Kuin eläisi jonkun muu elämää.
Kuin ajaisi autolla kahdeksankaistaisella highwayllä kolmen tähden jenkkielokuvassa.
Kun on kaiken mukavuusalueen ulkopuolella ja silti uskaltaa ottaa askeleen ja etsiä uusia paikkoja.
Kun ajaa pimeässä ja olettaa olevansa oikealla reitillä, mutta mikään ei näytä tutulta ja kahdeksan mailia tuntuu kahdeksaltakymmeneltä.
Kun tuntee pakottavaa tarvetta kertoa jollekin juuri tästä, mitä kokee ja näkee juuri nyt, eikä ketään ole läsnä.
...sitä on kuulkaa ikävä!
Eilen juuri mietin, että tuntuu kuin eläisin jossain absurdissa vieraskielisessä elokuvassa, sellaisessa jossa ei ollenkaan arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu ja joka tuntuu loppuvan mystisesti kesken. En ole oikein sentyyppisistä elokuvista innostunut mutta tässä sitä nyt ollaan. Tulee mieleen lukioaikojen leffaillat Helsingin pienissä hämyisissä elokuvateattereissa joita ei enää ole; niissä yritin saada kiinni toinen toistaan oudompien muunmaalaisten elokuvien juonesta. Mailmassa ei taida olla montaakaan ihmistä jotka tietäisivät ja tuntisivat nämä kaksi todellisuuttani, lukioaikojen Helsingin ja tämänpäivän Khartumin. Yksinäistä on välillä tämä ulkomaalaisuus!
VastaaPoista