No nyt kävi sitten niin, että joulukortit jäi lähettämättä. Taas, ja tarkoituksellisesti. Olen tänäkin vuonna osallistunut muutamaan keräykseen, jolla on laitettu hyvä kiertämään ja autettu pulaan joutuneita kanssaihmisiä. Suureksi osaksi tällä mantereella asuvia suomalaisia (mm. lahjoitettu siivouspalvelu kolmen pienen lapsen äidille, joka sairastui vakavasti), mutta myös sademetsiä tässä suojellaan. Niillä kaikilla joulukorttirahoilla. Myös pakettien lähettäminen kannattaa enemmän ameriikkalaista postituslaitosta ja pakottaa vastaanottajan maksamaan veroja, kuin hyödyttää paketin noutajaa Suomen päässä. Eli kovin on minimiin laitettu kaikkien lahjat ja henkilökohtaiset muistamiset, mutta onhan tässä tämä blogi!
Tässä tulee siis terveiset kaikille tutuille ja ihanille ihmisille, jotka ovat meitä muistaneet kortein, kirjein ja paketein: lämmin kiitos! Tosiasia on, että jokainen muistaminen lämmittää paatuneenkin amerikkalaistuneen mieltä ja jouluradio raikaa kotomaista joulumusiikkia. Karjalanpiirakoita on tehty ja lanttulaatikko on jo pakastimessa, ja kuusessa kiiltelevät sekä Suomesta raahatut että täältä mukaan hypänneet koristeet iloisessa sekamelskassa. Takan päällä on sekä joulusukkia että suomalaisia tonttuja ja jokainen asiakas on kyllä kuullut miten ja kuinka tontut kurkkivat ikkunoiden takana... Ja onhan se mukavampi kurkkia kun on noita jouluvaloja pihapuuhun ripusteltuja joulukoristeita... Maassa maan tavalla ja niin poispäin.
Tämä vuosi on ollut erinomaisen hyvä ja kaikista muutoksista on selvitty oikein hyvin. Tänään on jollakulla viimeinen tentti ja sitten on eka yliopistolukukausi lusittu! Äiti on selvinnyt oikein hyvin ja nauttii elämästään, jossa ei tarvitse olla ravitsevaa ruokaa valmiina ja iltaisin saa harrastaa tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi joutuu heräämään niin tuhottoman aikaisin, kun äiti koisaa. Onhan tässä siis jo melkein opittu täkäläisen käsityskyvyn mukaan sujuvasti puhumaan espanjaa. Mutta suomalaisena täytyy vielä toinenkin lukukausi päntätä ennenkuin tohtii enempää kehua.
Joulu siis tulla jolkottaa ja minähän olen jouluihminen henkeen ja vereen. Tänä jouluna mieliala on jollain lailla positiivisempi ja vähemmän nostalginen kuin koskaan ennen ja mietinkin, että mistähän se johtuu. Ehkä siitä, että marraskuu oli varsin hankala ja näyttäytyi selkäkipuina jopa niin, että ihan kiropraktikolle piti raahautua itseään laitattamaan (ja se on paljon se). Nyt tilanne on rauhoittunut ja ehkä ensi vuonna osaa pitää päänsä ja kieltäytyä kunniasta vuoden kiireisimpänä kuukautena (joka on siis se meikäläiselle henkilökohtaisesti vaikea kuukausi aina ja ikuisesti). Vai lieneekö syynä se, että ensi kesän Suomen matka on kiikarissa ja liput ostamista vaille valmiit! Sillä totta mooses aion olla ensi juhannuksen kotomaan kamaralla ja suunnittelen jo pakkaamista (kun siis täytyy muistaa toi paikallinen talvitakki pakata jussia silmällä pitäen).
Ja koskapa vuoden lopussa on tapana olla pohtia koti-ikävää ja tätä mielenmaiseman kotoutumisprosessia, niin kerronpa missä nyt mennään. Olen hyvinkin kotonani täällä! Minulla on ystävät, kaverit, työ, paikallinen eli itsekoottu perhe oman ydinperheen lisäksi (eli minusta kyllä pidettäisiin huolta, jos jokin katastrofi iskisi) ja ennenkaikkea enemmän mielenrauhaa kuin koskaan ennen. Mikä voi olla ennenaikaista sanoa uutta maailmaa kuormittavaa presidenttiämme silmällä pitäen. Keski-ikäisenä on kuulkaas kiva olla, kun ei alla tulevien eläkeasioiden painaa, eikä vaivaa päätään maailmanpolitiikalla tahi olemattomalla ilmastonlämpenemisellä (ei, älkää kysykö, raivokäyrä nousee jo ajatuksesta)!
Se, mikä tässä jokapäiväisessä elämässä on alkanut jäytää on tämä bible belt. Tähän asti olen ihan sujuvasti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina (ehkäpä joulun läheisyys) on alkanut ärsyttää niin totaalisesti: ulkokultainen jeesustelu. Siis se, että pyritään manipuloimaan ja syyllistämään kanssaeläjiä sillä, että meidän perhe opettaa lapset antamaan takaisin (eli volunteeraa kahdessakymmenessä paikassa, koska äiti pakottaa ja tämähän on olennainen osa collegeenhakuprosessia), meidän lapset käy kirkossa vaikka pää kainalossa (ja uskoo sokeasti, että kunhan uskoo, niin kodittomien perään saa sylkäistä koska ne ei selvästikään käy kirkossa, koska jos ne kävis niin ne ei olis kodittomia), meidän lapset saa pelkkää A:ta koulussa (ja tämä siis tapahtuu jumalan armosta) ja niin edelleen.
Joo joo, sohaisen taas muurahaispesää, enkä siis ole edelleenkään kenenkään uskoa tai vakaumusta vastaan (parhaat ystäväni uskovat ja käyvät kirkossa), mutta tämä näyttää olevan vähän kuin alkoholistien paapominen suomalaisessa perheessä. Uskosta tulee suorittamista ja fasadi, jolla peitetään jotain. Ihmiset ovat niin hukassa ja valitsevat helpoimman tien eli uskovat, että joku jossain päättää meidän kaikkien puolesta. Ja siten ajaudutaan epätoivoisiin tekoihin, kuten Trumpin äänestämiseen. No, taatusti jotain tulee muuttumaan ja sitten voidaan voivotella sitä. Mutta me elämme yksilönvapauden maailmassa (ihan kuin Suomessa sananvapaus on vähän niinkuin tapetilla) ja jokainen tehköön omat ratkaisunsa, juuri niillä välineillä, joita ei ole koulussa koskaan opetettu.
Maailma on monitahoinen muurahaispesä, mutta jouluna kaikilla (paitsi että tämäkin lausunto on epäkunnioittava juutalaisia kohtaan, koska täällähän ei saa muslimeja edes mainita) on hyvä tahto. (Niin, ja yksi rakkaimmista ystävistäni on juutalainen, eli piikkiä ei tähän(kään) kätkeydy.) Mutta kulutusjuhlaan siis tiemme käy ja onneksi jouluun ei tuhlaannu kansantaloudellisesti tärkeitä työpäiviä, sillä se joulu sattuu olemaan sunnuntai. Ja maanantaina töihin. Tai me onnekkaat, jolla vapaata on, menemme tietenkin tuhlaamaan rahojamme.
Jouluiloa, rauhaa ja rakkautta.
