Muisteloita

Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?

Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.

Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!

Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!

Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.

Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)

Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.

Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.

Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.

Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?

Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.

Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)

Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä.  Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)

Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen  niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?

2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.

Hyvää elämää Sinulle!

Villiä melskettä, helinää helskettä

Villiä melskettä, helinää helskettä

Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!

Meidän joulumme on tänä vuonna taas  vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä  hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.

Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.

Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!

Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne  äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.

Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.

Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut  seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.

Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!

Collegeen vai collegeen?

Tässä olisi väliaikatiedotusta opiskelijaelämästä. Joululoma häämöttää ja vielä on viimeiset rutistukset edessä (lukukausi jatkuu loman yli eli loppukokeet on tammikuussa), mutta yliopistohakukausi on parhaimmillaan!

Minä olen ollut tutustumassa kahteen arvostettuun oppilaitokseen, ja siitäpä sananen tässä. UNC Chapel Hill (Pohjois-Karoliinan ylläpitämä oppilaitos) on perustettu 1789 ja sielä opiskelee noin 20.000 perusopiskelijaa (undergraduate). Kyseessä on erinomaisen arvostettu oppilaitos ja suurin tiedekunta on College of Arts and Sciences. Meidän jälikasvua sinne vetää mahdollisuus opiskella Korean kieltä ja kulttuuria pääaineena.

Chapel Hill on erinomaisen arvostettu ja sisään pääseminen vaatii hyviä tuloksia koko neljän vuoden opiskelun ajalta (esim. keskiarvo, joita on useammanlaisia painotettuja tai sitten ei), korkeat pisteet SAT ja/tai ACT -testeissä sekä paneutumista hakuprosessiin, jossa täytyy mm. kirjoittaa essee itsestään. Jälkikasvulla on edellytykset päästä sisään, mutta rima on sen verran korkea, että takeita ei akateemisten pisteiden perusteella ole. Luulemme, että likalla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet erottua joukosta, ja päästä siten sisään, mutta sitten tuli väliaikaisesti lunta tupaan: Chapel Hill vaatii kaikilta international studenteilta (kun ei ole legal resident) Toefl-testin osoittamaan osaamista englannin kielessä.

On tietenkin turhauttavaa, että neljän vuoden (no 3 ja puolen) opiskelun ja neljän erinomaisesti suoritetun English honors (korkeimman tason) -kurssin jälkeen, kielitaito on erikseen osoitettava standardoidulla ulkomaalaistestillä, joka maksaa $300; mutta tehtävä se on, jotta hakupaperit otettaisiin käsittelyyn. Näin siis prosessi vähän viivästyy, mutta ei tokikaan kariudu tähän. Neiti joutuu siis aloittamaan joululomansa testikeskuksessa.

Ehkä siis sinne kymmenentuhannen asukkaan kampukselle nauttimaan massaluennoista ja mahdollisuudesta erikoistua Korean tuntijaksi. Jos ne raha-asiat saadaan hoitumaan: in state lasku olisi (äidin ja isin nykyisillä verotiedoilla; ja kyllä: autonostovuosikin on ilmoitettava) 20.000 vuodessa ja out of state siihen rapiat 15.000 päälle. Eikä se, että asumme in this state, suoraan edellytä tuota in state tuition:ta, koska olemme viisumiasiakkaita. Kahdenkeskiset neuvottelut vasta antavat varmuuden todellisesta rahasummasta, mutta pieni se ei missään tapauksessa ole. Siihen sitten haetaan scholarshippejä päälle ja kartoitetaan mahdollisuudet työskennellä kampuksella, opintolainat jne. Mikään ei ole varmaa, koska a) international b) ulkkis ja c) ei-kansalainen. Jos vihreä kortti ehtii ennen päätöstä, ja jos likka sisältyy siihen, niin se muuttaa tilanteen. Kai.

Toinen vierailukohde oli yksityinen college etelä-Karoliinan puolella. Tässä tapauksessa ei siis ole in tai out of state funktiota, sillä se on raha, joka ratkaisee. Wofford on hyvä, vanha (perustettu 1854), mutta pieni Liberal Arts yliopisto, joka takaa laajan yleissivistyksen ja kannustaa opiskelijoita (ilman erillista rahallista panostusta ja osana ohjelmaa) opiskelemaan vähintään yhden lukukauden ulkomailla! Undergraduate opiskelijoita on alle 2000, joten luennoilla on ekana vuonna maksimissaan 25 opiskeljaa (Chapel Hill 200) ja seniorina alle 10. Woffordin lukukausimaksu on semmoinen kaunis  50.000/vuosi, joka sisältää sitten kaiken: asumisen, ruuan, vessat siivotaan asuntolassa jne. Kakkosluokasta (=sophomore)  lähtien pääsee asumaan solukämppiin eli saa oman huoneen.

Ulkomaalaisuus ei tähän vaikuta, ja kielitaidon testaukseksi riiti, että neiti osasi puhua (no, onhan siellä myös ne kaikki arvosanat). Opiskelija-viisumin hankintaan koulu vaatii osoittaa, että perheellä on maksukykyä suorittaa maksu; meillä ei kyseessä ole opiskelija-viisumin hankinta, joten normaalit verotulot ehkä riittävät. Miksi tämä siis on meidän listalla, sillä eihän meillä ole heittää pöytään edes sitä 20.000/vuosi, saati sitten 50.000? Koska Wofford jakaa vuosittain 46.000.000 apurahoja opiskelijoilleen! Ja jos opiskelijoita on 1600, niin matemaattisesti siitä voisi kolahtaa isohko osa. Jos siis haluaa pieneen oppilaitokseen ja jos pääsee sisälle.

Jännitettävää siis riittää. Kuriositeettina mainittakoon, että urheilu on kummassakin paikassa erinomaisen tärkeässä asemasa ja sitä korostetaan koko ajan. Meikäläinen vain ei osaa innostua Tar Heelistä tai siitä, että Panthersien omistaja rahoittaa Woffordiin sekä uuden sisästadionon (koripallo) että Arts Centerin (Carolina Panthersien harjoituskenttä on Woffordissa). Toinen on 2,5 ja toinen 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Toiseen saa viedä oman auton, toiseen ei. Toisessa voi keskittyä bisnekseen ja korean kieleen, toisessa saa laajemman pohjan ja pääsee todennäköisesti oikeasti Koreaan. Molemmat maksaa. Kumpikin on vasta lähtökohta, sillä undergraduate ei vielä riitä kovin pitkälle. Onneksi minun ei tarvitse päättää...

Ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä; hakuprosessi on kesken neljään muuhunkin collegeen, joista kahdesta on jo saapunut hyväksymiskirje. Paikka siis on, mutta tähtäin on korkeammalla. Tulee kyllä mieleen oma hakuprosessi sata vuotta sitten: se oli Tampere tai ei mitään. Onneksi Tampere voitti, vaikken edelleenkään kannata sen koommin Tapparaa kuin Ilvestäkään.

Tuulta purjeissa!

On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?

Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.

Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.

Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.

Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?

Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.

Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).

Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.

Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!

Perinteet vai uudet tuulet?

Alkaa tämä nihkeä marraskuu vedellä viimeisiään ja täällä se tarkoittaa joulukauden avautumista. Onhan se ensimmäinen adventtikin jo huomenna. Kuten saatatte ymmärtää (ja sama meininki on taatusti myös Suomessa), kaupat, puistot ja muut yleiset paikat ovat olleet joulukoristeltuja jo pitkään ja joululaulutkin ovat soineet jo tovin, mutta nyt on lupa laittaa pihat asiaankuuluvaan tällinkiin.

Minähän tänä vuonna laitoin sesonkivalot jo hyvissä ajoin, kun kelloja siirrettiin, eli olin valaistuksen puolesta aika suomalainen. Hillittyjä valoja pimeyteen. Tai no, ihan vaan pikkuisen ostin värivaloja, koska uudet traditiot tässä tietenkin pukkaavat ihon alle maan tavalla. Tänään sitten levittelin niitä varsinaisia joulukoristuksia pihalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että eihän tämä vielä riitä. Näyttää aika paljaalta, joten jätin vielä kuvaamatta. Katsotaan onko kaupoissa ensimmäistäkään koristetta jäljellä ensi viikolla; jos on, niin saatanpa ostaa vielä pari.

Tämä viikonloppu on täällä pyhitetty joulukuuusen hakemiseen ja kodin pukemiseen jouluiseksi. Kenelle se sitten tarkoittaa 200 koristeen ja kenelle 2000 koristeen ja asetelman laittamista (tai sitten joulua ei vietetä ollenkaan). Meille (siis minulle) se ei tarkoita vielä muuta kuin muutaman seinäkoristeen ja kynttelikön esiintuomista, sillä kuusi on mielestäni liian aikaista tuoda. Haluan ehdottomasti kuusen, mutta haluan myös, että siinä on neulasia vielä aattona! Tavallisesti hankin sen noin viikko ennen joulua ja tänä vuonna meille tulee muutama ystävä glögille lauantaina 19.12. joten siihen mennessä joulu täytyy laittaa esille. Siiheksi myös teen pari joulukakkua, -torttuja ja ostan piparit. Tai ne on jo ostettu, sillä töissäkäyvänä en viitsi panostaa kaikkeen kotitekoiseen.

Joulumme on ruokapuolesta varsin suomalainen ja sitä vietämme ehdottomasti aattoiltana, mistä en varmaan tule koskaan tinkimään! Koska meillä kuitenkin on tuo mantteli (ja jouluvieraita), niin laitan myös minisukat takan eteen ja sujautan jotain joulupäiväaamuksi sukkiin. Mutta en jätä maitoa enkä pipareita pukille... siihen voin kyllä helposti ryhtyä sitten, kun on asiaankuuluvan ikäisiä lapsukaisia. Tai ehkä sitten laitan kyltin piipun juurelle, että kiitos pukki, mutta olet jo käynyt täällä eilenillalla.

Muita jouluisia juttuja ovat jouluvalokierros (ehkä vain naapurustoissa tai sitten ajelemme joulukaupunkiin tai Botanical Gardeniin, jonka valot ovat kuulemma näkemisen arvoiset) ja aatonaaton rivitanssi saluunassa! Sen amerikkalaisempaa ei oikein ole ja minä tykkään tanssimisesta, niin mikä jottei. Tänä vuonna menemme katsomaan myös Pähkinänsärkija -baletin ja joulukonsertiksi olen valinnut Soulful Noel -konsertin. Me emme käy kirkossa (emme ole sellaista valinneet, emmekä kaivanneet; vaihtoehdoista ei suinkaan ole puutetta), emmekä hautausmaalla, mutta sytytän kynttilöitä rakkaille. Jouluajelua tai pulkkamäkeä ei sattuneista syistä tule harrastettua, emmekä olen myöskään käyneet luistelemassa, vaikka se olisi mahdollista täälläkin. Tämä perhe ei oikein ole talviaktiviteettipainotteinen, mutta saatamme hyvinkin mennä puistoon kävelemään ja sulattelemaan kinkkua tai laatikoita.

Joululauluja meillä sitten kyllä kuunnellaan konsertin lisäksikin. Varmaan jonkin verran jouluradio.fi:tä, mutta omia CD:itä leipoessa ja jouluruokaa laittaessa. Ehdottomasti! Kotona mieluiten suomeksi, mutta iso osa joululauluista on universaaleja ja saahan sitä itse hymistä mukana omalla kielellään. Ja kuusessa on pääosin Suomesta tuotuja koristeita ja tähti latvassa! Ei koskaan mitään enkeleitä tai muuta hömppää. (Paitsi ihan pikkuisen.)

Mutta jouluun on vielä aikaa, joten sittenpä muutama sananen Kiitostelupäivästä. Olen sarkasmin varjolla ominut juuri tuon nimikkeen, vaikka oikeasti pidän kovasti Kiitospäivän ideasta eli ajatusten suuntaamisesta kiitollisuuteen ja yhdessäoloon. Mutta totuushan on, että ylensyömisen ja turhan shoppailun juhlaksi Thanksgiving on muuntunut ja pisteenä iin päälle ovat hervottomat ruuhkat (lentokentillä) teillä ja kaupoissa. Black Friday on niin turha juttu minun elämässäni, mutta suon säästöt niille, keille se on välttämättömyys. Turhan krääsän ostamista kritisoin, mutta ostan sitten itsekin lisää niitä jouluvaloja (vaikka jätin käyttämättä Targetin tarjouksen, jossa ostamalla yli satasella jouluvaloja, saisi viisikymppiä alennusta) eli olisi syytä katsoa peiliin.

Tavallaan kaikkeen tähän krääsään siis turtuu ja hukkuu, eikä enää näe itse totuutta. Olemme myös omaksuneet rakkaan ystäväperheen kanssa uuden tavan nähdä Kiitospäivänä ja juhlistaa sitä yhdessä (tänä vuonna siis jo toinen perinteinen Kiitostelu) ja sehän tarkoittaa sitten sitä, että joko me tai he ajavat 460 mailia eli 740 kilometriä yhteen suuntaan. Tai sitten kumpikin perhe puolet tuosta matkasta ja tapaamme Savannahissa, kuten tänä vuonna, mutta joka tapauksessa bensa palaa ja törsätään hyvään ruokaan. Sitähän perinteet ovat: hyvää ruokaa, jotain uutta, jotain vanhaa ja sininen Suomen lippu. Ja tietenkin käsien yhteenliittäminen ja kiittäminen...

Itsenäisyyspäivä sitten taas on enemmänkin mielessä kuin toimissa, mutta karjalanpiirakat ja lanttuloora kuuluvat kuvaan. Tänä vuonna piirakkatalkoot osuvat juuri 6.12. ja samalla tehdään joululaatikoita yhteispohjoismaiseen joulujuhlaan. Eli sopeutumista on tarvittu siinäkin; meidän joulujuhlassa on Lucia-kulkue ja kaikki norjalaiset, ruotsalaiset (islannistakin jotain), tanskalaiset ja suomalaiset herkut, joita mieluusti maistelemme, vaikka rosolli se tärkein onkin.

Vaikka välillä tuntuu, että antaisi vaikka pikkusormensa, jotta voisi viettää jäätävän kylmää, lumista ja kotimaista joulua Suomessa, niin totuus löytyy jostain muualta. Olemme tuoneet suomalaisuuden vahvasti mukana ja elämme suomalaisten perinteiden mukaan, mutta maailmankuva on avartunut ottamaan vastaan uusia tapoja, erilaisia traditioita ja näkemään asioissa niiden puolet. Ja se on vain ja ainoastaan rikkautta, sillä itse voi niin paljon omiin tekemisiinsä (ja ajatuksiinsa) vaikuttaa.

Minulla ei ole mitään viisastenkivea mihinkään asiaan, mutta nyt vasta ymmärrän mitä on monimuotoisuus ja ihmisten välinen ystävyys. Se kun ei ole kiinni kielestä, tavoista, kansallisuudesta tai ihonväristä. Ystävyys on yhteistä tekemistä ja kanssakäymistä. Se ei ole sanahelinää tai hienoja teorioita (joille on aikansa ja paikkansa), vaan sitä, että uskaltaa oppia toiselta ja näkee itsensä toisenlaisten silmien läpi.

Traditiot taas pitävät meidät kiinni juurissamme, mutta nekin on tehty muuntuviksi. Kiitospäivän kunniaksi on sanottava, että saa olla kiitollinen kaikesta opista, johon on uskaltanut ryhtyä. Välillä (monesti) tuntuu, että joutuu luopumaan niin monesta, kun asuu toisessa maassa, mutta eihän se ole edes totta. Tosiasiassa saa ymmärrystä siitä, että osaa, muuttuu ja pärjää.

Mutta tottavie se tuntuu paremmalta, kun saa välillä posmottaa omalla kotomaisella kielellä ja vahvistaa omia juuriaan. Jaksaa taas olla oma parempi itsensä jonkin aikaa.

Marraskuu

Kyllä se marraskuun pimeys yltää tännekin. Kaikilla tasoilla. Puoli kuusi alkaa olla jo pimeää ja ketä aamun (kello 7) valoisuus muka on ikinä lohduttanut?

On sitten satanut kaksi viikkoa vettä ihan esterimäisesti ja tekis mieli pistää pää peiton alle ja nukkua keväänkoittoon. Silläkin uhalla, että tänään taas vaihteeksi paistaa aurinko eli ei olla lähelläkään kotomaan talvisia pimeyksiä. Saati edes lämpötiloja. Eilen oli 9 astetta (Tampereella näytti 10) lämmintä ja minä palelin kolmissa villasukissa niin, että päätin mennä kylpyyn. Joka auttoi varpaitten palelemiseen, muttei saunakaipuuseen. Ja tänään kutittaa.

Tänään onkin sitten lenkkipäivä, sillä saattaa mennä 20 rikki ja se paistaa. Ah kuinka ihanaa, sillä kaamosmasennushan tässä meinasi uhata. Sillä sadesää täällä on verrattavissa lumipyryyn Suomessa. Liikenne tukkoaa ja osa ihmisistä jättää muut kuin pakolliset menot menemättä ja usein myös maailman paras hoito on juuri se ylimääräinen meno. Tänä maanantaina siis neljä asiakasta peruutti hoitonsa. 4. Se on kolmanneksen budjettilovi pienen ihmisen viikottaisessa elämässä.

Mutta positiivisesti katsottuna se tarkoittaa enemmän aikaa istuksia Secret Chocolatierissa (kantakahvila, jossa mulla on oma muki) ja kilkutella läppäriä. Jaa tehdä budjettia kirjanpito-ohjelmalla? Tai kirjoittaa raflaavaa ja sivistävää työblogia? Suunnitella loppuvuoden workshoppeja? Kirjoittaa osoitteita joulukortteihin (huom. vain asiakkaille, sorry)? Kerrata anatomiaa?

Mutta kun on tämä kaamosmasennus... ja jotta pystyisille sillain ihan oikeasti myötäelämään tätä arkea, niin kerronpa vielä päivänpolttavat puheenaiheet. Vielä ei olla ihan presidentinvaalien ytimessä (oikeesti, edellisiä vaaleja käytiin, kun me suunniteltiin tänne muuttoa!), vaan puheeaiheita on 3:

1. Southpark Mall päätti olla pystyttämättä joulukusta keskiaukiolle ja kansa ryhtyi vastarintaan. Minäkin sain kolmelta henkilöltä sähköpostiviestin, jossa pyydettiin allekirjoittamaan adressi kuusen puolesta. No en allekirjoittanut, mutta kuusi tulee sittenkin paikalle, ihan ilman panostani.

2. Starbucksin tämän vuotisissa joulumukeissa (niissä pahvisissa) ei ole tonttuja, poroja eikä edes lumihiutaleita. Siitäkös kansa suuttui, kun kristillistä perinnettä näin loukattiin. Mutta uskontoa ei saa silti näkyä. Vaikka siis juurikin boikotoin sturbuksia ja kostoksi laitan kuvan mukista, josta kahvini tällä hetkellä juon. Minulle nämä perinteet kun on kaikki kaikessa.

3. Black Friday lähestyy uhkaavasti ja yhä useampi ketju on auki Thanksgiving-iltana kello 6 alkaen. Mutta sitten yhä useampi pysyy suljettuna, kun kansa haluaa arvostaa perinteitä ja perhearvoja. Nyt olisi enää päätettävä onko perheemme arvo yhdessä shoppailu vai kalkkunan ylensyönti!

Mutta vielä on pari viikkoa aikaa ennen kiitostelua Savannahissa ja siiheksi olisi sitten saatava tulehtuneet scalenes-lihakset epätulehtuneiksi. Ja kirittävä kiinni tämän viikon asiakasvaje. Vaikka itseasiassa kai nuokin ovat toistensa vastaisia toimintoja. Ehkä sittenkin istuksin tässä vielä työntämässä kaikkia mahdollisia toimintoja hivenen tuonnemmaksi ja keskityn katselemaan kuinka pihalla paistaa aurinko, vaikka pääkopassa vallitseekin sumu. Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia.

Syksy ja arki. Arki ja syksy.

Helou, minä täällä taas. Arki rullaa ja marraskuun pimeys häämöttää vain yhden kellonsiirron takana (me ollaan tässäkin asiassa viikko jäjessä). Biitsi-viikonloppu tyttöjen kanssa on haalistunut muisto ja vettä sataa kuin Esterin paremmasta puoliskosta. Tämä on nyt sitä arjen ylistystä ja tavallista elämää.

Halloweeni on sitten ens viikonloppuna ja olen jälleen varannut säkillisen karkkia jaettavaksi. Vaikka en niin kauheasti tuosta trik-oor-triitingistä tykkääkään, mutta kun kävin Walmartissa, nin sinne ne karkit hyppäsi ostoskoriin. Ihan itse. Ja sittenniin mennäänkin pohjoismaisten ystävien (me ollaan taas melkein norjalaisia yksi ilta)  luokse syömään eli en ole niitä karkkeja jakamassa. Mutta saa sen kulhon jättää sinne pihalle itse otettavaksi ja ihan on kurpitsakin valmisteltu. Ja ihan pikkuisen lisäsin jouluvalojen näkyvyyttä, kun ne sinne etuaikaan tälläsin. 

Varsinaiset jouluhärpäkkeet (meille tulee PORO) lisään sitten lähempänä jouluvieraiden saapumista! Odottakaapas vain. Ja olen sitten ensimmäiset joululahjatkin ostanut, kuinkas muuten. Meikäläinen ei tunne käsitettä ’viime tippa’.

Bisnekset pyörii tässä kuussa sillä lailla, että viimeisillä voimilla mennään joka toinen päivä, mutta sitten taas helpottaa. Kun saisi tasattua vielä virtaa tasaisemmaksi ja pystyisi pitämään yhden arkivapaan. Tai pystyisihän sitä, muttakun aina täytyy varautua pahimman varalle. Ja olisi opittava luottamaan siihen, että kyllä ne sieltä tippuu, ne asiakkaat. Se on tämä ikuinen dilemma: suomalainen ’työ puhukoon puolestaan’ versus jenkkimäinen ’markkinointia on ikuinen pepsodent-hymy ja itsekehu aina ja kaikkialla’ vieteri, joka naksuu ja paukkuu. 

Ja minähän en siis määrällisesti  enempää asiakkaita oikein kaipaakaan, mutta kattokaas kun, tässä täytyy olla itse kaiken katolla ja johdattaa sitä virtaa. Jonka tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin itsensä tunnetuksi tekeminen. Sillain, että parin vuoden päästä voi pyytää ihan mitä vaan ja asiakkaat maksaa mukisematta. Tavoite hoitaa 10 asiakasta viikossa ja tienata sillä $6000 kuussa. Eihän se tee kuin $150/tunti. Jotta siinä se suomalainen työ puhuu puolestaan. 

Mutta ei ihan vielä, sillä yliopistomaksulaskelmia on tehty mamman aika paljon pienemmillä tuloilla ja semmoinen 23.000 vuosi sieltä vissiin sitten tulee maksettavaksi. Riippuen siis tietenkin perheen tuloista, tyttären koulumenestyksestä, itsensäkehutaidoista ja noin kolmestakymmenestä muusta asiasta, jotka eivät ihan vielä ole selvinneet. Kenellekään. 

Ja kaikki tämä on niin helppoa, kun on kärsivällinen, rauhallinen ja malttaa mielensä. Siis ihan niinkuin minä. Ja sokeri on pannassa ja kahvia saa juoda vain 2 kuppia päivässä. Näin sitä koetellaan naista mäessä. 

Syksyä kaikille!

Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.

Lapsipuoli

On jäänyt tämä kotomaankielinen blogi vähän niinkuin lapsipuolen asemaan. Ja vain siitä syystä, että työblogi on vienyt kaiken ajan ja energian. Sillä sitä pitää päivittää sillain hallitusti ja järkevästi, eikä sinne saa heitellä sarkastisia kommentteja omalla kielellä.

Ja sittenniin täytyy myös ylläpitää virman nassukirjaa. Joka on muuten aika työlästä kanssa, sillä sinnekin täytyisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tai vielä mieluullin ammattimaisia, superlaatuisia kuvia ja tietopaketteja. Sillä koko nassukirja on kovaa vauhtia unohtamassa alkuperäisen tarkoituksensa ja siirtymässä pelkästään mainoskanavaksi. Eihan siellä ole enää yhtään oikeista postauksia. Mutta se on yritettävä pysyä virran mukana, joten minäkin pidän facea enemmän työ- kuin huvivälineenä. Ettäs tiedätte. Seuratkaatte siis tätä blogia, niin tiedätte mitä meille kuuluu!

Niin siinä sitten kävi, että yrittäjäksihän tässä on ryhdyttävä. Selvittelen parhaillaan kuinka laillistaa (LUE: varautua syytteiltä eli turvata omaisuus) toiminta ja kannattaako maksaa perustamiskustannukset. Paikallisee kaupparekisteriin ilmoittautuminen maksaa muutaman satasen ja sehän on tietenkin vuosittainen maksu se. Ja siihen liittyy ilmoitusvelvollisuus eli lomakkeita täytettäväksi. Ja juuri sain hierojatoimikunnalta luvan jatkaa ihmisen koskettelemista seuraavaksi kahdeksi vuodeksi eli vuosittaiset kustannukset vain virallisen toiminnan ylläpitämiseen ovat viidensadan luokkaa (laskin mukaan pakolliset jatkokoulutukset).

Haaste tässä on se, että saan edelleen jatkaa olemattomalla toiminimellä kuten tähänkin asti, mutta jos tässä aikoo laajentaa ja valistaa ihmisiä, niin aina on vaarana, että joku intoutuu liikaa ja sitten puidaan oikeuksia kalliissa paikassa. Minulla on kyllä pakollinen liability-vakuutus, mutta olen yksityishenkilönä vastuussa kaikesta toiminnastani ja loppukädessä omaisuuteni on kaiken panttina. Tai siis toi miähen ja pankin yhteisomistama talo, jonka papereissa minunkin nimeni seisoo.

Siksipä olen suunnitella oikean yrityksen perustamista ja nyt olen jo nimenkin ja trademarkin keksinyt eli siinähän se. Mutta kun ohjeet on tätä luokkaa: sen voi ihan hyvin tehdä itse, mutta mä kyllä käyttäisin varmuuden vuoksi lakimiestä. Ja sehän se sitten maksaa. Ei enempää kuin 2000, mutta vähintään 1500.
Tuossa noi paperit nyt kulkee mukana, muttei niitä tahi lakimiestä ehdi etsiä, kun aika menee blogipäivityksissä. Mää olen kattokaas aallonharjalla ny. Back in business. Right on the track.

Jos nyssitte kiinnostaa, niin tässä on kaikki nettisivut, joiden sisällössä meikäläisen sormet on pelissä:

Mun blogi
Mun nassu
Our Face
Ballantyne Village

Tuolla Villagen sivuilla ei ole meidän tapahtumia tällä hetkellä, kun päivitysvastaava ei ole ehtinyt tehdä mitään. Tai on se tehny mitään, mutta homma tyssäsi oikolukuvaiheeseen. Mitähän tästä vielä tulee? Koska mää opin? Ottamaan rauhallisesti. Mutta tämmöstä tää käsityöyrittäminen nykyään on. Brändäystä nääs!

Ens viikon postaus tuleekin sitten taas biitsiltä. Auringonpalvontaa tiedossa siis. Tai tulvasukellusta.

Graduation Pictures

Avaudun nyt tässä ihan vaan siksi, että saisitte kuvaa siitä, millaisten asioiden kanssa täällä painiskellaan! Ei ole lakkoa, ei mielenilmauksia, ei eläkkeitä, ei sosiaaliturvaa, mutta on suuria päätöksiä edessä.

Likka siis valmistuu Highschoolista 9 (yhdeksän!) kuukauden päästä ja valmistujaiskuvista ensimmäiset (koulun vuosikirjaa varten) on otettu. Neiti otatti vain viralliset, vaikka epävirallisiakin tarjottii, mutta gap and gown -kuvia ei tietenkään vielä otettu! Kun ei ole niitä vermeitä. 

Nyt saisi sitten ostaa paketteja näitä virallisia kuvia, joista yksi julkaistaan siellä vuosikirjassa (voisi myös ostaa puolensivun tai sivun omalle kultahippuselleen ja julkaista siellä vaikka kaikki kuvat esialkupreschoolista lähtien), jonka voi lunastaa miellyttävään noin kahdeksankympin hintaan. Niin, ja laittakaahan ropposianne tulemaan, jotta voin ostaa muistolaatan(! siis oikeesti!) koulun pihaan tuleville polville ihmeteltäväksi.

Täällä kuva. 

Mutŧa ennenkuin ostaa näitä, täytyy muistaa, että tulee myös niitä gap&gown -kuvia, joista saa tietenkin omia paketteja. Ja sitten iso osa lapsista (äideistä) haluaa epäviralliset valmistujaiskuvat, jotka ovat sellaisia yksi ulkona puistossa, toinen keskellä erämaata ja kolmas urbaanissa sykkeessä -otoksia, joita varten tarvitaan ammattikuvaaja. Joka maksaa. Ja ne kuvatkin maksaa. (Ja meillä on prom -kuvatkin lunastamatta ja seuraava prom on pianaikaan tulossa.) 

Lapseni on erinomaisen fotogeneettinen nuori neito, joten epäilemättä voisimme otattaa kaikki mahdolliset kuvat ja koostaa niistä kuvakirjan, jonka sitten voimme lähettää tiedoksoantona kaikille sukulaisille: rakas tyttäremme, se-ja-se-ilman-ä-kirjainta on valmistunut erinomaisin arvosanoin arvostetusta Ardrey Kell -lukiosta silloin ja tällöin. Terveisin ylpeääkin ylpeämmät vanhemmat ja sitten sitaatti vähintään Martin Luther Kingiltä ja ruusunterälehtiä tippumaan aina kun avaat ensimmäisen sivun tästä muistokirjasta. 

Tai sitten uudelleen sisustan neitokaisen huoneen mausoleumiksi, jossa peräseinällä on gop&gown -kuvat, toisella sivulla viralliset ja toisella epäviralliset ja katossa roikkuu prom-kuvia, joita voisin kausittain vaihdella. Hmm... Päätöksiä, päätöksiä. 

Toivotan onnea ja energiaa suomalaisille nuorille, jotka osallistuvat yo-kirjoituksiin! Täällä laaditaan kirjeitä yliopistoille ja raavitaan rahakirstun pohjia. Tässä ollaan pianaikaan pääsemässä kulttuurierojen ytimeen, odottakaapas vaan. 

Haaste sunnuntaipäivän ratoksi

HAASTE, jonka sai Leenalta. 

1.  Paras kirja, jonka olet lukenut viimeisen vuoden aikana  - ja miksi ?

Vaikea kysymys, sillä olen lukenut tosi paljon ja monenlaisia; sekä suomeksi että englanniksi. Mutta nostanpa esiin Jean Auelin Earth Children -sarjan, jonka kuuntelin kesällä audiblesta. Olen sen lukenut ensimmäisen kerran teininä (suomeksi) ja sittemmin uudelleen parikymppisenä (englanniksi) ja nyt kuuntelin (englanniksi). 

Tykkäsin myös David Lagercranzin Girl in the spiders web -kirjasta, joka on jatkoa Millennium -sarjalle. Stieg Larssonin korjat olen myös lukenut suomeksi, kuunnellut englanniksi, mutta leffat ovat ehdottomasti parasta ruotsiksi!

2.  Lempiruokasi asuinmaassasi  - joko itsetehtynä  tai ravintolassa ?

Olen aika kaikkiruokainen, paitsi etten syö mielelläni gluteenia enkä punaista lihaa! Thaimaalainen maustemaailma on niin hyvää, ravintolassa. Kotona uunilohta ja perunamuusia.

3.  Oletko koira- vai kissaihminen ?

Ehdottomasti koiraihminen, mutta koiraksi lasken vain yli 7 kiloiset haukkuvat. Sitä pienemmät ovat rottia. 

4.  Kuinka hyvin tunnet naapurisi ?

En ollenkaan hyvin ja olen kierolla tavalla tyytyväinen tilanteeseen. (Toinen lähinaapuri on dementoitunut rouva, joka esittelee itsensä edelleen joka toinen viikko vuoden asumisen jälkeen. Toisella puolella asuu mukava perhe, jossa on 4 rottaa. Vihaan sitä vikinää, joka niistä räksyistä lähtee, enkä ole hirmuisen otettu myöskään kirkko-keskusteluista, koska kyseessä on Elevation superhyperperhe.)

5.  Lempi juhlapäivä  asuinmaassasi ja miksi ?

Halloweenistä en tykkää ollenska, vaikka rakastan oranssia. Kiitospäivä on mukava idea, kunhan ymmärtää jättää jatkopäivän shoppailuholismin hyödyntämättä. Vastaan siis Thanksgiving.

6.  Kerro esimerkki, jossa suomalaisuutesi tulee esille omassa arkipäivässäsi ?

Kaikessa! Autossa ja pihassa on Suomen lippu ja puhun tankeroenglantia, joten alkuperämaa tulee aina esille. Työssäni suomaisuus ja jäsenkorjaus on minun brändi! Olen läpeensä suomalainen ja suomalainen kansanperinne parantaa kaikki Charlottelaiset. 

7.  Jos voisit muuttaa yhden asian asuinmaassasi, mikä se olisi ?

Koulutussysteemi! Kaikilla tasoilla. Ei muuta!

8.  Löytyykö astiakaapistasi Arabian astioita - ja onko sinulla Muumi mukia ?

Arabiaa löytyy ehkä vain noin 60 kipaletta, muttei yhtään Muumia. Eikä tule. Myös Hackmannia on kunnioitettava määrä...

9.  Mikä on lempikaupunkisi Suomessa?

TAMPERE ❤️

10. Taito, jonka haluaisit oppia ?

Puhumaan asuinmaan kieltä (lähes) virheettömästi. Aksentista viis! 

11.  Suomalainen laulu tai runo, joka herkistää mielesi ?

Kaikki. Varsinkin, jos Pentti Hietanen laulaa. Ja Yö ja Suvi Terasniska. Ja sitten sinne Suomeeni kaukaisehen.. (Sylvian joululaulu)

Haastan kaikki, joita haasteet kiinnostaa, mutta minua kiinnostavat nämä blogi(ihmiset): 

http://elamaajaameriikkaa.blogspot.com

http://edustusrouvanpaivakirja.blogspot.com

http://punainenpihlaja.blogspot.com

Eikä sitten pysty linkittämään tällä iVehkeellä. Taidan lähteä lenkille.

Pari yksityiskohtaa meidän talosta 2

Tämä on kahdessa osassa, koska blogger ja iVehkeet ei edelleenkään sovi yhteen.

Meillä on kolme kylppäri/vessaa. Tämä pölykasa pärisee kaikissa. 

Tämä terassin katto-osuus on miehen ja hämähäkkien välinen asia. No comments.

Tässä kokolattiamaton ja laatan yhdistelmä. A) imurin tamppari yltää noin 5 cm päähän seinästä. B) laatan ja listan välissä on siis puolen sentin (paska)rako. Laatan saumaukset jo sinänsä on aina likaiset. Tämä on siis paraatipaikalla.

Pari yksityiskohtaa meidän talosta

Juu, kauhean kätevä, kun silppuaa pienet ruuantähteet. Ja on aina törkyinen, likainen ja suttuinen. 

Amerikkalaisten rakastama panelointi ruokailuhuoneessa.  12 hinkattavaa pintaa, joihin pöly ja moska tarttuu kiinni melko takkelisti. Onneksi tavallisissa lostoissa on vain 2-6 pintaa ***kele.

Portaiden kaiteet on kauniit. Huomioi listaukset, joiden ainoa tavoite on muodostaa mahdollisimman monta hämähäkkien piilottelupaikkaa. 

Kevättä ilmassa?

Mies tuli juuri kotio lähteäkseen golffaamaan ja oli tyytymätön vallitsevaan säätilaan. Ei, meille ei ole iskemässä trooppinen myrsky (sori vaan Florida), vaan meille tuli kevät.

Aamulla, kun herään aikavälillä 6-7 täytyy pukea verkkarit ja aamutakki, jotta tarkenee juoda aamukaffeet terassilla. Lämpötila ei kipua yli kahdenkymmenviiden ennenkuin kymmenen jälkeen eli aamulenkille tohtii hyvin vielä yhdeksän jälkeen (päivälläkin vain 30 paikkeilla). Aamulla kaivoin villasukat jalkaan. Kosteusprosentti on laskenut alle viidenkymmenen. Pitää kastella perennoita ja mennä ostamaan orvokit postilaatikon alle. Ikkunat olisi hyvä pestä. Likka on väsynyt koulunkäyntiin.

Tänä vuonna elokuu on ollut varsin hiljainen työsaralla (lomakausi menossa, mutta ensi viikolla jo kiihtyy, kun koulurutiinit iskevät kiinni arkeen) eli on ollut aikaa miettiä tulevaa ja sitä kuuluisaa suuntaa, jonka elämässä ottaisi. Tai no, suunta on otettuna, mutta miten paljon tähän työksi kutsuttuun hommaan oikein kannattaisi panostaa aikaa, rahaa ja erityisesti vaivaa.

Yrittäjäksihän en ikinä rupea (kuten en opettajaksikaan koskaan), mutta silti on täytynyt pohtia panostamisen ja elämisen suhdetta. Mitä sitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon jaksaa? Kaikenlaista on tullut matkan varrella luvattua, mutta sitten kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä, niin meinaa mennä pupu pöksyyn.

Olen pyörittänyt hoitolaani nyt reilun vuoden eli etsikkoaika on ohi. Olemme (tai minä olen hyväksynyt asian kolmen vuoden takkuamisen jälkeen) päättäneet jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten nyt on oikea aika miettiä tulevaa ja saada yritystoiminta sellaiseen kuntoon, että sillä elää. Mikä on hieronta-alalla aika kaukainen haave. Ihan miehen palkkapussin varassa tässä ollaan siis edelleen ja likan laittaminen yliopistoon olemassaolevilla rahoilla on utopiaa.

Täytyisi siis pianaikaan oikeasti perustaa se yritys, jotta toiminta olisi erotettu henkilökohtaisista asioista, mutta sehän tottakai maksaa ja vaatii lainoppineiden palveluita toteutuakseen. On siis tarkkaan pohdittava kannattavuussuhdetta. Eli asetettava realistiset (rahalliset) tavoitteet suhteessa omaan jaksamiseen (siihen se nimittäin aina kiteytyy: tällä alalla kaikki on kiinni omasta kropasta ja sen toimivuudesta) ja siihen mitä HALUAA tehdä.

No, minä haluan jäsenkorjata (en hieroa) ja tässä asiassa on sellainen pieni haaste matkalla, että kukaan täällä ei tiedä mistä on kyse, eikä asiaa oikein pysty edes kääntämään paikalliselle kielelle. Voisin siis tyytyä ´vain´hieromaan tai sitten aloittaa massiivisen operaation lanseeratakseni jonkinlaisen jäsenkorjauksen käsitteen tänne. Työmäärän suhteen on vaikea tietää, kumpi veisi enemmän aikaa ja (henkisiäkin) resursseja, mutta tasan tarkkaan tiedän, kumpi tapa pitää minut vireessä ja jotakuinkin täysipäisenä.

Hierojana saisin buukattua itselleni täydet työpäivät (esim. entisessä työpaikassani tai jossain muutta ketjussa) todennäköisesti kolmessa kuukaudessa ja tienaisin noin kaksi tonnia kuussa (lisäksi tipit), josta menisi tietenkin vero (laskennallisesti kuvittelisin tekeväni kuusi tuntia päivässä kontaktityötä neljänä päivänä viikossa). Tämä tarkoittaisi keskimäärin 96 asiakasta kuukaudessa. Jos taas teen jäsenkorjausta hinnalla, jonka laskennallisesta ajattelen kannattavan (80 taalaa/tunti), täytyisi tehdä 30 hoitoa kuukaudessa päästäkseen samaan ja tähän olen jo sisällyttänyt vuokran, jota maksan nykyisestä huoneestani. Laskennallisesti siis tarvitsen 8 jäsenkorjausasiakasta viikossa, jotta tienaan saman kuin pystyisin työntekijänä ikinä tällä alalla ja tämän kuntoisena tienaamaan.

Kumman sinä ottaisit viikottaiseksi työmääräksi: 24 tuntia säänneltyä työtä ilman huolia ja murheita (jollei sellaiseksi lasketa puuduttavaa tylsistymistä) vai 8 tuntia tuntia mielekästä tekemistä ja saisit lisäksi itse päättää aikatauluista, mutta pesisit myös joka ilta lakanasi, siivoisit ja puunaisit hoitotilasi, maksaisit välineet, hoitaisit markkinoinnin ja olisit vastuussa kaikesta?

No, minä olen valinnut jälkimmäisen ja olen tässä vaiheessa juurikin edellämainitussa tavoitteessa asiakasmäärän, mutta en ihan vielä rahatilanteen suhteen, sillä ensimmäisen vuoden aikana on tokikin täytynyt antaa alennuksia ja haalia asiakkaiksi ihmisiä, jotka eivät välttämättä tavoittele jäsenkorjausta, koska eivät tiedä sen olemassaolosta. Nyt on siis aika a) nostaa hinta sille kuuluvalle tasolle ja b) lakata ottamasta vääränlaisia asiakkaita. Miten tämä sitten tehdä, jotta säilyisi tunne siitä, että hallitsee asioita? Miten kauniisti sanoa, että valitettavasti en voi auttaa sinua, jos 1) haluat tavallista rentouttavaa hierontaa 2) et ole valmis maksamaan pyytämääni hintaa.

Nyt pitää luoda kymmenelle ihmiselle viikoittainen tarve haluta maksaa jäsenkorjauksesta sille kuuluva hinta. Ja koskapa Charlottessa asuu noin 800 000 ihmistä, niin kyllä sieltä ne kymmenen ihanaa ihmistä varmasti löytyy. Ja  jos otetaan mukaan koko työssäkäyntialue, niin puhutaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, joten on realistista olettaa, että vuoden kuluttua 20 ihmistä haluaa viikoittaisen jäsenkorjauksen (kuvitelkaas, kuustonnia kuussa). Mitä en tokikaan pysty yksinäni toimittamaan, joten haasteeksi ei kannata ottaa asiakasmäärän lisäystä, vaan rakastamani hoitomuodon tunnetuksi tekeminen. Kiinnostavuus asiaan luo asiasta kiinnostuneita hoitajia ja viiden vuoden tähtäyksellä minun ei tarvitse hoitaa yhtäkään asiakasta itse, vaan kerään rahat ja muut tekee hoidot.

Kuullostaa utopialta vai? Ehkä, mutta unelmilla (tai pahimmilla peloilla) on tapana toteutua. En siis yhtään tiedä missä olen vuoden tai viiden päässä, mutta tänään olen tässä ja Charlotte vapiskoon: jäsenkorjaaja on aloittanut toden teolla. It´s my way or no way: KatasWay.


Juu, pelottaa ihan perJANtaisesti!

Lauantai miehineen

Olipa kerran lauantai, jolloin mies ei mennyt golffaamaan, vaan tarjoutui tekemään jotain vaimon kanssa. 

Mentiin sitten World Markettiin etsimään säilytyssenkkiä. Ei löydetty.

Eikä ostettu mitään at Homestakaan, mutta kauppaa kiertäessä tuli 3000 askelta askelmittariin.

Jäi sentään käteen viinipulloteline (World Market).

Sitten mentiin lounaalle ja ihan sattumalta vieressä oli taimikauppa. 

Mutta taimikaupassa multa ja hake on niin kallista, että äijä lähetettiin Lowesiin.

Aika kovaa on savimaan kaivaminen, joten äijävoimia todellakin tarvittiin.

Sitten kun vaimokin oli käynyt täydennyksillä Home Depotissa, niin etupiha näyttää tältä!

Sitten saakin rentoutua.

Ja äijägrilliin menee makkaraa eiliseltä Super G Market -kierrokselta. 

Aah. Kaikki vain siksi, että oli ' viileähkö'  päivä (31C).

Vesi vanhin voitehista

Tuli sitten nukuttua super-kuun möllöttäessä eikä yhtään häirinnyt unta, kun vetelin lomatunnelmien unta palloon. Täällä päin kutsutaan siniseksi kuuksi sitä, kun saman kuukauden aikana on kaksi täyttä kuuta; ihmettelin nimitystä, koska en ollut sitä suomeksi kuullut, mutta onhan tuo niin harvinainen ilmiö, että ei kai se ihme. Siniseltä ei kuu kuitenkaan ole näyttänyt, taivas sen sijaan on koko ajan Carolina Blue. Ollut jo kaksi kuukautta.

Lomaviikko alkaa vedellä viimeisiään ja pistivät mokomat punttisalin (remontin vuoksi) kiinni juuri täksi päiväksi, kun minulla olisi ollut aikaa siellä heilua. Vastineeksi sitten istun tässä takaterassilla hikoilemassa. Eikö se ole ihan sama hikoileeko liikkumalla vai istumalla? Nyt jää nimittäin lenkki tekemättä, sillä niin jenkkiläistynyt en ole, että pystyisin kävelylle helteessä. Minun kroppani ei vaan kuumuudessa toimi, eikä kolmen vuoden evoluutio ole vielä riittävä sen muuntamiseen (lieneekö mikään aika, kun tulee huono olo niin tulee); äijä se pelaa golffia koko päivän tänäänkin auringosta millään lailla häiriintymättä. Minä sen sijaan laiskottelen ihan suosiolla.

Vaikka käy ihan työstä tämä riittävä vedenjuontikin! En olisi koskaan maailmassa uskonut, että olisi hankalaa saada juoduksi riittävästi vettä, mutta niin se vaan on. Olen jo kyllästynyt vissyvesiinkin (puhumattakaan muovipullomäärästä) eli tällä hetkellä ostelen sitruunoita ja maustan veden niillä. Ja veden käyn ostamassa kaupasta (reverse osmosis) omiin pulloihin, sillä hanavettä en todellakaan suostu juomaan. En edes suodatettuna, sillä jos vesi maistuu suussa pahalta, niin silloin se käsittääkseni on pahaa. Onneksi Earth Faresta saa puhdistettua vettä ihan kohtuuhintaan, sillä muussa tapauksessa siihen menisi omaisuus.

Hyvä vesi on pulloissa ostettuna selvästi kalliimpaa kuin limsat. Siksipä minä kuljen aina ja kaikkialle oman vesipullon kanssa (roudaan oman juomaveden myös töihin) ja ravintoloissa olen omaksunut erinomaisen eteläisen (southern) tavan juoda jääteetä ilman sokeria. En sitten kyllä eteläiseen tapaan sullo siihen yhtään minkäänlaisia makeutusaineita, enkä järin paljoa tykkää jääteestä (siksi sitä ei meillä kotona valmisteta lainkaan), mutta se peittää sen hanaveden pahan maun varsinkin, kun pyytää mukaan sitruunaviipaleen.

Hyvän (tai sanoisinko edes paremman) veden perässä olemme sitten vaihtaneet myös suihkun suuttimet sellaisiksi, että niihin saa filtterit. Kolmen vuoden iho-ongelmien jälkeen sain tarpeekseni ja nyt meillä on eripariset eli erinomaisen rumat suuttimet kylppärissä, sillä en ymmärtänyt niitä yhteensovittaa silloin, kun remontti tehtiin. Toivottavasti saisin kutinat hallintaan ja ihottumat vihdoinkin poistumaan. Ihoni ei siis tietenkään kestä myöskään klooria eli me emme koskaan käy uima-altaalla ja olemme kovasti tyytyväisiä siitä, ettei asuinpaikkamme yhteisössä ole uima-allasta, jolloin siitä ei tarvitse myöskään maksaa. Olen ollut uima-allas -bileissä kaksi kertaa ja kummallakin kerralla jätin uimisen väliin, koska en klooriveteen mitään hinkua tunne.

Lähimmän uintikelpoisen järven rannalle on meiltä noin puolen tunnin ajomatka ja arvannette varmaan montako kertaa olemme käyneet siellä uimassa! Emme kertaakaan. Viime kesänä kyllä lilluimme koko perhe Lake Normanilla, kun olimme ystäväperheiden kanssa veneilemässä ja tänä kesänä otin ohjelmaani kastautua Lake Luressa, mutta nämä ihan vaan kuriositeettina. Veden lämpötila kummallakin kerralla noin 29 astetta.

Meren äärelle olemme tänä kesänä päässeet (pah, menneet) vain kerran ja se oli jo toukokuussa, jolloin veden lämpö oli alle 22 eli tyydyin kahlaamaan. Ja vaikka olisimmekin ajaneet rannalle toistamiseen, niin uiminen olisi mitä todennäköisemmin jäänyt haaveeksi, sillä tänä kesänä Karoliinan rannoilla on ollut hyvä mahdollisuus joutua hain hyökkäyksen kohteeksi! Ei ollenkaan mieltä ylentävä ajatus, sillä ainakin kaksi hyökkäyksistä on tapahtunut vyötärönkorkuisessa vedessä. Tätä kesää ennen moinen on tapahtunut kymmeniä vuosia sitten (Karoliinojen rannikolla) ja yhdeksi selitykseksi tarjotaan, että vesi on epänormaalin lämminta ja siksi haitkin käyttäytyvät oikukkaasti. Minulle tämä riittää syyksi olla menemättä veteen. Lokakuun rantalomallakin aion tyytyä kahlaamiseen.

Ja sitten teitä (pitäisi) kiinnostaa kasteluveden käyttö. Niin käsittämätöntä kuin se onkin, niin suurin osa USAn kasviksista kasvatetaan Californiassa, joka kamppailee kuivuusongelmien kanssa tänä vuonna entistäkin enemmän. Meillä ei ole minkäänlaisia kastelukieltoja, mutta me emme siltikään kastele nurmikoita. Kuivukoot, jos kuivuvat. Omalle kasvimaallekin päästän vettä rajoitetusti vain joka kolmas päivä (jos ei ole satanut) ja kukat kastelen käsivoimin, jotten tuhlaisi sadettajan vettä (se on niin helppo unohtaa päälle).

Sadeveden keräämisestä täällä päässä maailmaa on riidelty moneen otteeseen ja mikäli oikein ymmärsin (meni puoli tuntia, kun yritin löytää oikeaa totuutta), niin nykyään on taas laillista kerätä sadevettä. Paitsi Coloradossa.

8 asiaa

Ihan huomaamatta tuli kolme vuotta Jenkkielämää täyteen ja koska aika usein olen blogissani pohtinut elämääni ja tänne sopeutumista, niin tässä taas olisi. Kahdeksan asiaa minusta juuri nyt:

1. Tällä hetkellä olen avoimen utelias näkemään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

2. En halua muuttaa takaisin Suomeen, koska siellä on niin pahuksen kylmä.

3. Olen henkeen ja vereen suomalainen, joten vaalin suomalaisuuttani ja erityisesti kieltäni pystymätttä kääntämään kirjoituskieltäni englanniksi. Suomen kieli olen minä.

4. Näen suomalaisuuden nurjat puolet tällä hetkellä aika selvästi. Sisäänrakennettu vaatimattomuus ja oman osaamisen mitätöiminen istuu minussa aivan liian tiukassa ja hidastaa suuria suunnitelmiani olla maailman paras jäsenkorjaaja. Mutta käännetään se voitoksi, ja pyrkimykseksi olla ainoastaan Pohjois-Karoliinan paras.

5. Suomen kieli olen minä; ei oikein toimi asuinympäristössäni. Suomalainen periksiantamattomuus ei sitten salli minun olevan tyytyväinen käyttökieleni taitotasoon. Minulla ei kuitenkaan ole riittävästi sitä sisua (tai sitten tämä dilemma ei ole tarvehierarkiassa riittävän korkealla) panostaa kielitaitoni parantamiseen, koska tosiasiassa ongelma esiintyy vain ja ainoastaan oman pääni sisässä.

6. Suomalaisten muukalaisenpelko on mielenkiintoinen dilemma. Pienen kylän kasvattina en ole kokonaan vapaa ksenofobiasta, enkä näinollen pysty kokonaan ymmärtämään sitä tosiseikkaa, että muukalaisuus asuu oman pään sisässä. Itsestään ei kannata tehdä muukalaista paitsi silloin kun kannattaa. Ja se on defenssimekanismi se.

7. Suomalainen vapaa sieluni ei kuitenkaan ole pikkumainen ja sen uskon olevan koulutuksemme ansiota. Ymmärrys ja omasta elämästä vastuunottaminen nousee ranking-listassani todella korkealle. Ympärilläni on ymmärryksen puutetta ja joukkohysteriaa riittävästi, eikä se ole kenenkään syy. Olen silti naurettavan otettu siitä, että olen oppinut ymmärtämään asioita ja sairaan ylpeä siitä, että jälkikasvullani on kyky nähdä asioiden useat puolet.

8. Elämäni Etelässä on muuttanut minua laiskemmaksi ja olen ylpeä siitä! Toivottavasti saan jäädä tänne vielä joksikin ajaksi; jos vaikka semmoiset kymmenen vuotta olisi seuraava tavoite. Tuon tuohon näkyväksi näppäileminen, saa kotosieluni kyynelehtimään, mutta ei muuta tosiasiaa.

P.s. Laadin tämän tekstin siitä silkasta ilosta, että pystyn käyttämään sellaisia muotoja kuin partisiippirakenteet ja lauseenvastike. Se on muuten upea juttu! Ja noi matot on juuri pesty kotimaisella palamäntysuovalla. Mikä ihana tuoksu!

Ruokabloggaus

Olisi kai jo aika tehdä oikea ruokabloggaus, kun kerran asuu tässä (roska)ruoan onnelassa ja gmo-vehnälandiassa. Maanosassa, jossa oikea ruoka on lihaa, lihaa ja lihaa vehnäsämpylän/vehnätortillan/ vehnäcrackerin kanssa ranskanperunoiden ja/tai sipsien kera nautittuna. Jos nyhtöpossua ei ole aina saatavilla, niin sitten kahden paunan piskuinen pihvi. Salaattiakin saa, mutta siihen on sekoitettu aina juustoraastetta, pekonia, krutonkeja tai sokeriglaseroituja pecan-pähkinöitä.

Edellämainituista ruoista minä suostun nauttimaan ainoastaan tuota viimeksimainittua, mutta pitää osata tilatessa korostaa, että pekoni täytyy jättää pois, samoin krutomgit ja pähkinöitä vain kohtuudella (ne ovat muuten sairaan hyviä) ja kastike erikseen kipossa. Siitä sitten itse sekoittelen salaatinkastiketta sopivaksi katsomani määrän eli viidesosa tarjolletuodusta. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ravintolassa kuin ravintolassa saa muokata minkä tahansa annoksen juuri sellaiseksi kuin haluaa. Minulla meni kaksi ja puoli vuotta oppia tämä asia, mutten edelleenkään ymmärrä, miksi jotkut vänkertävät yksityiskohtien kanssa kuin sonni posliinikaupassa.

Minulla ei ole edelleenkään otsaa juoda puolta kahvistani ja sitten palauttaa se sanoen, että se maistuu jotenkin liian makealta tänään, voisinko saada uuden. Sillä uuden saa aina ja kaikkialla, eikä kukaan  korvaansa notkauta (jos olisin sturbucksin työntekijä, niin sylkäisisin kyllä kyseiseen pahvimukiin). No, kerran kuussa saan sähköpostiini kyselyn asiakaspalvelusta nimeltämainitulla kerralla ja kyselyyn vastattuani saan ilmaiseksi leivonnaisen, pari bonuskertymää tai muuta mukavaa, eli palautetta asiakaspalvelusta myös kerätään ahkerasti. (Viimeksi AutoBellillä poju puunasi ja kiillotti vimmatusti ja jopa imuroi takaluukun kahdesti ja sitten pyysi tätä rouvaa tarkistamaan, olenko tyytyväinen tulokseen. Tämä rouva katsoi poikaa vinosti ja vastasi, että tämä on minun kulkuvälineeni, ei egobuusti, joten sinä olet hommasi hoitanut, eikö minua kiinnosta pätkääkään, onko se puhdas vai tahrattoman puhdas, sillä se on AUTO! Poju ei loukkaantunut, vaan hymyili kauniisti ja vastaanotti kolme ylimääräistä taaleria, jotka hänelle olin varannut (sillä tajusin kyllä, että hän käytti ekstra-aikaa). Tippasin siis $7 normaalin $4 sijasta; itse pesu on 16. )

Mutta nyt meni asian viereen. Tänään nimittäin tein itselleni erinomaisen hyvää ja terveellistä ruokaa. Reseptit olen varastanut netistä ja kaverilta. Kokeilkaapa!

Lehtikaalisalaatti, jossa lisäksi parsakaalia ja runkoparsaa sekä kuivattuja karpaloita. Olen marinoinut 2 päivää yhden sitruunan mehussa ja lisännyt lorauksen oliiviöljyä (alkuperäisesti myös hunajaa, mutta minä en siitä tykkää). Päällä ituja. Kaalin kitkeryys taittuu kivasti!

Koska ei sitten ollut mitään proteiinia, niin pannukakkujen luvatusta maassa haarukoin YHDEN banaani mössöksi ja lisäsin KAKSI munaa ja heitin pannulle. Kaksi muhevaa amerikkalaista pannaria ILMAN JAUHOJA. Voi lisätä ripauksen suolaa tai vaniljaa, mutta mä laiton karvasmantelia ja ruokalusikallisen mantelijauhetta peittämään kananmunan makua. Herkkua! 

P.S. Jättimäisen vesimelonin saa tällä hetkellä parilla taalalla! 

Mä selviän tästä!

Semmoista vaan aattelin raapustaa tiedoksenne, että suomalainenkin (ehkä) selviää sadan asteen lämpötilassa. Niin kauan kuin ilmastointi toimii.

Likka on ollut reissussa kaksi viikkoa ja äiti on suhteellisen hyvissä sielunvoimissa. Ruumisraiskasta en nyt sano mitään, sillä se hikoilee pelkästään siksi, että on pakko hengittää. Kaksi viikkoa lämpötila on kivunnut sataan (jossei aktuaalinen lämpö, niin indeksi on ollut parhaimmillaan 110) eli kuumelukemiin. Sata fahreinheittia on semmoisen 38 kotomaista ja se alkaa tuntua, vaikka kuinka pysyttelisi sisätiloissa,

Työnteko tökkii. Illalla ei jaksa lähteä mihinkään (mm. Piknikin jätin suosiolla väliin), koska kello yhdeksän, jolloin on siis täysi pimeys, lämpö laskee juuri alle kolmenkymmenen kotomaisen. Kahteen viikkoon en ole lenkkeillyt. Ei tee mieli syödä oikeaa ruokaa, vaan tulee koko ajan naposteltua jotain epäterveellistä. Tulee katseltua liikaa telkkaria, kun terassilla on liian kuuma.

Lasillinen viiniä humahtaa päähän. Ei todellakaan jaksa miettiä, miltä allit näyttää, vaan kulkee topeissa. Kotona heittää rintsikat kuuseen. Säärikarvoja on pakko ajella koko ajan. Deodoranttia saa lisätä kaksi kertaa päivässä.

Joutuu pakkaamaan tavaransa ja ajamaan vuorille Lake Luren maisemiin viikonlopuksi. Kyllä elämä on kamalan mukavaa enkä päivääkään vaihtaisi pois! Mutta likkaa alkaa olla ikävä.

Anecdote

I very much like Carolina weather even though it's either too cold without being wintery or extremely hot - meaning that breathing makes you sweat. I was very much aware of the latter when we moved here summer 2012. (Cold winters were kinda surprise.)

I'm still very much on the opinion that hotter is better, but since I'm accustomed to living here, I have the right to complain a bit. How come it's so unbelievable hard to understand that someone really likes to drink her coffee hot? 

I don't care if it's 100 degrees, hot coffee helps to cool you down! And that's the truth from all the Finnish people who have suffered thousands of years of freezing their butts around the year. But we do drink most coffee per capita, so that'll do it. 

I drink my coffee hot. Take it and suck it in!

Keski-ikäisten kuherruskuukausi osa 1

Kun kerran Ruotsin prinssi sai juuri prinsessansa, niin meilläkin sitten vihdoin alkoi kuherruskuukausi! Jälkikasvu on laskeutunut entisen kotomaan kamaralle, joten me täällä päätimme ottaa ilon irti tästä suuresta mahdollisuudesta ja vapaudesta, joka koitti. Lähdimme yhdessä puutarhatarvikekauppaan!

Siinä sitten valikoimme hartaudella oikeankokoista ja -väristä ruukkua perheemme herraihmisen palmulle. Melkein jäi sitten pallogrillikin käteen, mutta päätimme lykätä moisen hyödyllisen tarvikkeen ostamista tuonnemmaksi, kun nälkä alkoi kurnia. Siispä yhteiselle lauantailounaalle ja ruokakaupan kautta kotiin. Tässä vaiheessa kumpikin koki tarvitsevansa pientä irtiottoa, joten mieshenkilö lähti mopoilemaan ja minä siirryin päivän seuraavaan yhteissessioon: kylpyhuoneen pesuun! 

Suoritin peruspesun ja harjasin kaakelit vimillä, jota vimiksi ei enää kutsuta, mutta se ainoa aine, jolla paskahuussinsa saa puhtaaksi. Ja ainoa pesuaine, jota ei muuten esimerkiksi Walmartin valikoimista löydy. Onko joku joskus oikeasti saanut limaiset ja homeiset kaakelinsa puhtaaksi jollain vaahtomössöllä, joka ei räjäytä likaa pois vaan se muka huutoutuu veden mukana? No en minäkään ja kärsivällisyyssyistä sitten niitten lasiseinien puhtaus on tuon miehenpuolen työtä! Eli yhteistyötä kahdenkymmenen avioliittovuoden tuoman kokemuksen rintaäänellä. 

Koska ilmasto on viime viikkoina muuttunut jälleen suotuisasti pohjoisen mimmille yltiöhikiseksi, niin ei se äijäkään kovin kauaa sen pyöränsä selässä kestänyt. Hän saapui kotia lähteäkseen nuorikkonsa kanssa kohti yhteistä jatkoeloa viinakaupan kautta edellämainittuun Walmarttiin! Siellä etelä-Karoliinan viinakaupassa minä sitten laskeskelin montaako sorttia votkaa on myynnissä (arviolta 200) ja herraihminen kokeili maistiaisia. Kyllä siinä jo hääyön humala tulisi, jos kiertäisi kaikkien 5 mailin säteellä olevien alkoholia anniskelevien myyntipaikkojen maistiaiset; täytyy muistaa, jos joskus on lauantaipäivänä tekemisen puutetta!

Sitten lykimme ostoskärryjä pitkin Walmartin käytäviä yhteisen elämän tuoman vapauden kiihkossa etsien aseöljyä herrashenkilön uuden harrastuksen siivittämänä. Vaimoihminen siinä suostutteli ostamaan myös tuulettimen, jotta pystyy tämänkin illan kärvistelemään täällä takaterassin romanttisessa loisteessa. Sitä tässä sohvalla testailen, kun äijä asentaa tippunutta pakoputkea trukkiinsa. Tai ehkä se on uusi putki sen tippuneen tilalle, tiedä häntä. Samassa talossa ollaan kummiskin ja kummallakin on mukavaa. Toisen kädet missälie-öljyssä ja toinen herkistelee Ruotsin häähumua; toinen kittaa siideriä ja toinen haaveilee jo sikaarista. 

Iltapuhteeksikin on tiedossa mukavia yhdessäolon hetkiä: toinen avaa telkkarin alakerrassa golf-kanavalle ja tulee sitten kiltisti yläkertaan auttamaan, kun toinen ei osaa kummiskaan avata Netflixiä likan huoneessa. Sitä siinä sitten yhdessä mietiskellään ja ehkä saadaan se telkkari auki. Sen jälkeen onkin ihana autuus ja vapaus, sillä kummallekin löytyy tarvittaessa oma sänky, jos/kun jonkun kuorsausdesibelit ylittää jonkun toisen sietokyvyn. 

Ja helteen aiheuttamaan himoon ostettiin yhteinen Pringles-purkki: se sitten jaetaan kristillisesti tasan. Kyllä naimisissaolo on ihanaa! 

Kaikkensa antaneena

...makaa hän sohvallansa haukotellen. Alkaa muistua mieleen millaista on, kun tekee töitä olan takaa. Kirjaimellisesti. Olen hivenen äimistynyt, että kaikki tosiaankin rullaa eteenpäin ja olisi aika ottaa seuraava askel, jonka olen päättänyt ottaa vasta syksyllä.

Elämä alkaa muotoutua. Olen löytämässä oman tavan rytmittää töitä (ööö...niitä tehdään silloin kun niitä on?!) ja ehkä onnistua jättämään latausaikaakin melkein riittävästi. Mitä sitten, jos vaikka onnistuukin intoutumaan revittelemään maastavedossa niin, että puoli työviikkoa menee harakoille, kun selkä tilttaa tulehdustilaan. Mitä siitä, että on hoitanut vähän enemmän asiakkaita kuin oikeastaan jaksaisi. Miksi sitä valittamaan, kun hyvin menee.

Tähän viikkoon on kuulunut mm. infotilaisuus asiakkaille, joka onnistui yli odotusten ja nyt voimme sanoa, että meillä on yhteisö, joka on valmis oppimaan uutta ja jakamaan jo opittua. Ei muuta kuin seuraavaa tilaisuutta suunnittelemaan ja mikä parasta, jokaisen suunnittelussa ja toteutuksessa oppii jotain uutta. Meillä on koossa tiimi, joka jakaa, oppii, tukee ja kehittää. Aika pian sitä näkee, kuka on mukana sydämestään ja palavasta halusta. Mitään muutahan me emme vaadikaan.

Tähän viikkoon kuului myös ihastuttava uusvanha tuttavuus, sillä blogistanin kautta tuttu Leena otti yhteyttä ja tarjoutui tuomaan pinon suomalaisia naistenlehtiä ihan kotinurkalle! Minullehan juorulehdet ovat suorastaan välttämättömyys, joten arvostan elettä kovasti. Ja mikä ihaninta; tämä maailmanmatkaaja lähtiessään huokkasi, "että olet kyllä just sellainen kuin kuvittelinkin"! Voiko sitä ihminen parempaa toivoa?

Varsinkin, kun huomenna on tennistä aamutuimaan, senjälkeen puolentoistatunnin hieronta ja sitten takaterassin ensimmäiset avajaiset lounasporukalla. Illemmalla vien miehen syömään ja likkakin on vielä kotona. Se on semmoinen ihan ansaittu viikonloppu!

P.S. Ja ilmakin lämpenee vihdoin kolmeenkymppiin. Tämän viikon on saanut värjötellä ukkospuuskissa ja sortsit homehtuu kaappiin, kun kolme päivää on pysynyt alle kahdenviiden. Nimim. EnSelviäisiKotomaanKesässä(kään).

Elämän pieniä ja suuriakin iloja

No ensinnäkin ymmärsin vasta, että meidän (ydin)perheeseen ei tule enempää ylioppilaita! Kummallista. Perheessä on kolme valkoista lakkia (likaisin niistä tupsullinen) ja siihen se siis jääkin. Mutta tulee siis kummajainen neliskanttinen ja sittenniin se musta kaapu. Ehkä sille tulee myöhemmin enemmän käyttöä kuin valkolakille, joka pölyttyy tuolla kaapissa. Ajatelkaas vaikka, että aina kun ei löydä kaapista sopivaa päällepantavaa, niin voisi laittaa sen kaavun ja hups: kukaan ei tietäisi, että juuri tänään on bad gaderoobi -day.


Minulla on siis terassi tahi porch, jota ei deckiksi saa kutsua, koska tässä terassissa on siis katto! Oikeammin kuitenkin kesäolohuone, jossa olen viettänyt viimeisten parin viikon aikana kunnioitettavan määrän aikaani pääosin selkä sohvaa kohti ponnistaen. Tänäaamuna heräsin kello 9.45 ja nyt, kun kellottaa vartin yli viisi, niin olen terassoinut semmoisen 8 tuntia. (Kylpyhuoneessa täytyy vielä käydä sisällä, ulkohuussia ei ole laitettu eikä riu'ulle uskalla tällainen käärmepelkoinen). Ja ihan koko aikaa en tokikaan ole ollu perse puuduksissa, vaan vedin tuossa ihan omat hot joogat! Hiki tuli helposti, sillä tänäinen lämpötila kellottaa jotain kolmeakymmentä.

Ihanaa! Aamiainen, lounas ja välikahvit on tässä nautittu ja muutamaan otteeseen olen laskeutunut tuonne rikkaruohotyömaalle tullakseni sitten taas varmistamaan, ettei sohvassa ole vieläkään mitään vikaa. Ainoa huono puoli tässä terassissa on se, että välillä joutuu menemään töihin, muuten kellottaisin vieläkin vähemmän askelia. Mutta se on huomisen murhe se. 

Eilisen huippukohta taas oli semmoinen tosiasia, että pääsin saunaan! Eikä siinä vielä kaikki; pääsin sinne suomalaisessa naisseurassa siideri/olutpullojen kanssa ja samalla muisteltiin opiskeluja Tampereen yliopistossa! Voiko parempaa toivona samana päivänä, kun kotomaassa juhlitaan koulujen loppumista? . En minä ainakaan keksi.

Arki jatkuu sitten taas huomenna eli terassiaikaa joutuu rajoittamaan. Koulua on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ja sitten se iskeekin varsinainen kesäloma: likka lennähtää kotomaahan ja täällä aletaan suunnitella juhannusjuhlia. Kolmannet vuosittaiset Hyväristen festarit on taas luvassa. Saas nähdä miten tästä selviää; ensi vuonna tähän aikaa sitten onkin erilaiset juhlinnat: high school graduation. Äitiä jännittää!