Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.
Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.
Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.
Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.
Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.
Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.
Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.
Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.
Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti