Onks tää normaalia?

Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.

Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.

Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.

Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.

Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.

Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!