Hyvää joulua kaikelle kansalle

Nyt on tultu siihen pisteeseen, ettei meikäläisen elämässä tapahdu mitään raflaavaa, kunnei siis keksi mitään kirjoittamista. Tulee näitä ylipitkiä välejä. Mutta onhan se siis ihan hyväkin asia, ettei tarvi valittaa jostain koko ajan.

Kun ei ole valitettavaa. Työskentely kototoimistossa on solahtanut uomiinsa ja asiakasvirta on ehkä hivenen vähentynyt, mutta sekään ei liene huono juttu, kun tuota olkapäätä täytyy kyllä edelleen kuntouttaa. Opetan myös edelleen suomea eli senkin saa laskea työksi, vaikka huvilta enemmän tuntuukin. Likalla on enää puolitoista vuotta koulua jäljellä, mikä herättää äidin ymmärtämään, kuinka nopeasti aika valuu käsistä. Sillä en tietenkään ole kriiseillyt tuota puolen vuosisadan rajapyykkiä, joka häämöttää puolen vuoden alle neljän kuukauden päässä. Pääsen Las Vegasiin pelaamaan kaikki säästöni. Tai jotain.

Joulukin on kuulemaa tulossa ja meillä on sitä silmällä pitäen töröttänyt kuusi jo monta viikkoa. Ensin sillain hillittynä olkikoristeltuna ja sittemmin kaikkine krumeluureineen... ei mennyt semmoinen rauhallinen suomalaiskansallinen joulutyyli läpi tänäkään vuonna. Ehkä ensi vuonna laitan kaksi kuusta... ja lisää jouluvaloja.

Tämän vuoden jouluriehuminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä olen ollut kaksi viikkoa ihan oikeasti kipeänä; siis taas kolmen vuoden jälkeen. Netflix on tullut taas vähän liiankin tutuksi, mutta myös pari mielenkiintoista kirjaa on päässyt kuuntelulistalle: nyt on menossa Michelen Becoming Me, mutta sitä ennen Bryan Cranstonin (Breaking Bad) ja Diane Guerreron (Orange is New Black ja Jane the Virgin) elämäkerrat ovat viihdyttäneet. On kyllä menossa melkoinen lukubuumi Audiblen kautta, mikä on sinällään sivistävää. Kahden mailin juoksumattokävely ei kyllä onnistu ilman kirjaa korvanapeissa ja on se kirjankin kanssa tuskien takana. Mutta tässä iässä on siis pakko avittaa tuota sydänparkaa ja kerättävä kävelypisteitä. Huoh.

Elämässä on siis paljon ihania asioita, joista voisin vielä mainita muutaman konsertin, joissa olemme tänä syksynä käyneet: Postmodern Jukebox oli loistava ja melkein samaa sarjaa Brian Setzer Orcherstransa kanssa. Paras musiikkielämys oli sittenkin meidän omat pikkujoulut, jonne kutsuin kolme parasta kaveriani miehineen, ja miehet ottivat instrumenttista mukaan: keyboard, kitara ja rummut. Siinä ne irrotteli meidän keittiössä ja mun piti vähän nipistellä itseäni. Juu, oma mies jammaili kanssa, mutta enemmän siellä taustalla, kun ei ole vielä ehtinyt kolmeakymmentä+ vuotta harjoitella.

Nyt on enää muutama yö jouluun ja lantut odottaa jääkapissa. Tänään vielä viimeinen työpäivä ja sitten saa rauhoittua leipomaan pullaa ja karjalanpiirakoita, niitä on löytynyt toivelistoilta, joten niitä toimitetaan.

Rauhaisaa joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille. Suomenreissu odottaa viiden kuukauden ja yhdeksän päivän päässä!

Michiganin leski täällä terve

Taas on aikaa viärähtäny eikä mitään sen kummempaa sattunu.

Paitsi, että kävi ihana kaveri kylässä ja mepäs posautettiin pohjoiseen eli Virginiaan ja poikettiin varmuuden vuoksi Tennesseen kautta, kun en ollut siellä aikaisemmin käynytkään. Ei ny si tartte välttämäti mennäkä Memphisiin tai Nashvilleen kevään road-tripillä. Mutta ei siittä pitäny viälä puhua, säilyköön kevätretket viä salasina.

Ajeltiin semmone Virginia Creeper Trail polkupyärällä alas. Taikka siis pualivälii ku siihen tuli semmoset 17 mailia. Eikä tullu ees hiki vaa päivvastoin: tartti poiketa ostaa lämmikettä matka varrella kun käret jäätys. Mutta maisemat oli upeita ja joki solisi hyisenä koko matka. Me myäs tottakai syätiin hyvin sekä Abingdonissa että Blowing Rockissa. Ja otettiin maisemakuvia. Kuten myös Linville Fallseilta misä käveltiin ainaski kaks mailia eli oli semmone luonto- ja aktiviteettiloma. Kiitos vaan viaraille, jokka synttäreilleki raahattiin. Ikävä jäi.

Enne Suami-viaraita poikettiin norjalaissyntyse kaveri kanssa eteläsä Beaufortisa, joka on kulmakumman vanhin kylä. Ja se on täälä outoa. Ku kaikki 70-lukua vanhemmat asiat luetaan antiikiks. Beautiful Beaufort (lausutaa biutivul biufort; ei saa sekottaa NCn Beaufordiin, mikä lausutaa beufort) on sillain säilyny, ku sisällissorasa siälä ei taisteltu lainka, vaan perustettii vaan sairaaloita. Hiano paikka! Ja si käytiin St. Helenan saarella, misä oli komee galleria täynnä Gullah-tyylistä taidetta ja muutenki se on Gullah-kulttuurin keskus (orjien jälkeläisiä, jokka kehitti oman kiälenki jottei isännät ois ymmärtäny mitä ne puhuu). Työkseen nää orjat joutuvat pumpulipelloille ja tekemään indigo-väriä, joka oli semmosta myrkkyä että oksat pois. Samalla saarella oli myäs ihka ensimmäinen mustille perustettu koulu. Se oli ny museona, mutta kovi paljoa emme paikasta ymmärtänee, ku se opas puhu semmosta murretta että skandinaavit jäi iha ymmälle. Hiano paikka! Jaa kiipesin taas majakkaa!

Enne tota reissua piti tehrä viä yks reissu piitsille, mutta se meni mönkään se hurrikaanin takia. Tai niitä oli siis oikeesti kakski.

Enkä sitte viäkä päässy sinne Michiganiin, missä miäs on ollu kohta reilu kuus viikkoo, eli mää oon saanu olla kotona ku ellunkana! Ja nauttinu joka hetkestä. Paitsi siittä, ku meni sulake ja se jäi jumii. En saanu takasi ja kyllä itteppäistä naista korpes. Tartti iha soittaa miähelle ja si miäs soitti toiselle miähelle, koka tuli ja paukautti sitä tsydeemiä ja naps, taas tuli sähköö. Tartti vaan miähen tatsia se.

Toisenki kerra oli ikävä. Se oli sillo ku tulin myähään teatterista kotio (Hamiltonia räppäs eli taas oppi maalaistyttö kuinka se tämä maa perustettii) ja ihav valsetissa ajoin takaa ainakin kymmensenttistä torakkaa! Prkl ku piti iham myrkyttää. Mutta mistäpä ei suamalaine selviäis.

Ei sitte muuta ku heippa eli punttikselle pepsorent-hymy naamalla (oli muute useamman tonnin pepsorentti). Ja huamena Ashevilleen kouluttautumaa viisaaks ihmiseks! Täsä tyhjäsä pesäsä on kuulkas ihan nautinnollista.

Syksy tuli!

Vaikkakaan ruska ei ole vielä alkanut. Syksy on tänä vuonna pari viikkoa myöhässä eli tähän asti ollaan kuljettu flip flopeissa ja hikoiltu ihan riittävästi. Tänään menin ensimmäistä kertaa metsään lenkille, kun aamulla oli mukavan viileät 23 astetta. Muutoin onkin saanut käpytellä punttisalin juoksumatolla, mikä sinänsä on maailman tylsinta hommaa, mutta tässä iässä on ollut pakko ottaa sekin lusikka kalliiseen käteen. 

Edessä on jälleen työviikko, mutta perjantaista koittaakin sitten loma ja Suomi-vieraat saapuvat! On kyllä aikakin laittaa olkapää lepoon ja hoitoon, katsotaan miten sen kanssa käy. Talo on siivottu vieraita varten (paitsi noi keittiön ikkunat, jotka imevät hämähäkinseittiä) ja petikin on jo pedattu! Odottavissa tunnelmissa siis, ja kyllä sietääkin, sillä viikon päästä suunnataan nokka kohti Virginian vuoristoa polkemaan. Että sitä ruskaa sinne toivomme!

Muuten syksy on asettumista rutiineihin, teatteria ja hyvää ruokaa. Paitsi että tänä vuonna on jo kaksi trooppista myrskyä pyyhältänyt tästä ylitse eli olisi aika ennustaa tarkoittaako se vähä- vai kovalumista talvea? Aika lentää kuin siivillä eli ihan kohta saa ripustella jouluvaloja, joita täytyisi kyllä juuri nyt mennä ostamaan lisää ennenkuin kaikki loppuvat. Kunhan Halloweenista päästään, niin täältä pesee taas!

En ole vähään aikaan hehkuttanut Charlotten kultturitarjontaa, mutta sitä siis olisi: Postmodern Jukebox oli loistava, Broadway Showsta saa halutessaan nauttia joka toinen kuukausi ja pienemmät teatterit ovat intohimoisia. Hamilton ja The Curious Incident of the Dog ovat lähitulevaisuudessa, takana loistava Matilda ja Lion King pari mainitakseni. Teimme ystävän kanssa viikonloppureissun Beaufortiin (SC) ja opimme, että kyseessä on tämän puolen maailman vanhin kaupunki. Siellä mm. kiipesin paikalliseen majakkaan (miksi muuten mun kaverit ei suostu kiipeämään vaan saan aina ittekseni puuskuttaa?) ja nautimme hyvästä ruuasta. Seuraavaksi listalla olisi sitten Ashevillen reissu, kun niitä jatkokoulutuksia tulisi hankkia. 

Sitten iskeekin jo Thanksgiving päälle ja siitä saa lasketella jo jouluun. Lupaan tehdä taas lanttulaatikkoa, jos joku vaikka haluaisi tulla syömään? Tasaista ja harmaata arkea siis luvassa, mutta nautitaan siitä. Keväällä on sitten selviydyttävä jonkun suuresta syntymäpäivästä ja siihen liittyvistä muodollisuuksista (kuten vanhenemisesta), mutta juhannuksen vietänkin taas kotomaassa. 

Jos tässä nyt sinne asti selviää.... uskon, että tuon olkapään saan vielä kuntoon, mutta purukalustosta en ole ihan varma. Aloitin meinaan sen uuden etuhampaiston rakentamisen ja siinä ollaankin sitten aika kovilla: vietin perjantaina rapiat neljä ja puoli tuntia hammaslääkärin tuolissa. Sillä minun kohdallani nämä hommat eivät tunnu aina menevän ihan suunnitelmien mukaan. Ja sitten lohkesi yksi paikka ja löytyivät myös kadoksissa olevat röntgenkuvat (18 kappaletta, meinasivat alkaa ottaa uudestaan, mutta nousin barrikadeille), joista ilmeni pari uutta reikää. Eli jos tässä vähän mietin, että olkaa säästääkseni vähentäisin töitä, niin asia ratkesi ihan itsestään: töitä on tehtävä, jos mielii pitää hampaat suussa. 

Eli motivaatiot on kohdillaan! Toivon nyt kuitenkin, että muuten pysyisimme terveinä, sillä ihan tarpeeksi on tänä vuonna pidetty tämän maan hoitolaitoksia pystyssä ja yksi terveellinen vuosi olisi ihana yllätys. No, nämä on näitä keski-ikäisen iloja, aika hyvin tässä kuitenkin menee, kunhan muistaa raahata itsensä tuonne salille säännöllisesti. Että sinne sitten nytkin. Salille, saunaan ja sitten saakin sammua sänkyynsä. Ei hassumpaa! 

Kaikki on kunnossa

Ei tullut hurrikaania, tuli sadetta. Mutta meillä ei ole tulvia eikä muutakaan haittaa asiasta. Se oli semmonen normaali suomalainen syyssade. Rannikkoa on poispyyhkäistynä jonkin verran, mutta se nyt ei enää kiinnosta ketään. Ei siis ainakaan uutisia. Menneen talven lumia. Raflaavaa sen olla pitää.

Katastrofaalisia tuhoja siis teki ja jälleenrakentaminen on käynnissä. Itse olen osallistunut ystävän kautta keräämällä vaatteita, kenkiä ja muuta tarviketta, jotka tämä ystävä toimittaa tarvitsijoille rannikolle. Minä tekstasin viikon asiakkaille asiasta ja nyt on auton takakontti tumpattu täyteen kerättyä tarviketta. Hyvä mieli, kun saa auttaa näin vähällä vaivalla.

Positiivisina asioina mainittakoon, että huomenna on vähän feikit, mutta silti, rapujuhlat suomalaisille ja suomenmielisille. Ja ensi kuussa suurlähettiläs Kirsti Kauppi saapuu Charlotteen. Vois mennä tapaamaan, mutta taidan jättää tilaisuuden tyttärelle, jonka kotinurkilla tapaamiset on sovittu. Ja kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Likka on nimittäin työharjoittelussa kansainvälisten asioitten parissa.

Minä pysyn lestissäni eli kotonani, missäs muualla. Siellä minulla on ihan parhaat asiakkaat, ja toimenkuvani on jotenkin laventunut Arctic Swan Bakeryn ruisleivän ja Fazerin suklaan levittämiseen. Suunnittelen tässä suomalaisen kahvilan avaamista, sillä myös korvapuustini ja karjalanpiirakkani tekevät kertaallisen hyvin kauppansa. Jos vaikka likan huoneen muuntaisi kahvilaksi ja voisi sitten siirtyillä jäsenkorjaushommista alakerran työhuoneesta keittiön kotileipomon kautta yläkerran opetushuoneeseen silloin kun ei ole palvelemassa asiakkaita peräsiiven kotikahvilassa.

Että tämmöstä kaikkea pyörii mökkihöperon mielessä! Vierashuoneita ei siis kohta ole, kun monitoimiyritykseni valtaa koko talon. Tai sitten ei: vieraat luvataan viedä nykyisellään myös uimaan ja saunaan, sillä olen edelleen suhteellisen tyytyväinen klubin jäsen. Pakkohan se on johonkin välillä lähdettävä.

Trooppinen myrsky -raportti 3

Tilanne on vakava: melkein kaikki kirkot peruuttivat aamuiset jumalanpalvelukset....
No joo, onhan tuota vettä tullut ja puoli kaupunkia sekä iso osa Etelä- ja Pohjois-Karoliinaa tulvii, mutta meillä kaikki on hyvin: on sähköt, kauppa auki, eikä tuule. Vettä tulee edelleen maahan asti. Osavaltio on hätätilassa ja naapurikylässä on ulkonaliikkumiskielto 19-7. Teitä on veden alla, muttei kokonaisia kaupunkeja kuten rannikolla. Onneksi suurin osa pilvimassasta on jo ohittanut meidät eli parissa päivässä päästäneen normaaliin.
Meillä on siis kaikki hyvin ja Netflix toimii!

Trooppinen myrsky - raportti 2

Sataa niin p**keleesti. Tuuleekin vähän, mutta se ei huoleta. Huomenna katsellaan mihin tämä vesi mahtuu. Ja sen päälle huominen vesi. Me emme asu tulva-alueella, ja sähkötkin toimii eli kyllä se tästä. Myrsky on pyörinyt koko päivän tässä päällämme, sillä se etenee pari mailia tunnissa. Pysyy siis vielä ainakin päivän, jossei kaksi. Mutta siis että vettä tulee. Sanoinko jo, että sataa ripsauttelee. Ennusteen mukaan saattaa tulla lähemmäs 10 jalkaa vettä. Se on muuten kolme metriä!

Trooppinen myrsky -raportti 1

Florence on virallisesti laantunut trooppiseksi myrskyksi, mutta tekee kyllä tulvien muodossa tuhojaan ja kuolonuhreja on jo tullut. Omassa elämässäni Flo on tänään näkynyt niin, että facen fiidi on täyttynyt erilaisista mahdollisuuksista auttaa tulvien uhreja. Sekä propangandasta koskien onko punainen risti vai laupias samarialainen oikeampi tapa auttaa kuin toinen. On se hyvä, että tukiyhdistysten rahanjaoista puhutaan, mutta enpähän tiedä kuinka oikeaa kaikki tieto loppujen lopuksi on. Kaikki ruskeasilmäiset koirat ja vastasyntyneet vaan mukaan mainoksiin, jotta rahahanat aukeavat. Apua siis tarvitaan ja pyrin tottakai osallistumaan, mutta järjen kanssa.

Ensimmäinen vesisade ripsautti kuuden jälkeen illalla ja toi mukanaan kyllä ihan kelpo tuulen, joka vei sähkötkim muutamaksi minuutiksi. Nyt on taas rauhallisempi tilanne, eikä tuuli viuhu nurkissa. Säätutkien mukaan tuulet kiertävät ja pyyhkäisevät meidän yli myöhään yöllä ja aamulla. Tästä sopii pitää kiinni, sillä likka on kaupungissa teatterissa ja äitiä tottakai huolettaa. Mutta siis semmoisen kokoiselta tuo pyörre näyttää, ettei ihan parissa tunnissa ohi ehdi. Onneksi wifikin tuli vielä takaisin ja puhelinyhteys löytyy. Katsotaan josko tämä vielä yltyy ennen nukkumaanmenoa.

Kello 23.00 tilanne ei ole muuttunut. Vettä rapsii maltillisesti ja pyörre lähestyy hitaasti mutta varmasti.

Hurrikaaniraportti 3

Ei raportoitavaa!
Mutta raportoin nyt kuitenkin, jottette luule, että tulvavesi olisi huuhtonut meidät mennessään. Tosiasiassa ei ole vielä satanut pisaraakaan, eikä oikeastaan edes tuule täällä meillä. Rannikolla on toisenlaiset tunnelmat.
Nyt eletään sitä tyyntä myrskyn edellä -hetkeä. Yöllä tullee sade. Tai sitten ei.

Nautin norjalaisesta Occupied -sarjasta, jonka pääosan esittäjä on yhden parhaan kaverini tuttu. Että tämmöinen tärkeä tieto ja kiitos Lisbetille, kun sarjasta vinkkasi. Kyllä Netflix on kiva keksintö! Niin, ja punaviini, joka kyllä lämmittää vähän liikaakin, kun kosteusprosentti on yli 75.

Hurrikaaniraportti 2

Florence on edelleen tulossa ja viimeisimmän ennusteen mukaan pyyhältää tästä meidän ja Columbian välistä. Noita suuntia ennustellaan kovaa kyytiä ja totuus on, että vieläkin suunta voi muuttua. Totuus on myös se, että Flo ei ole enää hurrikaani meille tullessaan, vaan trooppinen myrsky. Mikä saattaa muovata tornadoja. Mikä todennäköisesti katkoo sähköjä, sillä täällä päässä maailmaa suuri osa sähkölangoista on maan päällä.

Mikään ei ole eilisestä muuttunut. Sadetta tullaan saamaan noin puoli metriä. Huomenna illalla Flo saavuttanee rannikon ja sitten katsellaan... perjantaiksi suurin myräkkä saavuttanee meidät. Kaikki koulut on peruttu ja lukioihin on perustettu evakuointikeskuksia. Kaupoissa oli normaalihko meininki tänään, enemmän ihmisiä kuin muuten, mutta hyllyt täynnä ruokaa. Pyörin vain kotinurkilla eli en tiedä liikenteestä, mutta todennäköisesti ruuhkaa, koska pari miljoonaa ihmistä on pakkoevakuoitu rannikolta.



Säätutka näyttää sadetta perjantaista tiistaihin. Kuulemma hurrikaani kerää mereltä kosteuden ja sitten räväyttää sen meidän niskaan. Seuraamme tilannetta eli jalat maassa ollaan, mutta vieläkään ei hermostuta. Onhan se ylireagointi parempi kuin katastrofi, eikö niin? Suomessa talvi aina yllättää autoilijan ja siitä saa isot otsikot jälkikäteen. Täälläpäin tämä ennakkokirjoittelu on hemmetinmoista hysterianluontia.

Toivotaan parasta, mutta rukoilemaan en edelleenkään ala (bible beltistä huolimatta tai ehkä juuri siksi). Sen verran hysteria tarttui, että ostin tänään grillimakkaraa ja kaasupullokin on varuiksi vaihdettu. Käteen jäi myös purkki instant-espressokahvia, jotta kofeiinintarve tyydyttyy vaikka joutuisi kylmään veteen sekoittamaan...

Hurrikaaniraportti 1

Tulossa on. Mutta me ollaan täällä sisämaassa suhteellisen turvallisin mielin. Huolettaa ainoastaan, että jos sähköt menee, niin pilaantuu neljännes lehmää, joka asuu pakastimessamme. Siksi laitoimme gallonan pusseja vettä jäätymään, jotta ainaskin pari päivää saisimme pidettyä lihaa jäässä. Jos sähkökatko tulee ja kestää kaksi päivää, niin meillä on nautabileet, kun kaikki menee grilliin! Tervetuloa!

Mutta kannattaa tankata nyt ja juotavaksi on pelkkää olutta ja viiniä, sillä kaupasta on vedet (ja maito ja leipä) loppu. Mutta humalaan pääsee, sen verran on varattuna. Lihan lisäksi on purkkisoppaa ja pähkinöitä. Kyllä niillä kolme päivää elää.

Rannikolta sisämaahan kulkevilla teillä on sallittu vain yksi kulkusuunta ja muutenkin on tukkoista. Charlotte Motor Speedway on avannut alueensa kodeistaan turvaan häädetyille leirintäalueeksi eli kaupungin kaakkoispuolen liikenne on tukossa. Likka saa siis pysyä kampukselle, kotio ei ole tulemista!

Odottelevalla kannalla, muttei huolissaan.

Isoja asioita!

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja leikkiä kielellä. Olen myös aina tykännyt, kun tehdystä työstä saa palkan. Edelleenkin välillä kaipaan tilipäivää ja sitä tunnetta, kun muutama tonni on ryöpsähtänyt tilille ja on ikäänkuin turvallinen olo. Ainakin seuraavan kuukauden voi maksaa ruokansa ja maksunsa sen enempää asiaa pohtimatta. Olen myös koko työikäni ollut siinä onnellisessa asemassa, jossa ei ole tarvinnut venyttää penniä ja raha on riittänyt aika kivasti koko kuukaudeksi. Kovin säästäväinen en ole koskaan ollut, sillä säästössä ei ole, eikä ole koskaan ollut, kuin muutaman kuukauden pelivara.

Tällä haavaa tililleni ryöpsähtää jonkinlainen summa miehen tekemästä työstä pari kertaa kuukaudessa eli monen mielestä olen kadehdittavassa asemassa. Mutten omasta mielestäni. Se raha, joka tilille tulee, menee joka kerta samantien edellisten viikkojen luottokorttimaksuihin (täällä kun on ns, pakko elää luotolla; eli kerään ne pisteet, vaikka maksankin saldon aina heti pois), eli oikeasti käyttötilini on aina ihan tyhjä. Nollassa. Kaikki menee perheen ruokaan, bensaan, vaatteisiin ja pakollisiin hygienia- yms. tarvikkeisiin. Säästötiliä en edes käytä.

Tämän lisäksi minulla on tietenkin yritystilini, jonne kerään sekeillä ja luotolla maksettavat asiakasmaksut. Teen töitä yksityisyrittäjänä ja tässä ammatissa kykenen noin 15 viikkotyötuntiin eli voitte kuvitella, että ihan hirveän suuria summia ei tilille kerry kaikkien pakollisten maksujen jälkeen. On myös muistettava pitää tilillä rahaa veroja varten (tosin tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa maksanut täällä ennakkoveroa) ja otettava huomioon se tosiseikka, että suurin osa asiakkaista hankkii sarjakortin hoitoihini eli tuo raha ei ole minun rahaani ennenkuin kaikki hoidot on tehty. Sekkitilillä seisova raha ei siis ole vielä omaani, mutta sieltä maksan autolainan, jatkokoulutusmaksut, salijäsenyyteni ja muun itseeni käyttämän rahan (mm. teatterissakäynnit, ulkonasyömiset ja matkustelut) eli ihan kauheasti ei jää siirrettäväksi säästötilille. Ja säästötilille kertyvät rahat siirtyvätkin sitten kepeästi eläkesäästötileille. 

Minulle oli erinomaisen tärkeä kunnia-asia saada omaa rahaa ja rakentaa yritykseni ja asiakaskunta uudella mantereella ja ylpeydekseni voin sanoa, että tein sen kolmessa vuodessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen vakiinnuttanut asemani ja osaan jo melko hyvin ennustaa paljonko rahaa tulee. Haasteellisinta on ennustaa terveydenhuoltokuluja, ja tälläkin hetkellä uupuu noin 5000 taalaa hammashoitokuluja. Eli en ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä etuhampaideni murenevien paikkojen uusimisesta eli uusista kuorista.

Nyt pitäisi siis olla kaikinpuolin tyytyväinen ja nauttia työnsä hedelmistä. Muttakun ei. Kroppa ei enää kestä tätä tahtia. On siis aika tehdä isoja päätöksiä. On ihan pakko vähentää viikottaisia hoitoja ja alettava joko vähentää kuluja tai anoa korotuksia siipalta. Olisi myös ihana päästä kesällä Suomeen ja juhlia pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Olisi kiva, jos olisi se turvavaranto omalla tilillä. Olisi kiva, jos voisi maksaa lapsukaisen opinnot. Olisi. Olisi. Olisi.

Voisi myös lakata murehtimasta ja katsoa mitä tuleman pitää. En kuole nälkään ja pisteet ensi kesän Suomen reissua varten on kerätty. En aio maksaa vuokraa enää tänä vuonna eli teknisesti minulla on varaa vähentää työntekoa. Mutta onko minulla rohkeutta ottaa vastaan se tosiasia, että tulot-sarake näyttää vähempää kuin viime vuonna? Kun on aina pyrkinyt eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle.

Keski-iässä on uskallettava antaa lapsen lentää, mutta vieläkin vaikeampaa on irrottaa omista turvakaiteistaan ja kirjoittaa se tähän: aion kirjoittaa. Muutakin kuin blogia.

Uusi eli vanha osoite

No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)

Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.

No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.

Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)

Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.

Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.

Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!

Muutoksen tuulia

Vierivä kivi ei kuulemma sammaloidu. Tällä ruholla sitä sitten taas vieritellään eteenpäin, mutta kevyesti ja helposti alamäkeä. Näyttää näet siltä, ettemme voi jatkaa työskentelyä nykyisessä toimistossamme, koska asukasyhdistys laittaa kapuloita rattaisiin. Nämä kuviot ovat useinkin kovin mielenkiintoisia. Kerronpa.

Toimistoni on ystävän osakkeessa eli asuntoalueella, jota ei ole kaavoitettu työtiloiksi. Näissä asunnoissa työskentelyä EI kuitenkaan ole asuntoyhtiösäännöissä kielletty, emmekä me ole ainoat, jotka siellä töitä tekevät. Emme myöskään tuota mitään häiriötä eli emme käytä naapurien parkkipaikkoja tms. jonka perusteella kimppuumme voisi hyökätä. Tämän yhtiön säännöt ovat tosi tiukat ja niissä on säännelty mm. kuinka monta kukkapurkkia takapihalla saa olla, eikä pihassa saa parkkeerata autolla, jossa on minkäänlaisia mainoslauseita. Näin ollen naapuri, joka omistaa asuntonsa, joutuu peittämään joka yöksi autonsa, jossa on firman logo. Aika turhauttavaa siis.

Viimeisen kuukauden aikana pihaan on asennettu valvontakamerat, joiden katseluoikeus on yhdistyksen puheenjohtajalla, joka on elämänsä sisällön menettänyt korppikotka. Kaikki tämä on siis yhden naisen ansiota. Hänellä on oikeus tarkistaa nyt kaikki autot, jotka parkkeeraavat asuntoyhtiön 80ssä parkkipaikassa! Uusin keksintö on, että JOKAISEN VIERAAN, joka vierailee missään yhtiön 40ssä asunnossa on ETUKÄTEEN rekisteröitävä autonsa merkki ja rekisterinumero systeemiin. Luulen, että moni ihminen menettää ystäviään, jos he unohtavat tämän tehdä ja vierailun yhteydessä auto hinataan pois asunnonomistajan OMALTA parkkipaikalta! Kyse ei siis ole vaan vieraspaikoista. Mieti siis, että jos viet oman autosi korjaamolle ja saat käyttöön vara-auton, et voi sitä omistamaasi p-paikkaan pysäköidä. Ja tämä korppikotka siis oikesti kyttää asiaa. (Ystäväni sai häneltä huomautuksen 10 minuutin kuluttua altaalta poistumisestaan, kun ei palauttanut tuoleja samaan asentoon, jossa ne olivat ennen hänen ja lastenlastensa vierailua. ”That was disrespectful.”)

Emme siis voi vaatia, että jokainen asiakkaamme rekisteröi autonsa ennen hoitoon tulemista. Etsimme siis uutta toimistoa. Mikä voi olla ihan mielettömän hieno juttu, kun voimme alkaa rakentaa omaa tiimiä. Tai sitten vähennän (taas) radikaalisti töitä ja teen vähät työt kotona maksamatta vuokraa kenellekään. Tällöin olisi aikaaa uusille jutuille (hys hys), vanhenevan kropan hoidolle (miten ihmeessä peukalot kestää erinomaisesti, mutta oikea etusormi on kehittänyt alkavan niveltulehduksen) ja opettamiselle (saan ehkä kuudennen yksityisoppilaan).

Elämme mielenkiintoisia aikoja! Tosiasiahan on, että kovin montaa vuotta en tätä tahtia fyysisesti jaksa, mutta ihan vielä en olisi valmis luovuttamaan.

Jatkokoulutus on tuskaa!

Raflaava otsikko ei kerro siitä, millaista on olla jatkokoulutuksessa, vaan siitä, miten hankalaa on löytää jatkokoulutusta. jossa olisi jotain järkeä.

Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.

Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.

Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.

Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.

En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.

 Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.

En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.

Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.

Trendin harjalla

Minulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia tai muitakaan selkeitä suunnitelmia paitsi oman pienen yritystoimintani osalta. Mutta se nyt vain on pakollista, jotta tietää kannattaako töitä ylipäänsä tehdä. No kannattaa, ainakin, jos haluaa pitää kiinni mielenterveydestään.

Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.

Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.

Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.

Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.

Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?

Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?

Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.

Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.

Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.

Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.

Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.

Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.

Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.

Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.

Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!

Päiväkirjaa... kiitollinen!

Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.

Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!

Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).

Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.

Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.

Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).

Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.

Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!

Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.

Onks tää normaalia?

Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.

Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.

Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.

Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.

Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.

Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!

Emmää ymmärrä... mää oon vanha

Että miks kaikkien käteen liimautunut tietokoneen pienoismalli, jotta kännykäksi kutsutaan, kestää keski-ikäisen käytössä noin puoli vuotta. Ja keski-ikäinen ei näe lukea siitä kirjoja, on poistanut jopa nassukirja -nimisen appsin siitä systeemistä, eikä muutenkaan pidä sitä nenän edessä kuin ehkä maksimi 2tuntia päivässä, niin silti se tilttaa ennenkuin pääsee töistä kotio. Ja töihin siis osaan jo ilman navigaattoria, joka kyllä käytössä siitä vimpaimesta sen akun tuperruttaa alle 50 mailin. Siis oikeesti, miksei voi olla edelleen semmosta vaihdettavaa akkua ettei tarvitsisi koko kämmentietokonetta vaihtaa?

Ja miksei kaupassa ole meille keski-iän näkövammaisille omaa osastoa, jossa kaikissa purkeissa olisi SUURELLA FONTILLA printattu sisältöluettelo eli epäterveellisyysnumerointi ja niitten purkkien, joissa se ei mahdu purkkiin, vieressä olisi suurennuslasi.

Ja sitten miksei alle kolme vuotta vanha läppäri suostu löytämään alle vuoden vanhaa printteri slash kopiointi slash skanneria airprintin kautta vaikka keski-ikäinen seisoisi päällään kokolattiamatolla aivastelemassa. Eli keski-ikäinen joutuu lähettään sen oppimateriaalinsa sähköpostilla iPadiin, jonne tallentaa sen kansioihin, koska muuten se ei suostu avautumaan samassa muotoilussa ja sitten hakee Wordn kautta sen sieltä kansiosta ja avot: printteri laulaa suloisesti. Ja pitkään. Sillä johan nyt yhden sivun valmistelemiseen menee kolme minuuttia, koska keski-ikäinen ei suostu ostamaan kallista printteri slash kopionti slash skanneria, koska sekin hajoaa sopivasti noin kahden vuoden käytön jälkeen silloin kun on juuri ostanut kaksi pakettia XL mustepatruunoita. Joiden malli vaihdetaan kahden vuoden välein, eli uuteen koneeseen ne eivät tietenkään käy.

Ja sitten yhtään en ymmärrä sitä, että kun on varaa osta semmonen jättisuuri egobuustausauto, niin miksei voi opetella ajamaan sitä niin, että se mahtuis vaikka yhteen parkkiruutuun. Ja jossei mahdu, niin sitten jäis kotio ja kattelis sitä autoa siinä pihassa. Silla ihan todistetusti semmosen jättisuuren egobuustausauton ajaminen ja parkkeeraaminen on kyllä ihan mahdollista kaikkialle muualle, paitsi Trader Joen parkkipaikalle, ja tästä voin panna oman pääni pantiksi. Ja tuo perheen egobuustaajakin sen osaa.

Mutta lopetan valittamisen tältä erää tähän, ja yritän avata Netflixin telkkariruudulle, johon se noin joka kahdeksas kerta aukeaa ilman maanittelua eli suomalaiskansallisten voimasanojen käyttöä. (Omenayhtiön taskukokoista astetta suurempaan vempaimeen se aukeaa kertalaakista joka kerta, mutta siitä ei näe mitään varsinkaan jos on unohtanut lukulasit yläkertaan, autoon tai työpaikalle eikä jaksa enää runtata tissiliivejä päälle, koska julkisesti ei oikeasti kannattaisi edes autotallissa käydä ilman asiaankuuluvia ylöstyöntäviä härpäkkeitä ja yläkertaan siis on ne portaat.) Mutta jos vaikka saisin boxin aukeamaan. Jos vaikka Direct tv suostuisi avautumaan. Jos vaikka antenni osoittaisi oikeaan suuntaan. Jos siis esimerkiksi nettiyhteys ei tänään pätkisi. Jos vaikka keski-ikäinen vielä kerran elämässään saisi koneen, joka avautuisi ja sulkeutuisi YHDESTÄ napista, eikä laulaisi tiluliluleitä ohjelman loppuessa tai kantta avattaessa. Tai ei piippaisi lämmityksen loppuessa tai konetta peruuttaessa, tai oven vielä ollessa auki tai turvavyön ollessa vasta menossa kiinni....

Onks mun nyt tosiaan hankittava semmonen turvakamerapiipitystiluliluleihärpäkesysteemi, josta voisin joka aamu tarkistaa, että tuliko se tallinovi painettua kiinni vai jaksanko edelleen kurvata joka toinen aamu takaisin tarkistamaan asian? Siitähän on olemassa se appsi, jota voisi kätevästi ohjelmoida sillä kännykällä, jossa ei kyllä enää ole jäljellä riittävästi akkua, eikä keski-ikäinen vieläkään pysty menemään sinne Verizoneen vaihtamaan sitä konetta uuteen vaikka sen saisi ihan siis ilmaiseksi ja kätevästi. Jos Verizone pystyisi nyt neljännellä kerralla muuttamaan sen liittymän nimiini, ettei tarvitsini hakea äijää paikalle joka kerta, kun kännykkä prakaa. Niin ja jos sen vanhan kännykän tiedot saisi sillain kätevästi siirrettyä johonkin pilvipalveluun, jota keski-ikäisellä ei ole, koska keski-ikäinen ei suostu siitä maksamaan kahtakymppiä kuussa. Mutta sitten todennäköisesti pitäisi uusia myös auton sync ja sen asentamiseen keski-ikäinen käytti juuri neljä tuntia ja kaksi randomisti soitettua vahinkopuhelua (asiakkaille tietenkin), kun se mikäliesirialexataivoicetunnistussysteemi ei kertakaikkiaan ymmärrä suomalaista aksenttia sen kaikesta kauneudesta, eksotiikasta ja kaikenmoisesta yliveraisuudesta huolimatta ja sitä sync systeemiäkään keski-ikäinen ei käytä, koska se ei halua puhua kenellekään ja tekstareita se systeemi ei tietenkään tunnista, koska öhöm, se aksentti. Ja sittenniin sekin vielä, että syncissä se systeemi ei automaattisesti ohita radiota, kun siitä navigaattorista haluaisi niitä ohjeita kuulla eli navin ääni ei toimi. Kun keski-ikäinen edelleen siinä pihiydessään ei hankkinut autoa, jossa olisi se navi mukana, vaan haluaisi itsepäisesti käyttää sen kämmentietokoneen navia. Mutta sitten pitää joko ohittaa sync tai naputella se viiden painalluksen takaa media-tilaan. Jolloin ei sitten niin toimi radio. Paitsi jos olisi radio siinä kämmentietokoneessa. Siis siinä samassa, jossa akku kestää ilman sitä radiota noin kolmekymmentä minuuttia eli radion kanssa ehkä kymmenen minuuttia. Vaikka olisi napsutellut kaikki akkua syövät asetukset pois päältä (kyllä mä nyt sen olen osannut laittaa likan tekemään).

Onneksi kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista nykyään, toista se oli silloin, kun minä olin nuori...

Pieniä kohtaamisia

Kuten blogihiljaisuudesta voitte päätellä, niin työ on vienyt mennessään, eikä edes viikon palaustuslomalla kerennyt blogin kimppuun. Mitä välillä suren, koska tykkään kirjoittamisesta. Se on vaan tasapainoiltava yläselkää ja niskaa kuormittavien hommien välillä, ja asioita on priorisoitava. Näkisittepä puutarhani... kulmakunnan murheenkryyni!

Mutta tässä mennä viikolla sattui töissä, että istuimme asiakkaan kanssa vastakkain ja mietimme, mihin kehonosaan senpäiväisen hoidon suuntaisimme. Tulimme siihen tulokseen, että plantaarifaskiitista kärsinyt (jo melkein kunnossa oleva) nilkka ja kantapää olisi päivän teema. Tuumasta toimeen, ja hoidin koko session keskittyen selkään ja olkaan ja niskaan.

Öh, aikomus oli koko ajan siirtyä siihen nilkkaan, mutta mikä lie pakotti vaan etenemään ihan eri suuntaan. Lopuksi pyysin asiakkaalta anteeksi, että näin kävi. Asiakkaan kommentti pelasti päiväni/ viikkoni/ kuukauteni: ”But this is exactly why we love you.”


Eräänä päivänä istuksin yhden lempikahvilani terassilla syömässä aamiaista. Minulla ei ollut puhelinta/ iPadia/ läppäriä välittömässä lähikontaktissa ja vanhahko herrasmies pysähtyi vierelle katselemaan vastapäisiä taloja. Ensireaktion (älä nyt vaan ala jutella minulle mitään) jälkeen kiinnostukseni heräsi ja aloin miettiä hänen elämänsa kudelmaa (entinen professori, joka on asunut näillä seuduilla iät ja ajat ja käy joka aamu tässä kahvilassa). Ja tottakai hän kääntyy puoleeni ja kysyy kohteliaasti saako hetken häiritä. (Oi kuinka ihanaa, tottakai!)

Tahtoi tiedustella, että olenko kuinka sinut tämän yhden Charlotten vanhimman naapuruston kanssa. No enhän lainkaan ole, koska asun Ballantynellä ja tulin vain käymään. Ai miksikö? Koska täällä on enemmän tunnelmaa kuin Ballantynen kuplassa ja kaunista, inspiroivaa ja erinomainen kahvi. Herrasmiehen kohottaessa vasenta kulmakarvaansa tiesin, että sieltä se nyt tulee: onpas sinulla kaunis aksentti, mistä tulet.

Mutta ei, herrasmies ei töksäytä asiaa kuten 99% ihmisistä täällä tekee. Hänpä katsoo minua kauniisti silmiin ja aprikoi kuin itsekseen: ”I wonder if English is your first language.” No ei ole ei, ja huolimatta lyhyestä asuinajastani täällä ymmärrän arvostaa historiaa ja sitä kaupunkimme kauneutta, joka ei pääse edukseen Ballantynellä.

Juttutuokiomme päättyy kättelyyn, esittelyyn ja muutamaan kauniiseen sanaan. Niin, ja erinomaisen hyvään mieleen!

Kerta se on toinenkin

Tässä tyhjän pesän syleilyssä täytyy yrittää keksiä kaikenmoista tekemistä ja puuhastelua. Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita niinkin tavanomainen asia kuin työ.  Vähän niinkuin alkaa tulla ihan jo mieleen, että tämä onkin oikeastaan semmoinen työblogi, koska siitä tulee aina vaan kirjoitettua. Mutta onhan se tärkeetä kaikinpuolin, koska olen tuon työblogin päivittämisen jättänytkin vähän vähemmälle. Ihan vaan koska se olis tehtävä tällä asuinmaan kielellä. Ihan siis edelleenkin preferoin kotomaan kieltä kaikin puolin.

Siis jopa työhommissa. Ainakin siis opetuspuolella. Sillä opetan tosiaankin jo viittä oppilasta. Tossa toisessa työssä alkaa tahti lähestyä viittä asiakasta per päivä, mutta se onkin toinen juttu. Kun sain kaksi kiropraktikkoa asiakkaaksi ja ne tuppaavat lähettää koko ajan uusia asiakkaita. Mutta taotaan nyt kun rauta on kuumaa, sillä johan tossa loma odottaa ihan kohta tulemistaan. Minkä senkin voi viettää ihan hyvällä omallatunnolla, sillä löysin juuri alivuokralaisen hoitohuoneeseeni perjantaiksi eli oma vuokrani laski entisestään.

Ja lomallahan on tiedossa tyttöjen reissu Floridaan. Mutta siellähän olen toki jo ennenkin pyörähtänyt eli taas mennään. Tällä kertaa tavoitteena olisi tarkistaa kulmakunnan vanhin kaupunki eli St. Augustine. Meksikolaista ruokaa siis ainakin tiedossa. Ja viiniä auringonlaskun aikaan. Ja miksei jo vähän ennenkin. Ja Savannahiinkin (Georgia) ajateltiin poiketa, sinne allekirjoittanut meneekin jo ties kuinka monetta kertaa, mutta ihanahan se on matkaoppaana toimia. Saan siis pian Suomi-vieraan! 20 yötä.

Tällä haavaa makoilen tässä sängyllä, joka sijaitsee Sunset Beachillä. Taitaa olla kolmas reissu tänne, sillä minähän en omista yhtään vapaa-ajan asuntoa, mutta minulla on ihania ystäviä, jotka sellaisen omistavat. Tästä ajattelin pitää kiinni. Ja vastapalvelukseksi tuon sitten tämän kämpän omistajan Suomeen! Älkää vielä pelästykö, seuraava matka on vasta kesällä 2019, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...  tavoitteena siis juhannus 2019 kotomaan kamaralla.

Mutta sitä ennen on tässä vielä poikettava kuulemma isossa omenassa. Sinne siis toista kertaa, koska matkaoppaan homma velvoittaa. En kai minä muuten... jos ihan itse saisin päättää, niin menisin Bostoniin, mutta kerkeehän sinne myöhemminkin. Ja road trippi Nashvilleenkin olisi mielenpäällä ja voisihan sitä vaikka Memphisissäkin poiketa. Näin niinkuin alkajaisiksi.

Mutta just nyt siis ollaan kotoisasti Pohjois-Karoliinassa ja nautitaan biitsistä; tai oikeastaan intercoastal waterwaystä, joka siintää tuossa ikkunan takana. Huomenna sitten biitsikävelylle, kun tuuli vähän tyyntyy.

Eli kaikenkaikkiaan ei ole maalaistytön elämässä valittamista: kaikki on hyvin, talo on pystyssä ja lapsi turvallisesti maailmalla. Tässä kun elämässä voi sattua ihan mitä vaan ja ihan koska vaan, niin jokaisesta arkisesta päivästä oppii nauttimaan. Ja jokaisesta ystävästä, asiakkaasta ja tapahtumasta. Niinkuin vaikka siitä, että ensi lauantaina on häät (kolmannet tässä maassa) ja sen päälle Nightwishin konsertti. Kuinka onnekas sitä ihminen voikaan olla? Rauhaa ja rakkautta kaikille.

Likka läks!

Sinne meni. Maailmalle.

Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.

Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!

Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.

Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!

Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.

Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?

En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.

Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!

Tammikuu

Tammikuu on vierähtänyt taas kerran kovaa vauhtia (vaikkakin juuri tammikuu saakin, sillä sen jälkeen alkaa melkein ihankohta jo kevät) ja elämä on soljahtanut uomiinsa. Uusi työhuone tuntuu jo ihan tutulta ja mukavalta eli sen suurempia tuskia ei tämä siirtymävaihe tuottanut. Tammikuussa on myös ehditty käydä äänestämässä Valmetin Atlantan toimistolla (oikeasti kaupungin nimi on Duluth eli ihan Atlantan liikennesumpusta kuuluisaan keskustaan asti ei tarvinnut ajella) ja vaikka olisin suonut Saulille vauvaloman, niin on ihan kiva, ettei tarvitse toistamiseen tuota neljän tunnin (suuntaansa) ajoa suorittaa. Onnea siis Sauli, Jenni, vauva ja Lennu.

Seuraava jännityksen aihe onkin sitten likan lähtö ja hintojen korotus. Tässä on vielä reilu kaksi viikkoa aikaa pakata ja odottaa uutta rinnakkaiskorttia neidolle saapuvaksi, sillä lähtöpäivä on Valentinuksen eli Ystävänpäivä. Äiti on aloittanut valmistautumisen suunnittelemassa mukavia juttuja eli tekemistä: Ystävänpäivänä pienet juhlat, Pohjois- ja Etelä-Karoliinan naistenviikoloppu, Laskiaisjuhlat, teatteria, yhdet häät on taas tiedossa ja sitten vielä Nightwishin konsertti. Kaikkeen sitä itsensä laittaa....

Mutta koska on kuitenkin vielä tammikuu, niin tokihan sitä piti (taas kerran) miettiä mitä elämältään haluaa herran uutena vuotena. Tänäkään vuonna en tehnyt uudenvuoden lupausia, mutta aloitinpas taas kolmen vuoden tauon jälkeen joogan. En ole ihan varma oliko se hyvä juttu, mutta tuleepahan taas haastettua (sananmukaisesti) kroppaa eri tavalla. Eilisessä slow flowssa olin kuolla tärinään ja raivostuin show off -vetäjään, joka käytti 10 minuuttia päälläseisonnan harjoitteluun (eli käytännössä esitteli kuinka hän itse osaa sen tehdä) ja sitten lopuksi sanoi, että jokainen saa toki tehdä juuri niinkuin itse haluaa, eikä päälläseisonta ole joogan päätarkoitus. No, ehkä siihen ei sitten tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa. Onneksi paikka on isohko eli tämän herrasmiehen tunnille ei tarvi enää ikinä mennä! (Tuli sitten jälkikäteen sanomaan mulle, että olisi kuitenkin hyvä vähän haastaa itseään... lykkäsin käyntikortin kouraan ja sanoin, että näitä haastajia ihan työkseni korjailen.)

Mutta sitten on vastakkaisiakin kokemuksia eli sain uudeksi asiakkaaksi ansioituneen kiropraktikon, joka oli kommentoinut hoitoani kollegalle, että aika helläkätiseltä se Katan hoito tuntui... aluksi. Sitten illalla todellisuus alkoi valjeta ja fakta jäsenkorjauksen syvälle ulottuvasta vaikutuksesta alkoi tosiaankin tuntua. Näistä hetkistä minä nautin. Kun saa osoittaa ihmisille, että no pain, no gain on täyttä bullshittiä! Todellinen hoitaminen ei tarkoita lihasten lievää pahoinpitelyä. Tästä alkaa uusi aika eli uusia asiakkaita lienee tiedossa. Toivottavasti.

Ja sitten on muistettava jättää aikaa myös opetushommille, Tällä hetkellä minulla on kolme opiskelijaa ja mahdollisesti neljäskin tulossa! Aika hauskaa, kun ottaa huomioon missä asun. Vaan menee kyllä tuntisuunnitteluun aika paljon aikaa, kun ei ole oppikirjaa eikä omaa materiaalipankkia. Vielä. Sinnehän se wikiin kertyy koko ajan.

Sanoisinko siis, että vuonna 2018 elämäni näyttää työn puolesta aika samanlaiselta kuin se näytti vuonna 2008, joskin painopisteet on kääntyneet toisinpäin: hoitamista ja opettamista. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, mutta kevät kolkuttaa jo ovella. Mitä muuta tässä enää voisi toivoa?

2018 on työtä työtä työtä!

Juhlakaudesta on selvitty ja arki on jo melkein alkanut. Tässä olisi vielä hääpäivä juhlimatta, mutta tänä(kään) vuonna emme sen kummemmin juhlista, sillä rouva ei ole kotosalla. On tässä jo juhlittukin eli tavallista arkea kaipaa kai itsekukin. Kerron viikonlopustani vähän myöhemmin.

Uudelle vuodelle en luvannut tänä(kään) vuonna mitään, mutta toki tilikausi tuli loppuun ja uusi on alettava jollain lailla tavoitteellisesti eli maltillisia suunnitelmia on tehty. Aikomuksenani on taas tehdä töitä innolla ja myös vähän enemmän kuin männä vuonna. Puolen vuoden kotona työskentely oli ihan kiva vaihe, mutta siis vain vaihe, ja nyt on aika iskeä isompaa vaihdetta silmään. Mutta ihan rauhallisesti nyt alkuun.

Vein jo pääosan tavaroista uuteen toimistooni ja tässä vaiheessa on tietenkin kiva ajatella, että maanantaina se alkaa. Olen toki innoissani, mutta en höyryä satapäänä eli jotain on kai opittu. Olen opetellut uutta ajanvaraussysteemiä (noihin menee aika aikaa ihan haaskoon, mutta ei kai sitä muuten opi kuin yrityksen ja erehdyksen kautta) ja luonut taas uutta kontaktiverkostoa. Sain juuri uuden kiropraktikon  asiakkaaksi eli aloitimme vaihtohoidot. Tämä on aina jännittävää, varsinkin, kun kyseinen tohtori on ollut alalla jo kauan ja osaa laajalla skaalalla erilaisia hoitomuotoja. Näin ne jyvät seuloutuvat ja olen kiitollinen sille yhteistyötaholle, joka meidät juonitteli yhteen. Kotitoimistoon en oikeastaan edes halunnut uusia asiakkaita, mutta nyt on taas aika uudistua ja markkinoida. Niin, ja nostaa hintoja. Tässä ollaan vastatusten sen tosiasian kanssa, että enempää en pysty (tätä hommaa) tekemään, eli parempi kate tulee vain hintoja nostamalla. Ja sitten on taas maksettava sitä vuokraakin.

Hinnoittelu on kai jokaisen pienyrittäjän akilleen kantapää. Ainakin minun. Täällähän jonkinlaista hierontaa saa 60/tunti, mutta noissa tapauksissa tunnista jää oikeasti 50 minuuttia hoitoaikaa. Vertailun vuoksi Ballantyne-hotellista tunnin hoidon saa hintaa 140/tunti. Jotta jonkinlainen järki pysyisi hommassa, niin olen tutkinut yhden iltapäivän terapeuttisen hieronnan hintoja (se on lähin kategoria, johon voin samaistua) ja hintahaarukka on 70-105/tunti. Tuleva kumppanini tekee erikoishoitoja (mm. lymfahoitoa arpikudokseen; lue kosmeettisten leikkausten jälkihuoltoja, cranio-sakraaliterapiaa ja äänihierontaa) ja laskuttaa 90-95/50 minuuttia.

Minä olen tähän asti pyytänyt 80/tunti ja antanut vielä alennuksia, jos on ostanut etukäteen 3 tai 5 hoitokertaa. Tuo 80 pitää nyt hilata 90:iin. Se ei kuullosta järkyttävän pahalta, mutta pääosa hoidoistani on 75 minuutin mittaisia ja sille tulee nyt sitten hintalapuksi 105taalaa. Se kuullostaa isolta. Mutta iso on hommakin! Ja koska olen aivan liian kiltti ihminen, niin annan siirtymäajaksi kaksi kuukautta eli nyt saa hamstrata. Näistä korotuksta aina joku suuttuu, mutta se on kai hyväksyttävä. Kutsumus ei tuo leipää pöytään.

Tämän lisäksi aion pikkuhiljaa opetella tekemään tuota lymfahoitoa, jota markkinoidaan ihan surutta rahakkaille. Totuushan on, että tässä maassa tehdään paljon tissi-, persaus-,  nassu- ja vatsamakkaraleikkauksia ihan kosmeettisista syistä. Olisi ylevää, jos voisi auttaa vain sairastapauksissa kirurginveitsen alle joutuneita (he ansaitsevat tämän hoidon mielestäni puoleen hintaan, koska ovat jo omaisuutensa pantanneet kymmenien tuhansien arvoisten hoitojen kanssa), mutta totuus on, että kauneusleikkauksia tehdään hirvittäviä määriä, eikä jälkihoitoa ole riittävästi. Jokainen ihminen ansaitsee toimivan kehon ja jos asiakkaalla on rahaa matkustaa jonnekin ulkomuotoaan parantelemaan, niin samalla rahalla hän ansaitsee hoitoa, jottei arpikudos tukkeudu ja aiheuta uusia terveysongelmia. Jos minä saan tästä 50 minuutin hoidosta 80 käteen HUOMATTAVASTI HELPOMMALLA TYÖLLÄ  kuin omani on, niin miksi ei. Tänä vuonna yritän taivuttaa omaatuntoani tässä suhteessa.

Kaiken tämän lisäksi minulla on tällä hetkellä kolme suomen kielen opiskelijaa eli töitä riittää silläkin saralla. Vaan miten saisin aivot hiljaiseksi opetustuntien jälkeen? Ihan eri tavalla jää prosessointi päälle tuosta vanhasta työstä ja tunteja tulee suunniteltua unissaankin. Tässä olisi siis oppimisen paikka.

Ja jottei elämä olisi pelkkää työtä, niin olisi kiva saada niitä vierailijoita! Minähän en tänä vuonna Eurooppaan aio. Mutta pikkubreikkejä pidän mieluusti ja tutustun paremmin tähän nykyiseen asuinmaahani.

Uuden vuoden aatto

Täällä on kylmä! Nyt pitäisi aikuisten oikeesti etsiä ne jäljelläolevat alusvaatteet, jotta tarkenisi mennä lenkille. Tiedän, että olen naurettava, mutta kun niitä talvivaatteita tarvitsee kerran kolmessa vuodessa, niin on vaan yksinkertaisempaa pysyä sisällä. 

Ensimmäinen kuorma eli painavat tavarat, joihin tarvitsin miehen kantoapua, on viety uuteen toimistoon. Ihanaa! Teen vielä ekan viikon kaksi työpäivää kotona, ja sitten menen kurssille torstaista sunnuntaihin, mutta maanantaina 8.1. aloitan uudessa paikassa. Näin se sitten kääntyi uuteen vuoteen ja uuteen paikkaan. Minä pääsääntöisesti tykkään muutoksista eli toivottavasti tämä tuo lisäenergiaa työhön. Uutta on hyvä oppia.

Ja työllistävä vaikutus on silläkin, että tammikuusta minulla on siis 3 opetettavaa suomen kielessä eli siihenkin olisi aikaa irrotettava. Nettikurssien ylläpitö vie aina enemmän ajallista panostusta kuin kuvittelee, eli oppimisen paikka kai sekin. Tuppaan vaan innostumaan. Kaksi tunti hujahti iltapäivällä. Olisiko siis aika irrottautua facesta, joka vie ihan liikaa aikaa tyhjänpäiväiseen? Yritän! 

Uusi vuosi vaihtui siis työtä tehden ja telkkaria katsoen, sillä muuhun ei ollut voimia. Joulukuu oli yhtä juhlaa, mutta vuosi vaihtui ihan kotona lötkötellen. Tänäkin vuonna painuin pehkuihin hippusta ennen puoltayötä, kun silmät painuivat kiinni. En myöskään tee uuden vuoden lupauksia. Vuosi 2017 oli kaikin puolin hyvä ja sellaista toivon uudestakin. Elämä vie, äiti sopeutuu parhaansa mukaan! 

Ja tämäkin on valmistunut.