Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Likka läks!

Sinne meni. Maailmalle.

Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.

Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!

Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.

Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!

Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.

Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?

En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.

Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?

Yksin matkustaminen

Voi että olen ylpeä itsestäni, kun vihdoinkin olen uskaltautunut matkustamaan yksin! Ja vieläpä ihan hyvissä sielunvoimissa ja isommitta vatsanväänteittä. 

Yksin matkaamisessa parasta on se, että saa tehdä juuri sitä ja juuri silloin kuin huvittaa. Mennä nukkumaan aikaisin ja päättää mitä, missä ja milloin syö. Ei tarvitse luovia (perheenjäsenten) erilaisten halujen ja nukkumarytmien välillä. Suunnitella päivän ajot ja sitten muuttaakin mieltään matkanvarrella. 

Ehdottomasti huonointa on se, ettei voi jakaa kokemuksia ja tunnelmia muille. Tai siis, jakaminen tapahtuu sosiaalisessa mediassa, eikä mikään tunnu miltään ennenkuin sen päivittää faceen tai instaan. Ja osa päivästä menee postauksien suunnitteluun ja postaa ihan liikaa kaikkea sälää, koska haluaa jakaa kokemukset. Koska ei ole sitä petikaveria mukana. 

Kestäkää siis, jos olette tämänkin postauksen avanneet. Tänään ajelin puoleltapäivin Swedish Instituuttiin, koska se on vissiin iso juttu täällä. No ensinnäkin puoleltapäivin, koska se aukesi silloin, ja koska omatoimimatkalla ennen päivän aktiviteettja voi käydä punttisalilla ja Caribou Cafessa (postaamassa päivän ekan postauksen). Instituutin informatiivinen tarjonta ei sykähdyttänyt, mutta tunnelma oli--- skandinaavinen! Puolet paikasta oli hyvin modernia uudisosaa ja toinen puoli vanha linna, jossa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoa pohjoismaisten immigranttien vaiheista. Parasta kuitenkin oli lihapullat (syntiset hyviä; ei mitään Ikea-kamaa) ja korvapuusti (josta makeuden vuoksi pystyin syömään kolmasosan) kahvin kera! Ja joo, kaupassa myytiin Fazerin Sinistä ja Dumle-pusseja KYMMENEN TAALAA kappale! Likka joutui valitsemaan kumman halusi tuliaisiksi. Niin, ja ravintolassa pöytiinjohdattaja-tyttö (kaikki neljä ihmistä, joiden kanssa puhuin, selvittivät mistä olen kotoisin) halusi sitten oppia miten sanotaan cardamon bun suomeksi (KORVAPUUSTI) ja oppi sen kiitettävästi.

Päivän toinen 'kohde' oli Mississippi-joki. Täällä kun huristelee kiemurateillä, jotka ovat mutkaisempia ja lyhytramppisempia, sekavampi ja osin enempikaistaisia kuin Pohjois-Karoliinassa, niin tunnelma on ollut epätodellinen ja elokuvamainen, siis pitkästä aikaa. Siis että se olen todellakin minä, oikeasti, joka täällä paahtaa menemään arastelematta iki-ihanalla Edgellä (autokuume räpsähti samantein päälle) ylittäen tuon koulun maantietokirjpista tutun joen mennen tullen! Halusin siis saada edes jonkinlaista kuvaa Mississippistä.

Ajelin siis paikallisen yliopiston kampukselle, joka on ihan joen rannassa, ja yllätyin, että se joki on siellä syvällä alhaalla ja lievästi korkeanpaikankammoisena en oikein eds uskaltanut mennä reunalle kurkkaamaan. Pääsin myös ajamaan sillalla kilpaa junan kanssa ja (nyt täytyisi googlata sillan nimi) ihmetellä, kuinka sillan ylin kerros oli katettu kerros jalankulkijoille (lienee talvella aika ihana juttu; jätin kaikki katetut  keskusta-shoppailut väliin). 

Iltapäivän vietin Stone Arch Bridgellä (LINKKI) ihmettelemässä joen voimaa! (Huom. minua ei oikeasti kiinnosta ylenpalttisesti ottaa asioista selvää etukäteen; suunnittelen mihin menen, mutten lue historiaa tai muita faktoja juurikaan ennakkoon.) Minulle Mississippi ja jäänteet jauhoja jauhaneista myllyistä tuovat mieleen seuraavat asiat:

- Tammerkoski ja sen ympäristö

- ymmärrystä siitä, miksi myllyt (ja tehtaat) ovat syntyneet juuri sinne kuin ovat

- on se leveä

- miten ihminen on valjastanut luonnon käyttöönsä ja rakentanut kaiken.

Samat fiilikset saivat minut valtaansa, kun kävin Charlottessa museossa, jossa kerrottiin pumpulin matkasta pellolta kankaaksi. Miten teollistuminen on tapahtunut samalla tavalla täällä kuin Suomessa ja jotkut ovat olleet ne ensimmäiset uskaliaat. Ymmärrys ja historia avautuu minulle aina samankaltaisuuksien kautta, enkä jaksa ihailla/etsiä/kokea tämän maan erikoisuutta, erilaisuutta tai ainutlaatuisuutta. Me ihmiset olemme samanlaisia kaikkialla, osa on vain seikkailunhaluisimpia kuin toiset (kaikki kunnia heille)! 

Joo, ja kaikki on kymmeniä kertoja isompaa täällä. Tammerkoski kutistui juuri pikkuiseksi puroksi! Kuvat ovat kännykkälaatua, mutta elämys oli tuhatkertainen!  

Elämää, ei sen enempää

Päivän hyvä uutinen on se, että Helppo elämä -sarja löytyi Netflixistä. Huono taas se, että on kesä, jolloin ei tuijotella telkkaria, vaan luetaan niitä klassikoita (tästä jo nassukirjassa uhosin). Ja oikeasti Gabriel Marquesin Rakkautta koleran aikaan on oikein hyvä kirja, vaikka hivenen lukuelämystä haittaa se, että kaunosieluiset yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä ihan vaan sanavaraston puutteellisuuden takia. Luulen, että tuo kirja täytyy vielä joskus lukea myös suomeksi.

Mutta reissuasioista piti vähän postata. Kalifornian reissu (juu, Hollywood on nähty) tuli jo kevätlomalla tehtyä ja seuraavia suunnitellaan. Ensinnäkin haluaisin tosi kovasti mennä uudestaan San Diegoon, mutta matkabudjetti ja kuuden tunnin lento ei houkuta. Täytyy siis tyytyä ajelemaan Floridaan ja odottaa, että uusi luottokorttini alkaa kerryttää matkapisteitä! 

Tämä luottokelpoiseksi muuntautuminen tässä maassa on ollut mielenkiintoinen prosessi (olen siitä aiemminkin postaillut) ja tässä siis viimeisin päivitys: luottoyhtiöt ottavat minut nykyisellään oikein mieluusti asiakkaakseen (credit score on huipussaan), mikäli suostun hakemaan korttia yksityishenkilönä (eli NAIMISISSAolevana puolisona), mutta yrittäjänä en ole vielä pystynyt osoittamaan olevani luoton arvoinen. Pankkimme antaa minulle jo niinkin huiman luottorajan kuin 1100$, jolla ei siis hätätilassa (jumissa, jossain Euroopan lentokentällä) tee yhtään mitään eli tähän ei voi luottaa. 

Myös AA (American Airlines) konkluusissa Citibankin kanssa hylkäsi anomuksen sen siliän tien, kun yrityskorttia kalastelin (niissä on paremman edut), mutta kun lisäsin yksityishenkilönä myös puolison tulot hakemukseen, niin luottorajaksi räpsähti 15.000$. Jota en siis missään nimessä tarvitse, mutta onpahan nyt sitten olemassa. Ja huomioikaa tässä, että samaan rajaan ei pääse miehenikään, jos pankin korttia anoo, mutta onneksi tässä maassa on vaihtoehtoja. Meillä taitaa kohta mennä pankki vaihtoon!?

Mutta sitten Floridasta! Lähden huomenaamulla ajamaan etelään ihan yksin ja omassa (sekä Äänikirjan Kuin tappaisi satakielen kanssa - klassikko teema siis jatkuu) seurassani! Hurjaa. Pelottaa siis hitusen, sillä liikenne ei tässä maassa ole aina mutkaton kokemus, mutta luotan siihen, että navigaattori pelittää ja olen tuolla Gainesvillessä jo pari kertaa käynyt. Vaan siitäpä sitten jatkankin vielä etelämmäs Palm Beach Gardensiin, jossa on ensimmäinen oikea CE (continuing education) -kurssi aiheesta Total Body Balancing ja Postural Release Technique. 

Olen sanalla sanoen innoissani, sillä odotan että vihdoinkin oppisin jotain teknisesti ja taidollisesti uutta! Kurssi kestää torstaista sunnuntaihin ja varasin huoneen rantahotellista! Jotta tulee tämän kesän rantakiintiökin sitten hoidettua. Vaikka kurssipäivät ovat tosi pitkiä (8-17.30) eli pelkkää kidutusta, jos sisältö onkin puutaheinää. Mitä en usko, sillä kyseessä on D'Ambrosio Instituutin (allianssissa mm. Upledger Instituutin, joka on cranio-sakraaliterapian maailman kehto) kanssa.

Ja parasta kaikessa on se, että sekä mennessä että tullessa pääsen poikkeamaan tuon ainoaa toisen tietämäni tällä mantereella asuvan jäsenkorjaajan luona! Elämä hymyilee ja jenkkimäinen 'ajelin tuossa viime viikolla 1400 mailia, kun poikkesin kaverilla' -elämäntapa alkaa juurtua. Kohti seikkailua ja sitten saakin alkaa odottaa systerin ja kummityttöjen tänne tuloa, likan valmistumista ja juhannusjuhlia! Perästä kuuluu; iloista mieltä ja aurinkoa kaikille!