Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

Kulttuurikuukausi

Tässä postauksessa kerron miksi Charlottessa on aikas kiva asua ja kokeilla erilaisia keski-ikäisen naisen perusasioita: kulttuuria. Te, jotka minut jo tunnette, tiedätte että olin jo Suomessa teatterin suurkuluttaja ja sama meininki on tietenkin jatkunut täällä. Mutta minulla on aikaa, rahaa ja halua myös vähän laajentaa repertuaaria, joten tänä vuonna olenkin päässyt kokemaan enemmän sinfoniaa ja tanssia. Tässä poikkileikkausta lokakuusta 2019.

Aloitan kuitenkin jo syyskuun lopulta, jolloin kävimme likan kanssa katsomassa Disneyn Aladdinin keskustan isolla näyttämöllä. Tähän, kuten aika usein muulloinkin, kun keskustaan menen, kuului myös syömistä ja juomista. Söimme sushia ja minä tietenkin join kahvia seitsemännen kadun avoimella torilla (7th street Public Market).  Kyseessä on siis minikauppahalli, jossa on kiva istuskella ruuan ja/tai viinin tai kahvin kanssa. Paikassa on myös Charlotten paras juustomyymälä (dollarinkuvat saavat tässä kohden vilistä silmissä), paras gluteeniton pizza ja muuta mukavaa. Vihanneksia siellä ei myydä, mutta paikan yhteydessä on toinen teatterimme virallinen parkkihalli (näihin virallisiin saa teatteripäivinä viiden taalan pysäköinnin, muualla maksaisi varmaan lähemmäksi 20, kunhan muistaa ostaa sen lipukkeen sieltä teatterin aulasta). Ja olisi paikallisjunan (light rail) pysäkkikin siinä ihan juuri kohdalla, mutta tänne meille astihan tuo juna ei tule. Likka olisi sitä voinut kampukselta hyödyntää (rata  sinne asti avattiin tänä vuonna).

Ai niin, Aladdin oli sarjassa ihan kiva -näytös, paljon kimalletta ja isoja tanssikohtauksia, mutta yksi niistä Broadway-sarjan esityksistä, jota ei tarvitse haaveilla näkevänsä toista kertaa. Eli tähän on tultu: ihan pokkana voin sanoa, että jotkut Broadway -näytelmät ovat vain ihan kivoja! Charlotteen niitä saapuu joka vuosi noin 8-10, ja vaikka itse Broadwayllä olen käynyt katsomassa vain kolme esitystä, niin kaikkiaan olen nähnyt niitä reilun kymmenen ja off-broadwayt päälle eli lähemmäs parikymmentä esitystä. Koska syksyllä ja alkuvuonna aion katsoa ainakin kolme lisää, niin 20 täyttyy ihan varmasti. Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten (ollaan siis asuttu täällä nyt 7,5 vuotta)?

Kuva teatterin kotisivuilta.

Omassa suosikkiteatterissani, johon minulla on kausikortti KAHDEKSATTA vuotta, kävimme katsomassa näytelmän Wolves. Se kertoo tyttöjen jalkapallojoukkueesta (täällä siis soccer) lukioiässä eli ei tietenkään varsinaisesti mitään urheiluun liittyvää, vaan oikeaa elämää ja ryhmädynamiikkaa. Melkein koko näytelmän ajan näyttelijät, jotka ovat kaikki tyttöjä (eli alle 25-vuotiaita), hölkkäävät, juoksevat, pompottelevat palloa, venyttelevät tai ottavat kontaktia. Mutta se on siis vain ikäänkuin lavaste, tarina on päällekkäinpuheessa, dialogeissa sekä eleissä ja ilmeissä. Actors Theatressa saa aina yllättyä posititiivisesti, sillä he löytävät jostain uusimmat, parhaimmat ja mielenkiintoiseímmat näytelmät ja käsikirjoitukset.

Sitten olikin aika laajentaa teatterihorisonttia eli teimme teatteriretken yhteen tämän maan vanhimmista teattereista: Barter Theatreen, joka on Virginian valtionteatteri (State Theatre). Barter on perustettu 1933 ja toiminut siitä asti. Barter sijaitsee pienessä Abingdon-nimisessä kylässä vuoristossa, jonne meiltä ajaa kolmisen tuntia. Yövyimme Innissä talossa, joka on rakennettu 1832 aluksi herra Prestonin (yksi kenraaleista 1812 sodassa) eläkeresidenssiksi, mutta sitten vaihtoi nimensä Martha Washingtoniksi maan ensimmäisen rouvan kunniaksi. Sitten talossa oli naisten college (tietenkin vain hyvin etuoikeutetuille eli rikkaille tytöille) ja sisällissodassa se toimi sairaalana. Barter-teatterin perustamisen myötä talosta tuli sopiva asuntola siellä viraileville näyttelijätähdille (sijainti on  kadun vastakkaisella puolella) ja vuonna 1935 se muutettiin hotelliksi, jolloin näyttelijöillä ei enää ollut varaa asua siellä, vaan he majoittuivat Luolakämppään (The Cave House), joka sijaitsee kylän susimäessä. Susimäki sai nimensä siitä, että Herra Daniel Boone, joka oli pioneeri ja etsi uusia asuinalueita (puhumme siis 1700-luvun lopusta) Appalakeilta, joutui täällä susilauman hyökkäämäksi. Ja nyt tämä luola olisi myytävänä alle miljoonalla! Ostaisin, jos olisi miljoona ja jotain halua asua keskellä Appalakkeja näivettyvässä kylässä ilman töitä. Tässä kuva talosta:

Cave Housen myynti-ilmoituksesta.

Meillä oli oikein kiva reissu, mutta en silti suosittele kyseistä Inniä, sillä se on vain rahankeruulaitos, jonka työntekijöitä ei taatusti kohdella hyvin, sillä palvelu oli surkeaa ja ruokakin vain keskinkertaista. Mutta Barterin esitys oli erinomainen eli mieluusti lähden Abingdoniin uudelleen! Kertokaa, jos teitäkin kiinnostaa lasketella polkupyörällä 34 mailia eli 55 kilometriä alamäkeä vanhan rautatiepohjan urassa! Hieno kokemus, vaikka vuosi sitten tulimmekin vain 17 mailin pätkän (Virginia Creeper Trail).

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa paikallisen sinfoniaorkesterin konsertti, joka oli jo toinen konserttini täällä. Kyseessä oli Stravinskyn Firebird höystettynä muutamalla muulla klassikolla ja kyllä minä nautin tästäkin uudesta aluevaltauksesta. Ennen konsertin alkua istuin aulassa odottamassa ystävääni saapuvaksi ja juttelin paikallisen eläkkeelle jääneen erityisopettajan kanssa musiikista ja sen merkityksestä oppimisessa. Kyseinen rouva myy teatterilla ryhmälippuja aikansa kuluksi, vaikka eläkkeellä onkin. Perheen elanto tulee tietenkin miehen palkkapussista, sillä hän käy edelleen kokopäivätyössä  nuorekkaassa 72-vuoden iässä. Mutta vapaa-aikana on ihanaa käydä taide-elämyksissä ja yhdessä ihmettelimme sitä, että konsertiyleisö on selvästi nuorempaa ja vähemmän sukupuolipainottunutta kuin teatteriyleisö!

Ensi viikolla olen menossa modernin tanssin näytökseen, joka on kuulemma erityinen kokoonpano suoraan New Yorkista. Itsehän en tanssista mitään ymmärrä, mutta osaan kyllä katsella ihan sujuvasti. Ja jos tanssi alkaakin puuduttaa, niin aina voi analysoida tanssijoiden lihaksia ja jänteitä, sillä kyllähän se nuorempana on nätimpää myös silmälle. Kahden viikon kuluttua naapurini vie minut Bollywood -showhun, joten ehkä sen jälkeen jonkinlainen napatanssi alkaa taas kiinnostaa? Tekisi kyllä hyvää alaselässä sekin, varsinkin kaiken tämän teattereissa istumisen jälkeen.

Dworakin konserttia en saanut mahtumaan kalenteriini, sillä siellä on vielä paikallisen kantaaottavan teatterin esitys keskitysleiristä selviytyneen naisen elämästä ja ajatuksista. Odotan kovasti tätä kokemusta, sillä haluan nähdä pysyykö tämän teatterin taso erinomaisella tasolla vai ostinko turhaan liput jo kaikkiin kauden esityksiin. Lisäsäväyksenä vielä se, että ystävä, jonka kanssa näitä teattereita (ei konsertteja) kierrän, on juutalainen eli saamme varmaan aikaan mielenkiintoisen keskustelunkin! Täytyy näet myöntää, että viime aikoina sekä paikallinen että Suomen historia on alkanut kiinnostaa ja yhteiskunnallisestikin tässä olisi vielä rutkasti opittavaa. Minulle juuri teatteri on se väylä, joka avaa ikkunoita yhteiskuntaan, ja sitten kiinnostus johtaa googleen ja sieltä kirjoihin.

Tähän loppuu kulttuurikuukausi, mutta kulttuurivuosi toki jatkuu joulukonserteista puhumattakaan. Tiedän, että visuaalinen puoli on se, joka minulla on selvästi paitsiossa, mutta mainitsen vielä, että olen kyllä käynyt tänä syksynä myös taidenäyttelyssä, jossa olikin ihan parasta taidetta!

Likan ottamat kuvat galleriassa.

xxxxxx

Juuri nyt en tiedä mikä tämän blogin kohtalo on. Jutut omasta elämästä alkavat käydä vähiin, sillä oma silmä ei enää huomioi niitä kummallisuuksia, joista aihepiirit ovat aiemmin muotoutuneet. Joitain juttuja ja erikoisuuksia olen julkaissut tuolla kakkosblogissa, mutta sekään ei ole oikein ottanut tulta alleen, eikä tänä kesänä tai syksynä ole ollut aikaakaan kirjoittaa. Vaikka kaipaan kirjoittamista! Omassa elämässäni keskiössä tällä hetkellä on rautaisannos kirjallisuutta, joka vaihtelee suomesta englantiin ja historiasta nykyhetkeen sekä dekkareista dokumentteihin. Mielessä alkaa välkkyä mahdollisuus tämän maan kansalaisuuden hakemiseen, presidentinvaalit ja muu poliittinen pXXka, joka täällä asumiseen liittyy, mutten tiedä miten ja miksi siitä pitäisi kirjoittaa (ehkä omia ajatuksia selvittääkseen). Mutta ilta on aamua viisaampi ja katsotaan mitä tässä tapahtuu.

Otan vastaan toiveita kirjoitusaiheiden suhteen eli en ainakaan ihan vielä hautaa tätä blogia bittiavaruuteen.

Syksy

Kalenterin mukana on syksy eli eikö silloin saa suunnitella syksyä ja sen ohjelmaa? En nyt halua sen kummemmin tässä kehuskella, mutta meillä lämpötila on rapiat 34 astetta ja istun takaterassillani juomassa valkoviiniä. Hurrikaani Dorian pyyhälsi eilen ohi aiheuttamatta meille minkäänlaista pään- tai muutakaan vaivaa. Onneksi!

Ehkä minä sittenkin olen kesäihminen, vaikken koskaan aikaisemmin sellaiseksi ole tunnustautunut, enkä kestä aurinkoa, enkä oikein kuumuuttakaan. Mutta silti kesä on kesä ja syksyn saapuminen aiheuttaa jonkinlaista alakuloa. Jota voi sitten liennyttää kaiken kivan suunnittelulla ja uuden kalenterin ostamisella (ostin siis jo uuden kalenterin, jonka otan käyttöön heti tammikuussa; siis koska on syksy ja syksyyn kuuluu uusi kalenteri eikös?). Syksyyn näyttää liittyvän myös suurempi tarve kirjoittaa, joten katsotaan josko löytäisin aiheita näin julkaistavaksikin.

Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kivaa tälle syksylle on tiedossa! Charlottessa kun on edelleen aivan mainiot mahdollisuudet harrastaa kaikkea ihanaa eli teatteria on tiedossa roppakaupalla. Löysin vastikään uuden teatterin, joka tekee ns. kantaaottavaa teatteria, jolla on tarkoitus (eli yhteistyössä kullloisenkin teeman mukaisen yhteisön kanssa). Ensimmäinen tässä teatterissa näkemäni produktio käsitteli nuorten afrikkalais-amerikkalaisten miesten haasteita opintiellä. Siis lukiossa ja collegessa; avasi kyllä silmiä ja muistutti siitä kuinka kiitollinen olen siitä, etten toimi (enää/täällä opetusalalla). Seuraava produktio käsittelee keskitysleiriltä selviytyneen naisen tarinaa. Ei siis ihan kaikista helpoimpia teemoja, vaan ajattelemisen aihetta. Sitä muuten sai elokuvasta One Child Nation, jonka kävimme katsomassa viime viikonloppuna. Kiinan yhden lapsen politiikka oli julmaa ja käsittämätöntä, mutta fakta, jota tämä dokumentaarinen elokuva käsitteli mielenkiintoisella tavalla. Ahdistava teema, mutta puolitoista tuntia meni kuin siivillä!

Vakiteatterissamme on tulossa vielä yksi esitys tälle syksylle (edellinen lopettelee tänä viikonloppuna), sillä en aio mennä katsomaan heidän mitäänsanomatonta joulutohellustaan, jonka olen jo kertaalleen nähnyt. Täällä muuten teatterit jatkavat toimintaansa täydellä teholla läpi kesän eli olen visiteerannut teattereissa kerran kuussa myös kesäaikaan! Broadway-sarjaan en ole hankkinut sarjalippuja tälle kaudelle eli siihen on ostettuna liput vain Disneyn Aladdiniin, jonne olen luvannut viedä likankin. Les Miserables saa jäädä väliin tällä kertaa, mutta ehkäpä menen katsomaan The Play That Goes Wrong. Edellinen sarjan näytelmä, jonka kävin katsomassa, oli erinomaisen erilainen eli ei-amerikkalainen Band´s Visit. Suosittelen! Tiedossa on myös yksi syysreissu Abingdoniin (Virginia) ja teatteriin kuinkas muutenkaan.

Konsertteihin en ole hankkinut kausilippuja, vaan seuraan tarjontaa ja ostan ex tempore-lippuja varsinkin tarjouksista. (Jossainhan sitä on säästettävä.) Sen tiedän, että yhteen Bollywood-tanssijuttuun on kaveri lipun hankkinut ja toinen sitten paikallisen sinfoniaorkesterin Stravinskyn Firebirdiin. Joka vuosi olen myös käynyt kahdessa joulukonsertissa, joten uskoakseni Soulful Noel on vuorossa tänäkin vuonna, ja menisin kyllä mieluusti katsomaan myös HipHop Nutcrackerin uudelleen. Alan siis kytätä siihen tarjouksia! Jos aikaa jää, niin ainakin kerran voisi mennä improvisaatioon, tai miksei countrymusiikkia kuuntelemaan tanssisaluunaan. Isoille areenoille en kaipaa, eli moni isompi stara saa minun puolestani jäädä kokematta.

Olen sitten vihdoinkin aloittanut vähän tavoitteellisemman opiskelunkin, sillä jotainhan ihmisen on opiskeltava eli huomenna ajelen pienryhmätapaamiseen ja ohjaukseen ja marraskuussa on seuraava isompi (kuusi päivää putkeen) opintokokonaisuus Ashevillessä. Tavoitteena on edelleen keventää työntekoa eli oppia käyttämään omaa kroppaa keveämmin ja joustavammin. Se tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Muutakin mukavaa on tottakai tiedossa: varsinaisia matkoja en ole suunnitellut, mutta pari Suomi-naisten viikonloppua on tiedossa. Toinen täällä paikallisten kanssa ja toinen yökyläilynä Greenvillessä (South Carolina) reilun parin tunnin ajomatkan päässä. Omat Suomi-klubin pikkujoulut pitää järjestää ja ehkä myös tehdä viikonloppureissu Atlantaan, jossa en ole koskaan käynyt. Jos kalenteri alkaa näyttää tyhjältä, niin ainahan voi suunnata Wilmingtonin tai Sunset Beachin suuntaan, jossa on ihania ihmisiä yökyläilyäkin silmällapitäen.

Ja arkeahan ihmisen elämä on. Teen töitä 3-4 päivää viikossa (eli keskimäärin 14 asiakasta viikossa) ja työaikaan ajattelen myös kaksi viikoittaista Pilates-tuntia, yhden vesijumppatunnin ja 2 salilla käyntiä. Näiden harrasteiden pitäisi mielestäni kuulua verotuksessa vähennettäviin kuluihin, jos on fyysinen työ ja täyttänyt 50 vuotta. Omalla ajallani lupaan sitten (yrittää) kävellä viikottaisen kymmenen mailia, sillä maksoihan juuri vuosimaksun Greenwaylle, jossa on kilometritolkulla metsäpolkuja kuljettavaksi (asfaltti on aivan liian kovaa meikäläisen alaselälle). Ja ainahan on siis olemassa se juoksumatto siellä salilla, jossa höyryhuoneessa makoilen, jos kelit käyvät jollainlailla epämukaviksi.

Joten kaipa se tästä. Syyskoristeet saa kaivaa esille ja viime viikonloppuna ostin syyskukkaset (ihanaa oranssia ja keltaista). Jouluvalokautta odotellessa. Ja ehkä vähän sitäkin, ettei koko ajan olisi hiki.


 

Michiganin leski täällä terve

Taas on aikaa viärähtäny eikä mitään sen kummempaa sattunu.

Paitsi, että kävi ihana kaveri kylässä ja mepäs posautettiin pohjoiseen eli Virginiaan ja poikettiin varmuuden vuoksi Tennesseen kautta, kun en ollut siellä aikaisemmin käynytkään. Ei ny si tartte välttämäti mennäkä Memphisiin tai Nashvilleen kevään road-tripillä. Mutta ei siittä pitäny viälä puhua, säilyköön kevätretket viä salasina.

Ajeltiin semmone Virginia Creeper Trail polkupyärällä alas. Taikka siis pualivälii ku siihen tuli semmoset 17 mailia. Eikä tullu ees hiki vaa päivvastoin: tartti poiketa ostaa lämmikettä matka varrella kun käret jäätys. Mutta maisemat oli upeita ja joki solisi hyisenä koko matka. Me myäs tottakai syätiin hyvin sekä Abingdonissa että Blowing Rockissa. Ja otettiin maisemakuvia. Kuten myös Linville Fallseilta misä käveltiin ainaski kaks mailia eli oli semmone luonto- ja aktiviteettiloma. Kiitos vaan viaraille, jokka synttäreilleki raahattiin. Ikävä jäi.

Enne Suami-viaraita poikettiin norjalaissyntyse kaveri kanssa eteläsä Beaufortisa, joka on kulmakumman vanhin kylä. Ja se on täälä outoa. Ku kaikki 70-lukua vanhemmat asiat luetaan antiikiks. Beautiful Beaufort (lausutaa biutivul biufort; ei saa sekottaa NCn Beaufordiin, mikä lausutaa beufort) on sillain säilyny, ku sisällissorasa siälä ei taisteltu lainka, vaan perustettii vaan sairaaloita. Hiano paikka! Ja si käytiin St. Helenan saarella, misä oli komee galleria täynnä Gullah-tyylistä taidetta ja muutenki se on Gullah-kulttuurin keskus (orjien jälkeläisiä, jokka kehitti oman kiälenki jottei isännät ois ymmärtäny mitä ne puhuu). Työkseen nää orjat joutuvat pumpulipelloille ja tekemään indigo-väriä, joka oli semmosta myrkkyä että oksat pois. Samalla saarella oli myäs ihka ensimmäinen mustille perustettu koulu. Se oli ny museona, mutta kovi paljoa emme paikasta ymmärtänee, ku se opas puhu semmosta murretta että skandinaavit jäi iha ymmälle. Hiano paikka! Jaa kiipesin taas majakkaa!

Enne tota reissua piti tehrä viä yks reissu piitsille, mutta se meni mönkään se hurrikaanin takia. Tai niitä oli siis oikeesti kakski.

Enkä sitte viäkä päässy sinne Michiganiin, missä miäs on ollu kohta reilu kuus viikkoo, eli mää oon saanu olla kotona ku ellunkana! Ja nauttinu joka hetkestä. Paitsi siittä, ku meni sulake ja se jäi jumii. En saanu takasi ja kyllä itteppäistä naista korpes. Tartti iha soittaa miähelle ja si miäs soitti toiselle miähelle, koka tuli ja paukautti sitä tsydeemiä ja naps, taas tuli sähköö. Tartti vaan miähen tatsia se.

Toisenki kerra oli ikävä. Se oli sillo ku tulin myähään teatterista kotio (Hamiltonia räppäs eli taas oppi maalaistyttö kuinka se tämä maa perustettii) ja ihav valsetissa ajoin takaa ainakin kymmensenttistä torakkaa! Prkl ku piti iham myrkyttää. Mutta mistäpä ei suamalaine selviäis.

Ei sitte muuta ku heippa eli punttikselle pepsorent-hymy naamalla (oli muute useamman tonnin pepsorentti). Ja huamena Ashevilleen kouluttautumaa viisaaks ihmiseks! Täsä tyhjäsä pesäsä on kuulkas ihan nautinnollista.

Minun kotini

Etupihaa

Remontti alkaa olla loppusuoralla eli siivoojat ovat työssään ja yritän kovasti pysyä poissa tieltä. Se on vaikeaa. Ymmärrän, että monelle siivooja on hyvänmielen tuoja ja iso apu arjen tohinoissa, mutta minulla on tässä elämänvaiheessa aikaa ja voimia siivota omat sotkuni, joten on haastavaa antaa jonkun toisen touhuta omassa kodissa. Olen toki kiitollinen avusta, joka kuuluu osana vakuutusyhtiön (omavastuun jälkeen) pakettiin, mutta se tosiasia, että hiomisputua tullaan siivoamaan kolme päivää putuamisen jälkeen ei ihan sovi kuvioon. Toki siis olen ne isommin osin jo itse siivonnut.

Terassi

Mutta siellä siis joku toinen hinkkaa meidän paskahuuseja (ainahan voi toivoa, että suihkukaapin syväpuhdistus kuuluisi asiaan) ja minä joudun pitelemään itseäni. Tai no, toisen vessan jo itse pesin, koska olen sitä käyttänyt, ja samalla pesin myös suihkuverhot. Iltapäivällä tulee vielä toinen porukka pesemään kokolattiamatot, mistä olen tosi kiitollinen! Se on homma, joka tulisi tehdä joka vuosi ja aina joko palkata joku se tekemään tai vuokrata asiaankuuluvat vehkeet (kiitos miehelle, joka on tämän meidän huushollissa tehnyt). Minulle tuohon helvetinkoneeseen (eli imuriin) tarttuminenkin on tuskan takana (semmoinen painava ja kankea mattotampparikone) eli minä pesen vain räsymattoja juuriharjalla eli tasan on tämä(kin) homma meidän perheessä on jakautunut.

Ruokahuone eli kuva ulko-ovelta.

Jokavuotiseen härdelliin kuuluu myös ikkunoiden ja talon ulkoseinien pesu, koska niihin kertyy vihreää hilloa eli jonkinlaista hometta(?) ja omakotiyhdistys muistuttaa asiasta aika napakasti eli pesetettävä on. Kerran yritettiin (no joo, mies yritti) pestä itse, mutta tämä vaatii kiipeämistä, koska meillä ei ole riittävän tehokasta painepesuria. Pääsee helpommalla, kun ottaa ulkoseinien ja ikkunoiden pesun ostopalveluna kerran vuodessa. Tai siis ikkunat tulisi tietenkin pestä useammankin kerran, mutta minä vähän fuskaan tässä... samoin fuskaan noiden moldingien kanssa (oliskohan ne koristepaneelit, siis semmoiset jotka on seinissä keräämässä pölyä ja mukamas näyttämässä kauniilta), mutta itseasiassa tänä aamuna siivousporukkaa odottaessani, hinkkasin nekin! Onneksi meillä on paneelit vain ruokahuoneessa (joka on samalla asiakkaiden sisääntulotila eli siksi sekin on pidettävä siivossa). Mitä vielä pitäisi tehdä, on puhdistaa kaikkien tuulettimien lavat! Niihin pöly tarttuu takkelina ja sinne on vaikea yltää ilman apuvälineitä. Ajattelin, että tämä olisi miehen homma tänäkin vuonna (se taisi imuroida ne jotenkin viimeksi?).

Olohuone

Hyvät uutiset siis: joulusiivous on kohta tehty! Ja tänä vuonna aion viettää joulua kaapeissa, sillä nyt on jokaikinen kaappikin oikein syväpuhdistettu eli maalattu ja uudelleen matotettu, sekä iltaan mennessä myös konmaritettu. Tässä, kun on ollut sidottuna tänne kotiin viikon verran, niin joutessani ihan oikeasti kävin läpi myös kaikki lipastot ja säläkertymät, joita salakavalasti kertyy. Pitäiskö vielä noi astiakaapitkin käydä läpi? Jääkaappi on pesemättä! Autotallissa on sekamelska. Nurmikko on ajamatta ja kukkasipulit istuttamatta. Etupihan nurmikko tarvitsisi uudistaa ja pensaat karsia. Ja terassikin on kyllästämättä! Ensi vuonna toivottavasti pääsisi vähän pienemmällä joulusiivouksella.

Nyt kun tässä asiaa miettii, niin aika paljon ylläpitohommaa on tässäkin pienessä talossa. Joka on ihana, tilava ja juuri oikeassa paikassa! On kaikinpuolin järkevää, että teen töitäkin kotona, sillä siihen on hyvin tilaa. Se toki siis vaatii vähän enemmän organisatorista ajattelua ja pölyjen pyyhkimistä, mutta sekään ei ole kohtuutonta, koska minun ei tarvitse paljon muusta huolehtia  kuin itsestäni.  Tarkoitan tällä monien muiden kohtaamia ruuhkavuosia, kun lapset vielä tarvitsevat ja omat vanhemmat vasta tarvitsevatkin. Olen siis hyvin tyytyväinen talooni ja elämäntilanteeseeni. Tässä on hyvä olla ja istua (talvella) etupihan auringossa katselemassa julkisivua tai (kesällä) maata omalla takaterassilla 24/7.

Keittiöstä tai siis ´aamiaisnurkka´. Terassin ovi
näkyy vasemmalla.

Olen siis onnellisessa asemassa. Muistelen Pirkkalan asuntoja lämmöllä, erityisesti Perkiöntien pikkuruista neliötä, jossa elimme kahden ison koiran ja likan kanssa tyytyväisenä. Nyt meitä on tässä enää kaksi ja tilaa noin kolminkertaisesti. Olen haaveillut omakotitalosta koko elämäni, mutten koskaan osannut aavistaa, että se on täällä, tällainen ja näin kiva. On hyvä pysähtyä ja miettiä tätäkin asiaa. Minä niin kovasti tykkään tästä talosta sen kaikkine puutteineen ja työllistävine vaikutuksineen! Ja onhan se huojentavaa tietää, että tässä kohtaa kiinteistöjen arvo on noussut aika kovasti ja tästäkin saisi ihan mukavan summan säästöön, jos olisi tarve myydä.

Neljässä vuodessa olemme maalanneet kaikki huoneet (myös porraskäytävän ja autotallin), vaihtaneet puulattiat työtilaani, ruokahuoneeseen ja portaikkoon (hallelujaa tälle, kokolattiamatollinen portaikko on täysin mahdoton siivota), uuden maton olohuoneeseen, uusineet keittiön countertopit (mikä ihme on suomeksi: työskentelypinnat? keittiötasot? tähän kuuluu myös korotettu saareke), rakentaneet tilavan, katollisen terassin, uusineet kolmasosan puutarhasta, vaihtaneet vesisäiliön ja lämmitys/viilennyslaitteiston ja repineet kaksi kylpyhuonetta ihan maantasalla, jotta uusista saatiin paremmat. Tämä kaikki on aika hyvin kahdelta ei luontaisesti lainkaan remonttitaitoiselta tai -innostuneelta ihmiseltä! Ja olisihan tuossa pieniä puhdetöitä edelleen jonossa: keittiön laattalattian uusiminen, muutama maalattava pinta, kahden haljenneen betonilaatan vaihtaminen ajoväylältä (siis etupihalta, drive way), puutarhan järkeistäminen, saunan rakentaminen takapihan pusikkoon.... (no ei oikeesti, omakotiyhdistys voisi pillastua), mutta tämän hetken toiveissa olisi hiljaiselo talohommien suhteen.

Keittiötä

Meillä on ihana talo, jossa on ihan kiva, pieni vierashuone (jonka komerossa ehkä on kohta paremmin tilaa) sekä pari muuta huonetta, jotka voi kätevästi tarvittaessa muuttaa vierasmajoiksi, joten tervetuloa. En nyt sanoisi, että tämä olisi amerikkalaista unelmaa (kaukana siitä), mutta on tämä yhden suomalainen tytön unelma! Ja kohta saa laittaa ne loput jouluvalot.

P.S. Kuvaamisessa ei ole käytetty sisustussuunnittelijaa eikä edes etukäteissiivousta.

Kevyesti keskellä syksyä

Jotta ei ole tulossa nasevaa poliittista satiiria tahi maailmaa syleilevää eläman tarkoituksen julistusta tällä kertaa. Ajattelin kertoa ihan vain päällimmäiset kuulumiset ja muistuttaa, miksi täällä on ihana asua!

No ensinnäkin saan olla tällainen puolihuolimaton työntekijä ja ottaa silloin tällöin vapaapäivän. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa akupunktuurohoitoa itseeni ja hyvinhän se upposi. Ei ole ihan joka päivä pelkästää mojevaa asua keski-ikäisen, menopaussia kolkuttelevan ja fyysistä työtä tekevän naisen nahoissa, joten pientä neulatusta tarvitaan. Joopa, minun kroppa ei siis vaan kestä gluteenia EIKÄ sokeria, joten haloota sitten vaan. Kortisolitasot ovat myös edelleen taivaissa, eli kahvinjuontia olisi rajoitettava, mutta sehän nyt olisi sama kuin repisi suomalaisen sielun sisuksista ja tunkisi Trumpin tilalle. Ihan kaikkeen ei pysty, vaikka oppivaksi olennoksi tunnustaudunkin.

Ja olenkin sitten oppinut taas jotain uutta: espanjaa! Aivot on solmussa ja uuden kielen opettelu saa aikaan erinomaisen mielenkiintoisia tilanteita kun yrittää saada kanssakuulijat ymmärtämään suomea. Noin niinkuin ihan vahingossa ja pyytämättäni puhun välillä asiakkaille suomea. Että kun yhdestä päästä tunkee uusia sanoja sisään, niin jotain vanhaa vilahtaa ulos. Kuten siis äidinkieltä. Se niinkuin pakottuu ulos päästä ja pyytää huomiota!

Uusia kokemuksiakin on karttumassa. Pianaikaan on ensimmäiset bridal shower -kutsut tiedossa ja täytyisi mennä ostamaan lahjaa. Lahjalista löytyy naapurissa sijaitsevasta Targetista, joten ei murhetta siinä suhteessa, mutta pientä stressinpoikasta kuitenkin pukkaa: mitä pukea päälle? Ja niihin naimiaisiin kans? Uusi klänninki täytyis olla, mutta etiketin perässä pysyminen on haastavaa tällaiselle osaummikolle. Morsiamen äiti on vihdoinkin saanut pukunsa ostettua, joten sulhasen äitikin saa seuraavana lähteä ostoksille. Ei kuitenkaan pyytänyt mua makutuomariksi, kun saattaisin olla liian suorasukainen. Paikalliset ystävät olivat kommentoineet seuraavasti: "Onhan sulla vielä yli kaksi kuukautta aikaa laihduttaa" ja "oikealla spandexilla ja ammattilaisen tekemällä meikillä tuo mekko sopisi sulle tosi hyvin"; joten mietin hiljaa itsekseni, että millä kommentilla olisin voittanut suorasukaisuuden kisan edukseni tässä mittelössä!?

No, näistä naimiaisista (käytän tätä sanaa ihan syystä; morsian on 20 ja sulho 21 ja ollaan siis täällä bible beltillä) tullette kuulemaan vielä lisääkin, joten kerron kyllä, kun mekko on ostettu, morsian tavattu (juu, en tähän päivään mennessä ole) ja y-h-d-e-k-s-ä-n bridesmaidin ja yhtä monen sulhasen taluttajan (mikä olisi oikea sana, ei voi olla ainaskaan 9 kaasoa) puvun tahi solmion väri valittu.  Sulhanen on siis rakkaan ystävän poika ja menossa näyttää olevan enemmänkin morsiamen äidin show. Mielenkiintoista yhtä kaikki, ja yritän kovasti kannustaa tytärtäni ihan vaan siviilivihkimiseen tai johonkin muuhun maltilliseen sitten 10 vuoden kuluttua, kun asia on ajankohtainen.

Naimaluvan seuraamisjuhlallisuuksen jälkeinen seuraava iso tilaisuus sitten tietääkseni on tohtorinväitöstilaisuus, jollaiseen pääsen ensi toukokuussa!  Saas nähdä millaisia pukupoliittisia kannanottoja ja muuta erinomaisen mielenkiintoista mukavaa tähän tilaisuuteen liittyy; aion kuitenkin tämän muinaisen tomumajani paikalle raahata. Ei sitä kovin usein pääse akateemiseen juhlaan, joten onhan se osallistuttava kun on mahdollisuus.

Ja sitten takaisin tänne maan pinnalle. Halloweeni kolkuttaa ovella ja kesä on parhaimmillaan. Olen tämän viikon kiskonut buutsit jalkaani, koska kalenterin mukaan on syys! Aamuisin on myös hyvä etsiä mukaan villatakkia, jottei tule kylmä. Onhan se 25 jo aika vilakkaa...

Mutta kohtsillään onkin sitten taas aika hurauttaa meidän sopivassa iässä olevien lempiharrastuksen pariin. Ei, en puhu meditaatiosta tai joogasta enkä edes viininjuonnista. Paitsi vähän. Teatterikausi alkaa nimittäin tänään ja sitten onkin tavoite nähdä näytelmä kerran viikossa ainakin seuraavat 5 viikkoa. Aurinkoa ihmiset, täällä se paistaa ja varpaatkin tarkenee kun on kunnon villasukat ja mummojen jalkakylpyvehje. Insinööri kun osasi ottaa vihjeestä mummon ja nyt passaa liotella!

Tulevasta marraskuusta selvitään kyllä!