Muisteloita

Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?

Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.

Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!

Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!

Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.

Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)

Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.

Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.

Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.

Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?

Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.

Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)

Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä.  Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)

Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen  niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?

2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.

Hyvää elämää Sinulle!