä. Voihan snäksit sentään! Erilaiset välipalat ovat kauppojen tarjonnan kulmakivi, sillä lapset eivät kai voi istahtaa autoon ilman jonkinlaista välipalaa ja hyvin monen lapsen kouluun kuljetettava eväsruoka on pelkkää snäksiä. Eli sipsejä, karkkeja, suolakekseja, keksejä... Tottakai löytyy myös hivenen terveellisempiä vaihtoehtoja, mutta eivät snäksit normaalin ruuan tasolle tietenkään pääse. Jokaisessa kaupassa on lapsille tarjolla ilmaisia keksejä, jotta pysyvät kärryissään hiljaa, kun äidit hoitavat ruokaostokset. (Ja äidille se viininmaistajainen.)
Koska meille on edelleen vieras ajatus, että ravintolassa pitää odottaa pöydän vapautumista, niin käymme ulkona aamiaisella todella harvoin. Sunnuntaisin (kirkon jälkeen) ei pääse yhteenkään ravintolaan ilman 45-60 minuutin jonotusta!
Lopuksi vielä muutama huomio: juusto on täällä aina siivutettua tai kuutioitua (tai sellaseksi ajateltua) eli juustohöylää emme ole kahteen vuoteen enää käyttäneet. Valmiiksi raastettua juustoa löytyy noin kahtakymmentä eri sorttia ja keitettyjä munia tietenkin kanssa. Leikkeleet (on sokeroituja tai hunajoituja) ovat ns. lunch meat eli sitä tungetaan noin 6-8 siivun kokoinen könttä leipien väliin (open sandwitch on jotain kovin eurooppalaista). Aamiaisleivän väliin tungetaan maapähkinävoita ja marmelaadia. Sipsit ovat ruokaa eli kuuluvat aterian osaksi; popcornit ovat telkkarinkatsomisruokaa ja useimmiten makeita. Maito säilyy pilaantumatta 6 viikkoa. Bileissä ja mitä erilaisemmissa illanvietoissa viedään aina jotain syötävää mukana ja jos kaikkea ei ole syöty, loput kannetaan takaisin kotiin. Ja koskapa täällä on ihan kaikkea tarjolla niin, mitäs sanotte erään ravintolan erikoisuudesta: sushiannos miniburgereilla! Vaikka mikä minä olen tuomitsemaan: minun suosikkilounaani on erinomaisen hyvin yhteensopiva sushiannos ja iso latte. Nam!
Yhtä kaikki: hyvä ruoka, parempi mieli!
maanantai 30. toukokuuta 2016
Apua, musta on tullut jenkki!
Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.
Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).
Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.
En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.
Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.
Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)
Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.
Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.
Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?
Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.
Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.
Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).
Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.
En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.
Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.
Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)
Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.
Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.
Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?
Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.
Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Villiä melskettä, helinää helskettä
Villiä melskettä, helinää helskettä
Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!
Meidän joulumme on tänä vuonna taas vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.
Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.
Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!
Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.
Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.
Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.
Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!
Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!
Meidän joulumme on tänä vuonna taas vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.
Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.
Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!
Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.
Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.
Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.
Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!
lauantai 28. marraskuuta 2015
Perinteet vai uudet tuulet?
Alkaa tämä nihkeä marraskuu vedellä viimeisiään ja täällä se tarkoittaa joulukauden avautumista. Onhan se ensimmäinen adventtikin jo huomenna. Kuten saatatte ymmärtää (ja sama meininki on taatusti myös Suomessa), kaupat, puistot ja muut yleiset paikat ovat olleet joulukoristeltuja jo pitkään ja joululaulutkin ovat soineet jo tovin, mutta nyt on lupa laittaa pihat asiaankuuluvaan tällinkiin.
Minähän tänä vuonna laitoin sesonkivalot jo hyvissä ajoin, kun kelloja siirrettiin, eli olin valaistuksen puolesta aika suomalainen. Hillittyjä valoja pimeyteen. Tai no, ihan vaan pikkuisen ostin värivaloja, koska uudet traditiot tässä tietenkin pukkaavat ihon alle maan tavalla. Tänään sitten levittelin niitä varsinaisia joulukoristuksia pihalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että eihän tämä vielä riitä. Näyttää aika paljaalta, joten jätin vielä kuvaamatta. Katsotaan onko kaupoissa ensimmäistäkään koristetta jäljellä ensi viikolla; jos on, niin saatanpa ostaa vielä pari.
Tämä viikonloppu on täällä pyhitetty joulukuuusen hakemiseen ja kodin pukemiseen jouluiseksi. Kenelle se sitten tarkoittaa 200 koristeen ja kenelle 2000 koristeen ja asetelman laittamista (tai sitten joulua ei vietetä ollenkaan). Meille (siis minulle) se ei tarkoita vielä muuta kuin muutaman seinäkoristeen ja kynttelikön esiintuomista, sillä kuusi on mielestäni liian aikaista tuoda. Haluan ehdottomasti kuusen, mutta haluan myös, että siinä on neulasia vielä aattona! Tavallisesti hankin sen noin viikko ennen joulua ja tänä vuonna meille tulee muutama ystävä glögille lauantaina 19.12. joten siihen mennessä joulu täytyy laittaa esille. Siiheksi myös teen pari joulukakkua, -torttuja ja ostan piparit. Tai ne on jo ostettu, sillä töissäkäyvänä en viitsi panostaa kaikkeen kotitekoiseen.
Joulumme on ruokapuolesta varsin suomalainen ja sitä vietämme ehdottomasti aattoiltana, mistä en varmaan tule koskaan tinkimään! Koska meillä kuitenkin on tuo mantteli (ja jouluvieraita), niin laitan myös minisukat takan eteen ja sujautan jotain joulupäiväaamuksi sukkiin. Mutta en jätä maitoa enkä pipareita pukille... siihen voin kyllä helposti ryhtyä sitten, kun on asiaankuuluvan ikäisiä lapsukaisia. Tai ehkä sitten laitan kyltin piipun juurelle, että kiitos pukki, mutta olet jo käynyt täällä eilenillalla.
Muita jouluisia juttuja ovat jouluvalokierros (ehkä vain naapurustoissa tai sitten ajelemme joulukaupunkiin tai Botanical Gardeniin, jonka valot ovat kuulemma näkemisen arvoiset) ja aatonaaton rivitanssi saluunassa! Sen amerikkalaisempaa ei oikein ole ja minä tykkään tanssimisesta, niin mikä jottei. Tänä vuonna menemme katsomaan myös Pähkinänsärkija -baletin ja joulukonsertiksi olen valinnut Soulful Noel -konsertin. Me emme käy kirkossa (emme ole sellaista valinneet, emmekä kaivanneet; vaihtoehdoista ei suinkaan ole puutetta), emmekä hautausmaalla, mutta sytytän kynttilöitä rakkaille. Jouluajelua tai pulkkamäkeä ei sattuneista syistä tule harrastettua, emmekä olen myöskään käyneet luistelemassa, vaikka se olisi mahdollista täälläkin. Tämä perhe ei oikein ole talviaktiviteettipainotteinen, mutta saatamme hyvinkin mennä puistoon kävelemään ja sulattelemaan kinkkua tai laatikoita.
Joululauluja meillä sitten kyllä kuunnellaan konsertin lisäksikin. Varmaan jonkin verran jouluradio.fi:tä, mutta omia CD:itä leipoessa ja jouluruokaa laittaessa. Ehdottomasti! Kotona mieluiten suomeksi, mutta iso osa joululauluista on universaaleja ja saahan sitä itse hymistä mukana omalla kielellään. Ja kuusessa on pääosin Suomesta tuotuja koristeita ja tähti latvassa! Ei koskaan mitään enkeleitä tai muuta hömppää. (Paitsi ihan pikkuisen.)
Mutta jouluun on vielä aikaa, joten sittenpä muutama sananen Kiitostelupäivästä. Olen sarkasmin varjolla ominut juuri tuon nimikkeen, vaikka oikeasti pidän kovasti Kiitospäivän ideasta eli ajatusten suuntaamisesta kiitollisuuteen ja yhdessäoloon. Mutta totuushan on, että ylensyömisen ja turhan shoppailun juhlaksi Thanksgiving on muuntunut ja pisteenä iin päälle ovat hervottomat ruuhkat (lentokentillä) teillä ja kaupoissa. Black Friday on niin turha juttu minun elämässäni, mutta suon säästöt niille, keille se on välttämättömyys. Turhan krääsän ostamista kritisoin, mutta ostan sitten itsekin lisää niitä jouluvaloja (vaikka jätin käyttämättä Targetin tarjouksen, jossa ostamalla yli satasella jouluvaloja, saisi viisikymppiä alennusta) eli olisi syytä katsoa peiliin.
Tavallaan kaikkeen tähän krääsään siis turtuu ja hukkuu, eikä enää näe itse totuutta. Olemme myös omaksuneet rakkaan ystäväperheen kanssa uuden tavan nähdä Kiitospäivänä ja juhlistaa sitä yhdessä (tänä vuonna siis jo toinen perinteinen Kiitostelu) ja sehän tarkoittaa sitten sitä, että joko me tai he ajavat 460 mailia eli 740 kilometriä yhteen suuntaan. Tai sitten kumpikin perhe puolet tuosta matkasta ja tapaamme Savannahissa, kuten tänä vuonna, mutta joka tapauksessa bensa palaa ja törsätään hyvään ruokaan. Sitähän perinteet ovat: hyvää ruokaa, jotain uutta, jotain vanhaa ja sininen Suomen lippu. Ja tietenkin käsien yhteenliittäminen ja kiittäminen...
Itsenäisyyspäivä sitten taas on enemmänkin mielessä kuin toimissa, mutta karjalanpiirakat ja lanttuloora kuuluvat kuvaan. Tänä vuonna piirakkatalkoot osuvat juuri 6.12. ja samalla tehdään joululaatikoita yhteispohjoismaiseen joulujuhlaan. Eli sopeutumista on tarvittu siinäkin; meidän joulujuhlassa on Lucia-kulkue ja kaikki norjalaiset, ruotsalaiset (islannistakin jotain), tanskalaiset ja suomalaiset herkut, joita mieluusti maistelemme, vaikka rosolli se tärkein onkin.
Vaikka välillä tuntuu, että antaisi vaikka pikkusormensa, jotta voisi viettää jäätävän kylmää, lumista ja kotimaista joulua Suomessa, niin totuus löytyy jostain muualta. Olemme tuoneet suomalaisuuden vahvasti mukana ja elämme suomalaisten perinteiden mukaan, mutta maailmankuva on avartunut ottamaan vastaan uusia tapoja, erilaisia traditioita ja näkemään asioissa niiden puolet. Ja se on vain ja ainoastaan rikkautta, sillä itse voi niin paljon omiin tekemisiinsä (ja ajatuksiinsa) vaikuttaa.
Minulla ei ole mitään viisastenkivea mihinkään asiaan, mutta nyt vasta ymmärrän mitä on monimuotoisuus ja ihmisten välinen ystävyys. Se kun ei ole kiinni kielestä, tavoista, kansallisuudesta tai ihonväristä. Ystävyys on yhteistä tekemistä ja kanssakäymistä. Se ei ole sanahelinää tai hienoja teorioita (joille on aikansa ja paikkansa), vaan sitä, että uskaltaa oppia toiselta ja näkee itsensä toisenlaisten silmien läpi.
Traditiot taas pitävät meidät kiinni juurissamme, mutta nekin on tehty muuntuviksi. Kiitospäivän kunniaksi on sanottava, että saa olla kiitollinen kaikesta opista, johon on uskaltanut ryhtyä. Välillä (monesti) tuntuu, että joutuu luopumaan niin monesta, kun asuu toisessa maassa, mutta eihän se ole edes totta. Tosiasiassa saa ymmärrystä siitä, että osaa, muuttuu ja pärjää.
Mutta tottavie se tuntuu paremmalta, kun saa välillä posmottaa omalla kotomaisella kielellä ja vahvistaa omia juuriaan. Jaksaa taas olla oma parempi itsensä jonkin aikaa.
Minähän tänä vuonna laitoin sesonkivalot jo hyvissä ajoin, kun kelloja siirrettiin, eli olin valaistuksen puolesta aika suomalainen. Hillittyjä valoja pimeyteen. Tai no, ihan vaan pikkuisen ostin värivaloja, koska uudet traditiot tässä tietenkin pukkaavat ihon alle maan tavalla. Tänään sitten levittelin niitä varsinaisia joulukoristuksia pihalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että eihän tämä vielä riitä. Näyttää aika paljaalta, joten jätin vielä kuvaamatta. Katsotaan onko kaupoissa ensimmäistäkään koristetta jäljellä ensi viikolla; jos on, niin saatanpa ostaa vielä pari.
Tämä viikonloppu on täällä pyhitetty joulukuuusen hakemiseen ja kodin pukemiseen jouluiseksi. Kenelle se sitten tarkoittaa 200 koristeen ja kenelle 2000 koristeen ja asetelman laittamista (tai sitten joulua ei vietetä ollenkaan). Meille (siis minulle) se ei tarkoita vielä muuta kuin muutaman seinäkoristeen ja kynttelikön esiintuomista, sillä kuusi on mielestäni liian aikaista tuoda. Haluan ehdottomasti kuusen, mutta haluan myös, että siinä on neulasia vielä aattona! Tavallisesti hankin sen noin viikko ennen joulua ja tänä vuonna meille tulee muutama ystävä glögille lauantaina 19.12. joten siihen mennessä joulu täytyy laittaa esille. Siiheksi myös teen pari joulukakkua, -torttuja ja ostan piparit. Tai ne on jo ostettu, sillä töissäkäyvänä en viitsi panostaa kaikkeen kotitekoiseen.
Joulumme on ruokapuolesta varsin suomalainen ja sitä vietämme ehdottomasti aattoiltana, mistä en varmaan tule koskaan tinkimään! Koska meillä kuitenkin on tuo mantteli (ja jouluvieraita), niin laitan myös minisukat takan eteen ja sujautan jotain joulupäiväaamuksi sukkiin. Mutta en jätä maitoa enkä pipareita pukille... siihen voin kyllä helposti ryhtyä sitten, kun on asiaankuuluvan ikäisiä lapsukaisia. Tai ehkä sitten laitan kyltin piipun juurelle, että kiitos pukki, mutta olet jo käynyt täällä eilenillalla.
Muita jouluisia juttuja ovat jouluvalokierros (ehkä vain naapurustoissa tai sitten ajelemme joulukaupunkiin tai Botanical Gardeniin, jonka valot ovat kuulemma näkemisen arvoiset) ja aatonaaton rivitanssi saluunassa! Sen amerikkalaisempaa ei oikein ole ja minä tykkään tanssimisesta, niin mikä jottei. Tänä vuonna menemme katsomaan myös Pähkinänsärkija -baletin ja joulukonsertiksi olen valinnut Soulful Noel -konsertin. Me emme käy kirkossa (emme ole sellaista valinneet, emmekä kaivanneet; vaihtoehdoista ei suinkaan ole puutetta), emmekä hautausmaalla, mutta sytytän kynttilöitä rakkaille. Jouluajelua tai pulkkamäkeä ei sattuneista syistä tule harrastettua, emmekä olen myöskään käyneet luistelemassa, vaikka se olisi mahdollista täälläkin. Tämä perhe ei oikein ole talviaktiviteettipainotteinen, mutta saatamme hyvinkin mennä puistoon kävelemään ja sulattelemaan kinkkua tai laatikoita.
Joululauluja meillä sitten kyllä kuunnellaan konsertin lisäksikin. Varmaan jonkin verran jouluradio.fi:tä, mutta omia CD:itä leipoessa ja jouluruokaa laittaessa. Ehdottomasti! Kotona mieluiten suomeksi, mutta iso osa joululauluista on universaaleja ja saahan sitä itse hymistä mukana omalla kielellään. Ja kuusessa on pääosin Suomesta tuotuja koristeita ja tähti latvassa! Ei koskaan mitään enkeleitä tai muuta hömppää. (Paitsi ihan pikkuisen.)
Mutta jouluun on vielä aikaa, joten sittenpä muutama sananen Kiitostelupäivästä. Olen sarkasmin varjolla ominut juuri tuon nimikkeen, vaikka oikeasti pidän kovasti Kiitospäivän ideasta eli ajatusten suuntaamisesta kiitollisuuteen ja yhdessäoloon. Mutta totuushan on, että ylensyömisen ja turhan shoppailun juhlaksi Thanksgiving on muuntunut ja pisteenä iin päälle ovat hervottomat ruuhkat (lentokentillä) teillä ja kaupoissa. Black Friday on niin turha juttu minun elämässäni, mutta suon säästöt niille, keille se on välttämättömyys. Turhan krääsän ostamista kritisoin, mutta ostan sitten itsekin lisää niitä jouluvaloja (vaikka jätin käyttämättä Targetin tarjouksen, jossa ostamalla yli satasella jouluvaloja, saisi viisikymppiä alennusta) eli olisi syytä katsoa peiliin.
Tavallaan kaikkeen tähän krääsään siis turtuu ja hukkuu, eikä enää näe itse totuutta. Olemme myös omaksuneet rakkaan ystäväperheen kanssa uuden tavan nähdä Kiitospäivänä ja juhlistaa sitä yhdessä (tänä vuonna siis jo toinen perinteinen Kiitostelu) ja sehän tarkoittaa sitten sitä, että joko me tai he ajavat 460 mailia eli 740 kilometriä yhteen suuntaan. Tai sitten kumpikin perhe puolet tuosta matkasta ja tapaamme Savannahissa, kuten tänä vuonna, mutta joka tapauksessa bensa palaa ja törsätään hyvään ruokaan. Sitähän perinteet ovat: hyvää ruokaa, jotain uutta, jotain vanhaa ja sininen Suomen lippu. Ja tietenkin käsien yhteenliittäminen ja kiittäminen...
Itsenäisyyspäivä sitten taas on enemmänkin mielessä kuin toimissa, mutta karjalanpiirakat ja lanttuloora kuuluvat kuvaan. Tänä vuonna piirakkatalkoot osuvat juuri 6.12. ja samalla tehdään joululaatikoita yhteispohjoismaiseen joulujuhlaan. Eli sopeutumista on tarvittu siinäkin; meidän joulujuhlassa on Lucia-kulkue ja kaikki norjalaiset, ruotsalaiset (islannistakin jotain), tanskalaiset ja suomalaiset herkut, joita mieluusti maistelemme, vaikka rosolli se tärkein onkin.
Vaikka välillä tuntuu, että antaisi vaikka pikkusormensa, jotta voisi viettää jäätävän kylmää, lumista ja kotimaista joulua Suomessa, niin totuus löytyy jostain muualta. Olemme tuoneet suomalaisuuden vahvasti mukana ja elämme suomalaisten perinteiden mukaan, mutta maailmankuva on avartunut ottamaan vastaan uusia tapoja, erilaisia traditioita ja näkemään asioissa niiden puolet. Ja se on vain ja ainoastaan rikkautta, sillä itse voi niin paljon omiin tekemisiinsä (ja ajatuksiinsa) vaikuttaa.
Minulla ei ole mitään viisastenkivea mihinkään asiaan, mutta nyt vasta ymmärrän mitä on monimuotoisuus ja ihmisten välinen ystävyys. Se kun ei ole kiinni kielestä, tavoista, kansallisuudesta tai ihonväristä. Ystävyys on yhteistä tekemistä ja kanssakäymistä. Se ei ole sanahelinää tai hienoja teorioita (joille on aikansa ja paikkansa), vaan sitä, että uskaltaa oppia toiselta ja näkee itsensä toisenlaisten silmien läpi.
Traditiot taas pitävät meidät kiinni juurissamme, mutta nekin on tehty muuntuviksi. Kiitospäivän kunniaksi on sanottava, että saa olla kiitollinen kaikesta opista, johon on uskaltanut ryhtyä. Välillä (monesti) tuntuu, että joutuu luopumaan niin monesta, kun asuu toisessa maassa, mutta eihän se ole edes totta. Tosiasiassa saa ymmärrystä siitä, että osaa, muuttuu ja pärjää.
Mutta tottavie se tuntuu paremmalta, kun saa välillä posmottaa omalla kotomaisella kielellä ja vahvistaa omia juuriaan. Jaksaa taas olla oma parempi itsensä jonkin aikaa.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Ruokabloggaus
Olisi kai jo aika tehdä oikea ruokabloggaus, kun kerran asuu tässä (roska)ruoan onnelassa ja gmo-vehnälandiassa. Maanosassa, jossa oikea ruoka on lihaa, lihaa ja lihaa vehnäsämpylän/vehnätortillan/ vehnäcrackerin kanssa ranskanperunoiden ja/tai sipsien kera nautittuna. Jos nyhtöpossua ei ole aina saatavilla, niin sitten kahden paunan piskuinen pihvi. Salaattiakin saa, mutta siihen on sekoitettu aina juustoraastetta, pekonia, krutonkeja tai sokeriglaseroituja pecan-pähkinöitä.
Edellämainituista ruoista minä suostun nauttimaan ainoastaan tuota viimeksimainittua, mutta pitää osata tilatessa korostaa, että pekoni täytyy jättää pois, samoin krutomgit ja pähkinöitä vain kohtuudella (ne ovat muuten sairaan hyviä) ja kastike erikseen kipossa. Siitä sitten itse sekoittelen salaatinkastiketta sopivaksi katsomani määrän eli viidesosa tarjolletuodusta. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ravintolassa kuin ravintolassa saa muokata minkä tahansa annoksen juuri sellaiseksi kuin haluaa. Minulla meni kaksi ja puoli vuotta oppia tämä asia, mutten edelleenkään ymmärrä, miksi jotkut vänkertävät yksityiskohtien kanssa kuin sonni posliinikaupassa.
Minulla ei ole edelleenkään otsaa juoda puolta kahvistani ja sitten palauttaa se sanoen, että se maistuu jotenkin liian makealta tänään, voisinko saada uuden. Sillä uuden saa aina ja kaikkialla, eikä kukaan korvaansa notkauta (jos olisin sturbucksin työntekijä, niin sylkäisisin kyllä kyseiseen pahvimukiin). No, kerran kuussa saan sähköpostiini kyselyn asiakaspalvelusta nimeltämainitulla kerralla ja kyselyyn vastattuani saan ilmaiseksi leivonnaisen, pari bonuskertymää tai muuta mukavaa, eli palautetta asiakaspalvelusta myös kerätään ahkerasti. (Viimeksi AutoBellillä poju puunasi ja kiillotti vimmatusti ja jopa imuroi takaluukun kahdesti ja sitten pyysi tätä rouvaa tarkistamaan, olenko tyytyväinen tulokseen. Tämä rouva katsoi poikaa vinosti ja vastasi, että tämä on minun kulkuvälineeni, ei egobuusti, joten sinä olet hommasi hoitanut, eikö minua kiinnosta pätkääkään, onko se puhdas vai tahrattoman puhdas, sillä se on AUTO! Poju ei loukkaantunut, vaan hymyili kauniisti ja vastaanotti kolme ylimääräistä taaleria, jotka hänelle olin varannut (sillä tajusin kyllä, että hän käytti ekstra-aikaa). Tippasin siis $7 normaalin $4 sijasta; itse pesu on 16. )
Mutta nyt meni asian viereen. Tänään nimittäin tein itselleni erinomaisen hyvää ja terveellistä ruokaa. Reseptit olen varastanut netistä ja kaverilta. Kokeilkaapa!
Lehtikaalisalaatti, jossa lisäksi parsakaalia ja runkoparsaa sekä kuivattuja karpaloita. Olen marinoinut 2 päivää yhden sitruunan mehussa ja lisännyt lorauksen oliiviöljyä (alkuperäisesti myös hunajaa, mutta minä en siitä tykkää). Päällä ituja. Kaalin kitkeryys taittuu kivasti!
Edellämainituista ruoista minä suostun nauttimaan ainoastaan tuota viimeksimainittua, mutta pitää osata tilatessa korostaa, että pekoni täytyy jättää pois, samoin krutomgit ja pähkinöitä vain kohtuudella (ne ovat muuten sairaan hyviä) ja kastike erikseen kipossa. Siitä sitten itse sekoittelen salaatinkastiketta sopivaksi katsomani määrän eli viidesosa tarjolletuodusta. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ravintolassa kuin ravintolassa saa muokata minkä tahansa annoksen juuri sellaiseksi kuin haluaa. Minulla meni kaksi ja puoli vuotta oppia tämä asia, mutten edelleenkään ymmärrä, miksi jotkut vänkertävät yksityiskohtien kanssa kuin sonni posliinikaupassa.
Minulla ei ole edelleenkään otsaa juoda puolta kahvistani ja sitten palauttaa se sanoen, että se maistuu jotenkin liian makealta tänään, voisinko saada uuden. Sillä uuden saa aina ja kaikkialla, eikä kukaan korvaansa notkauta (jos olisin sturbucksin työntekijä, niin sylkäisisin kyllä kyseiseen pahvimukiin). No, kerran kuussa saan sähköpostiini kyselyn asiakaspalvelusta nimeltämainitulla kerralla ja kyselyyn vastattuani saan ilmaiseksi leivonnaisen, pari bonuskertymää tai muuta mukavaa, eli palautetta asiakaspalvelusta myös kerätään ahkerasti. (Viimeksi AutoBellillä poju puunasi ja kiillotti vimmatusti ja jopa imuroi takaluukun kahdesti ja sitten pyysi tätä rouvaa tarkistamaan, olenko tyytyväinen tulokseen. Tämä rouva katsoi poikaa vinosti ja vastasi, että tämä on minun kulkuvälineeni, ei egobuusti, joten sinä olet hommasi hoitanut, eikö minua kiinnosta pätkääkään, onko se puhdas vai tahrattoman puhdas, sillä se on AUTO! Poju ei loukkaantunut, vaan hymyili kauniisti ja vastaanotti kolme ylimääräistä taaleria, jotka hänelle olin varannut (sillä tajusin kyllä, että hän käytti ekstra-aikaa). Tippasin siis $7 normaalin $4 sijasta; itse pesu on 16. )
Mutta nyt meni asian viereen. Tänään nimittäin tein itselleni erinomaisen hyvää ja terveellistä ruokaa. Reseptit olen varastanut netistä ja kaverilta. Kokeilkaapa!
Koska ei sitten ollut mitään proteiinia, niin pannukakkujen luvatusta maassa haarukoin YHDEN banaani mössöksi ja lisäsin KAKSI munaa ja heitin pannulle. Kaksi muhevaa amerikkalaista pannaria ILMAN JAUHOJA. Voi lisätä ripauksen suolaa tai vaniljaa, mutta mä laiton karvasmantelia ja ruokalusikallisen mantelijauhetta peittämään kananmunan makua. Herkkua!
P.S. Jättimäisen vesimelonin saa tällä hetkellä parilla taalalla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)