Hyvää joulua kaikelle kansalle

Nyt on tultu siihen pisteeseen, ettei meikäläisen elämässä tapahdu mitään raflaavaa, kunnei siis keksi mitään kirjoittamista. Tulee näitä ylipitkiä välejä. Mutta onhan se siis ihan hyväkin asia, ettei tarvi valittaa jostain koko ajan.

Kun ei ole valitettavaa. Työskentely kototoimistossa on solahtanut uomiinsa ja asiakasvirta on ehkä hivenen vähentynyt, mutta sekään ei liene huono juttu, kun tuota olkapäätä täytyy kyllä edelleen kuntouttaa. Opetan myös edelleen suomea eli senkin saa laskea työksi, vaikka huvilta enemmän tuntuukin. Likalla on enää puolitoista vuotta koulua jäljellä, mikä herättää äidin ymmärtämään, kuinka nopeasti aika valuu käsistä. Sillä en tietenkään ole kriiseillyt tuota puolen vuosisadan rajapyykkiä, joka häämöttää puolen vuoden alle neljän kuukauden päässä. Pääsen Las Vegasiin pelaamaan kaikki säästöni. Tai jotain.

Joulukin on kuulemaa tulossa ja meillä on sitä silmällä pitäen töröttänyt kuusi jo monta viikkoa. Ensin sillain hillittynä olkikoristeltuna ja sittemmin kaikkine krumeluureineen... ei mennyt semmoinen rauhallinen suomalaiskansallinen joulutyyli läpi tänäkään vuonna. Ehkä ensi vuonna laitan kaksi kuusta... ja lisää jouluvaloja.

Tämän vuoden jouluriehuminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä olen ollut kaksi viikkoa ihan oikeasti kipeänä; siis taas kolmen vuoden jälkeen. Netflix on tullut taas vähän liiankin tutuksi, mutta myös pari mielenkiintoista kirjaa on päässyt kuuntelulistalle: nyt on menossa Michelen Becoming Me, mutta sitä ennen Bryan Cranstonin (Breaking Bad) ja Diane Guerreron (Orange is New Black ja Jane the Virgin) elämäkerrat ovat viihdyttäneet. On kyllä menossa melkoinen lukubuumi Audiblen kautta, mikä on sinällään sivistävää. Kahden mailin juoksumattokävely ei kyllä onnistu ilman kirjaa korvanapeissa ja on se kirjankin kanssa tuskien takana. Mutta tässä iässä on siis pakko avittaa tuota sydänparkaa ja kerättävä kävelypisteitä. Huoh.

Elämässä on siis paljon ihania asioita, joista voisin vielä mainita muutaman konsertin, joissa olemme tänä syksynä käyneet: Postmodern Jukebox oli loistava ja melkein samaa sarjaa Brian Setzer Orcherstransa kanssa. Paras musiikkielämys oli sittenkin meidän omat pikkujoulut, jonne kutsuin kolme parasta kaveriani miehineen, ja miehet ottivat instrumenttista mukaan: keyboard, kitara ja rummut. Siinä ne irrotteli meidän keittiössä ja mun piti vähän nipistellä itseäni. Juu, oma mies jammaili kanssa, mutta enemmän siellä taustalla, kun ei ole vielä ehtinyt kolmeakymmentä+ vuotta harjoitella.

Nyt on enää muutama yö jouluun ja lantut odottaa jääkapissa. Tänään vielä viimeinen työpäivä ja sitten saa rauhoittua leipomaan pullaa ja karjalanpiirakoita, niitä on löytynyt toivelistoilta, joten niitä toimitetaan.

Rauhaisaa joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille. Suomenreissu odottaa viiden kuukauden ja yhdeksän päivän päässä!