´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.