Hyvää joulunaikaa kaikelle kansalle

No nyt kävi sitten niin, että joulukortit jäi lähettämättä. Taas, ja tarkoituksellisesti. Olen tänäkin vuonna osallistunut muutamaan keräykseen, jolla on laitettu hyvä kiertämään ja autettu pulaan joutuneita kanssaihmisiä. Suureksi osaksi tällä mantereella asuvia suomalaisia (mm. lahjoitettu siivouspalvelu kolmen pienen lapsen äidille, joka sairastui vakavasti), mutta myös sademetsiä tässä suojellaan. Niillä kaikilla joulukorttirahoilla. Myös pakettien lähettäminen kannattaa enemmän ameriikkalaista postituslaitosta ja pakottaa vastaanottajan maksamaan veroja, kuin hyödyttää paketin noutajaa Suomen päässä. Eli kovin on minimiin laitettu kaikkien lahjat ja henkilökohtaiset muistamiset, mutta onhan tässä tämä blogi!

Tässä tulee siis terveiset kaikille tutuille ja ihanille ihmisille, jotka ovat meitä muistaneet kortein, kirjein ja paketein: lämmin kiitos! Tosiasia on, että jokainen muistaminen lämmittää paatuneenkin amerikkalaistuneen mieltä ja jouluradio raikaa kotomaista joulumusiikkia. Karjalanpiirakoita on tehty ja lanttulaatikko on jo pakastimessa, ja kuusessa kiiltelevät sekä Suomesta raahatut että täältä mukaan hypänneet koristeet iloisessa sekamelskassa. Takan päällä on sekä joulusukkia että suomalaisia tonttuja ja jokainen asiakas on kyllä kuullut miten ja kuinka tontut kurkkivat ikkunoiden takana... Ja onhan se mukavampi kurkkia kun on noita jouluvaloja pihapuuhun ripusteltuja joulukoristeita... Maassa maan tavalla ja niin poispäin.

Tämä vuosi on ollut erinomaisen hyvä ja kaikista muutoksista on selvitty oikein hyvin. Tänään on jollakulla viimeinen tentti ja sitten on eka yliopistolukukausi lusittu! Äiti on selvinnyt oikein hyvin ja nauttii elämästään, jossa ei tarvitse olla ravitsevaa ruokaa valmiina ja iltaisin saa harrastaa tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi joutuu heräämään niin tuhottoman aikaisin, kun äiti koisaa. Onhan tässä siis jo melkein opittu täkäläisen käsityskyvyn mukaan sujuvasti puhumaan espanjaa. Mutta suomalaisena täytyy vielä toinenkin lukukausi päntätä ennenkuin tohtii enempää kehua.

Joulu siis tulla jolkottaa ja minähän olen jouluihminen henkeen ja vereen. Tänä jouluna mieliala on jollain lailla positiivisempi ja vähemmän nostalginen kuin koskaan ennen ja mietinkin, että mistähän se johtuu. Ehkä siitä, että marraskuu oli varsin hankala ja näyttäytyi selkäkipuina jopa niin, että ihan kiropraktikolle piti raahautua itseään laitattamaan (ja se on paljon se). Nyt tilanne on rauhoittunut ja ehkä ensi vuonna osaa pitää päänsä ja kieltäytyä kunniasta vuoden kiireisimpänä kuukautena (joka on siis se meikäläiselle henkilökohtaisesti vaikea kuukausi aina ja ikuisesti). Vai lieneekö syynä se, että ensi kesän Suomen matka on kiikarissa ja liput ostamista vaille valmiit! Sillä totta mooses aion olla ensi juhannuksen kotomaan kamaralla ja suunnittelen jo pakkaamista (kun siis täytyy muistaa toi paikallinen talvitakki pakata jussia silmällä pitäen).

Ja koskapa vuoden lopussa on tapana olla pohtia koti-ikävää ja tätä mielenmaiseman kotoutumisprosessia, niin kerronpa missä nyt mennään. Olen hyvinkin kotonani täällä! Minulla on ystävät, kaverit, työ, paikallinen eli itsekoottu perhe oman ydinperheen lisäksi (eli minusta kyllä pidettäisiin huolta, jos jokin katastrofi iskisi) ja ennenkaikkea enemmän mielenrauhaa kuin koskaan ennen. Mikä voi olla ennenaikaista sanoa uutta maailmaa kuormittavaa presidenttiämme silmällä pitäen. Keski-ikäisenä on kuulkaas kiva olla, kun ei alla tulevien eläkeasioiden painaa, eikä vaivaa päätään maailmanpolitiikalla tahi olemattomalla ilmastonlämpenemisellä (ei, älkää kysykö, raivokäyrä nousee jo ajatuksesta)!

Se, mikä tässä jokapäiväisessä elämässä on alkanut jäytää on tämä bible belt. Tähän asti olen ihan sujuvasti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina (ehkäpä joulun läheisyys) on alkanut ärsyttää niin totaalisesti: ulkokultainen jeesustelu. Siis se, että pyritään manipuloimaan ja syyllistämään kanssaeläjiä sillä, että meidän perhe opettaa lapset antamaan takaisin (eli volunteeraa kahdessakymmenessä paikassa, koska äiti pakottaa ja tämähän on olennainen osa collegeenhakuprosessia), meidän lapset käy kirkossa vaikka pää kainalossa (ja uskoo sokeasti, että kunhan uskoo, niin kodittomien perään saa sylkäistä koska ne ei selvästikään käy kirkossa, koska jos ne kävis niin ne ei olis kodittomia), meidän lapset saa pelkkää A:ta koulussa (ja tämä siis tapahtuu jumalan armosta) ja niin edelleen.

Joo joo, sohaisen taas muurahaispesää, enkä siis ole edelleenkään kenenkään uskoa tai vakaumusta vastaan (parhaat ystäväni uskovat ja käyvät kirkossa), mutta tämä näyttää olevan vähän kuin alkoholistien paapominen suomalaisessa perheessä. Uskosta tulee suorittamista ja fasadi, jolla peitetään jotain. Ihmiset ovat niin hukassa ja valitsevat helpoimman tien eli uskovat, että joku jossain päättää meidän kaikkien puolesta. Ja siten ajaudutaan epätoivoisiin tekoihin, kuten Trumpin äänestämiseen. No, taatusti jotain tulee muuttumaan ja sitten voidaan voivotella sitä. Mutta me elämme yksilönvapauden maailmassa (ihan kuin Suomessa sananvapaus on vähän niinkuin tapetilla) ja jokainen tehköön omat ratkaisunsa, juuri niillä välineillä, joita ei ole koulussa koskaan opetettu.

Maailma on monitahoinen muurahaispesä, mutta jouluna kaikilla (paitsi että tämäkin lausunto on epäkunnioittava juutalaisia kohtaan, koska täällähän ei saa muslimeja edes mainita) on hyvä tahto. (Niin, ja yksi rakkaimmista ystävistäni on juutalainen, eli piikkiä ei tähän(kään) kätkeydy.) Mutta kulutusjuhlaan siis tiemme käy ja onneksi jouluun ei tuhlaannu kansantaloudellisesti tärkeitä työpäiviä, sillä se joulu sattuu olemaan sunnuntai. Ja maanantaina töihin. Tai me onnekkaat, jolla vapaata on, menemme tietenkin tuhlaamaan rahojamme.

Jouluiloa, rauhaa ja rakkautta.

Kiitostelua!

Olen kai aiemminkin maininnut, että pidän tosi paljon Thanksgivingin ideasta kiittää siitä mitä tällä hetkellä on. Me emme varsinaisesti tätä juhlapäivää juhli, sillä se ei meidän perinteeseemme kuulu ja valitettavasti Amerikanperheemme pääjäsen, joka tämän juhlan meille opetti, siirtyi ajasta ikuisuuteen jo pari vuotta sitten. Tänä vuonna Kiitospäivän aiheuttamaa tyhjiötä puristaa myös se, että rakas Suomiperheemme Floridasta muutti takaisin kotomaahan ja meillä on nyt edessä juhlapäivä ihan vain keskenämme.

Tämä on ehkä se kurjin asian maahanmuutossa: juhlapäivinä ei ole sukua, jonka luokse kokoontua, joten monet syntymäpäivä, lastenjuhlat, ex tempore -nimipäivät jäävät kokematta, eikä voi olla läsnä monen tärkeän ihmisen elämässä. No, eipähän tarvitse myöskään sumplia kenen rippijuhliin ehtii tai ottaa kantaa suvun erimielisyyksiin, jos sellaisia sattuisi olemaan.



Myös kosteat saunaillat ovat jääneet aika minimiin (tosin eivät ihan kokonaan kokematta), eikä kovin monia perinteisiä pikkujoulua ole koettu muutamaan vuoteen. Sen sijaan on useinkin ulkoilmalounaita, hyväntekeväisyystapahtumia ja loistava kulttuuritarjonta. En ole tainnut tässä kaupungissa nähdä kertaakaan humalassa örveltävää kanssakulkijaa (esim. New Orleansissa tai vaikka Savannahissa toki), mutta olen nähnyt ihmisten hypähtävän viinipullollisen nauttimisen jälkeen autonrattiin (enkä ole puuttunut asiaan).

Olen tavannut lukuisia ja taas lukuisia ihmisiä monissa tilanteissa ja osan toivotan hornantuuttiin tekopyhine mielipiteineen tai raamatunlauseineen, mutta osasta on muodostunut tukirengas, elämänlanka ja läheinen ystäväkaarti. Elämä ei ole sidottu 8-4, eikä lumi tai pimeys sido ihmisiä sisätiloihin (paitsi sen kerran kuin sataa), joten tennistreffejä ja ulkoilmalounaita on läpi vuoden. Ei ole myöskään koko kansakuntaa yhdistäviä hetkiä, kuten ylioppilaaksitulo- tai Itsenäisyyspäivä, eivätkä ihmiset hullaannu maajoukkueen urheilumenestykestä, mutta oman jalka- tai pesäpallojoukkueen menestystä toivotaan fanaattisuuteen asti.



Juhla on kuitenkin juhla, sillä niin töitä kuin koulustakin koittaa ansaittu vapaa, jonka voi viettää suklaata mutustellen (Geisha vai Fazerina, kas siinäpä pulma), kirjoja (suomenkielisiä!) lukien ja elokuvia katsellen. Voi mennä leffatetteriin tai viinilasilliselle ja kokea ne kahvipaikat (listassa on tällä haavaa 3), joissa ei ole vielä käynyt. Tänään poikkesin yhteen uuteen paikkaan (Mayobird singahti heti listani kärkeen, sillä täällä saa sekä lounasta että erinomaista kahvia) ja söin lounasta tässä:



Ja juhlaputki jatkuu suomalaisten rosollitalkoilla, Scandinaavisilla päivällisillä, saksalaisella joulutorilla (norjalaisten ystävien kanssa), konsertilla, myyjäisillä ja muulla mukavalla, kunhan nyt ensin karjalanpiirakat saadaan leivottua! Olen siis kiitollinen, että minulla on tässä perhe, terveys, ystävät ja työ. Sillä missä asun tai mitä kieltä puhun, ei juuri ole merkitystä. Sillä, että ymmärrän pysähtyä tähän terassille sen sijaan on. Vielä kun viitsisi lähteä lenkille; ei vaan millään huvittaisi, kun siinä touhussa tulee hiki!

Hyvää Kiitospäiväviikkoa kotomaahankin.

Holiday Season is here!

En suin surminkaan kommentoi vaalitulosta, vaan iloitsen juhlakauden avautumisesta! Sillä sehän tarkoittaa sitä, että en enää mene kauppaan ennen joulua. Paitsi ruokakauppaan, jos sattuu tulemaan nälkä.

Ryysis, ahtaus ja ostohulluus on täällä taas. Juuri nyt on kaikki koristeet, krääsä ja ylenpalttinen pakkausmateriaali kärrätty kauppoihin niin, ettei välistä mahdu enää kulkemaan. Huipentuma koittaa kahden viikon päästä Black Fridaynä, jonka jälkeen alkaa viimetippa-ale. Johan se joulu on ovella parahiksi joulukuun alussa.

Minä olen lahjat jo ostanut, ja postittelen niitä ensi viikolla. Joulukortteja en taida tänä vuonna viitsiä, muuta kuin ne muutamat mummuille kotomaahan. Minä julistan joulurauhan ja ylensyöntikauden alkaneeksi, mutta törky ja tavara jääköön kauppaan. Jos jollekin jotain lahjaksi annan, niin ainoastaan itseleivottua. Siis heti kiitostelupäivän jälkeen! Paitsi jos lisää jouluvaloja pätkähtää, niin ehkä niitä sitten alennusmyynistä muutama sarja lisää...

XXXXXXX

Tänään oli taas aika laittaa tätä maallista romukoppaa oikoseen. Kun ei se meinaa pysyä, vaikka olen nyt sitten harrastanut Pilatestakin jo kohta kolme kuukautta. Tai ehkä sittenkin juuri siksi. Kun ihan hirveesti opettelee hengittämään ja yrittää pidellä nikamansa ojossa, niin kylkiluuthan siinä sitten jumitti ihan hervottomaan blokkiin. Eikä täällä olen jäsenkorjaajaa mailla eikä mantereilla, niin siinä sitä sitten taas oltiin. Ei auta akupunktuuri, eikä varsinkaan se, että lääkäriin ei mene. Kun en niitä lääkkeitä huoli ja humpuukilääkäreille (=integrative) on ollut kovasti haastavaa saada aikaa. Jos ei vastata sähköpostiin ja luvataan aika silloin, kun toimisto ei ole auki ja sitten pidetään puhelinjonossa toistakymmentä minuuttia, niin johan umpityhmempikin suomalainen tajuaa, että tätä potilasta ei paikalle haluta! (Tein siis valituksen.)

Onneksi olen löytänyt pari hyvää hierojaa, jotka osaavat auttaa. Nyt taas veri ja happi kulkee toistaiseksi, mutta kattellaan parin viikon päästä tilannetta, kun on urakoinut töitä olan takaa. Onneksi on noita lomia tiedossa, kun olis noita kirjoja luettavana! Kiitos kaikille, jotka ovat lähettäneet ja lisää pukkaa tulemaan: meillä on suomalaisten kirjarinki täällä eli hyvä kun kerkiää entisiäkään lueskella.

XXXXXXXX

Voihan haukotus. Kun niitä kellojankin siirreltiin ja pimeä tulee jo ennen kuutta. Ei lohduta aamun kirkkaus ei, mutta lumettomuus ja ilmatilan pysymyminen plussalla toki helpottaa vähän. Oikeinko sitä takkia täytyis taas alkaa etsiä komeron kätköistä? Varma talven merkki on ainakin se, että tässä talossa lojuu emännän sukkia ihan sitten jokapaikassa. Jaa uudella jalkakylpymummoiluvehkeellä saa nääkin varpaat lämpimiksi eli uusi sisustuselementti on hankittu.

Ja kohta olenkin taas lähdössä; mihinkäs muualle kuin teatteriin! Ja jos sittenkin muutamat myyjäiset kävisi kiertämässä ja ainakin saksalaiselle joulutorille uptowniin menisi 24.11. alkaen. Emmää muuten, mutta siellä saa glögiä! Ettei tarttis taas Ikeaan ajella. Ja karjalanpiirakkatalkoot on taas kohta ja sitten onkin lanttulaatikkoaika.

Tässä on näemmä ihan huomaamatta muodostunut jouluperinne: räätikäslooran ja rosollin tekijäiset sekä karjalanpiirakkatalkoot! Siinähän se joulu syntyy, kun lisätään vielä pienet pikkujoulut, niin johan on kotoista.

Mutta js sittenkin vähän lisää jouluvaloja...

Kevyesti keskellä syksyä

Jotta ei ole tulossa nasevaa poliittista satiiria tahi maailmaa syleilevää eläman tarkoituksen julistusta tällä kertaa. Ajattelin kertoa ihan vain päällimmäiset kuulumiset ja muistuttaa, miksi täällä on ihana asua!

No ensinnäkin saan olla tällainen puolihuolimaton työntekijä ja ottaa silloin tällöin vapaapäivän. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa akupunktuurohoitoa itseeni ja hyvinhän se upposi. Ei ole ihan joka päivä pelkästää mojevaa asua keski-ikäisen, menopaussia kolkuttelevan ja fyysistä työtä tekevän naisen nahoissa, joten pientä neulatusta tarvitaan. Joopa, minun kroppa ei siis vaan kestä gluteenia EIKÄ sokeria, joten haloota sitten vaan. Kortisolitasot ovat myös edelleen taivaissa, eli kahvinjuontia olisi rajoitettava, mutta sehän nyt olisi sama kuin repisi suomalaisen sielun sisuksista ja tunkisi Trumpin tilalle. Ihan kaikkeen ei pysty, vaikka oppivaksi olennoksi tunnustaudunkin.

Ja olenkin sitten oppinut taas jotain uutta: espanjaa! Aivot on solmussa ja uuden kielen opettelu saa aikaan erinomaisen mielenkiintoisia tilanteita kun yrittää saada kanssakuulijat ymmärtämään suomea. Noin niinkuin ihan vahingossa ja pyytämättäni puhun välillä asiakkaille suomea. Että kun yhdestä päästä tunkee uusia sanoja sisään, niin jotain vanhaa vilahtaa ulos. Kuten siis äidinkieltä. Se niinkuin pakottuu ulos päästä ja pyytää huomiota!

Uusia kokemuksiakin on karttumassa. Pianaikaan on ensimmäiset bridal shower -kutsut tiedossa ja täytyisi mennä ostamaan lahjaa. Lahjalista löytyy naapurissa sijaitsevasta Targetista, joten ei murhetta siinä suhteessa, mutta pientä stressinpoikasta kuitenkin pukkaa: mitä pukea päälle? Ja niihin naimiaisiin kans? Uusi klänninki täytyis olla, mutta etiketin perässä pysyminen on haastavaa tällaiselle osaummikolle. Morsiamen äiti on vihdoinkin saanut pukunsa ostettua, joten sulhasen äitikin saa seuraavana lähteä ostoksille. Ei kuitenkaan pyytänyt mua makutuomariksi, kun saattaisin olla liian suorasukainen. Paikalliset ystävät olivat kommentoineet seuraavasti: "Onhan sulla vielä yli kaksi kuukautta aikaa laihduttaa" ja "oikealla spandexilla ja ammattilaisen tekemällä meikillä tuo mekko sopisi sulle tosi hyvin"; joten mietin hiljaa itsekseni, että millä kommentilla olisin voittanut suorasukaisuuden kisan edukseni tässä mittelössä!?

No, näistä naimiaisista (käytän tätä sanaa ihan syystä; morsian on 20 ja sulho 21 ja ollaan siis täällä bible beltillä) tullette kuulemaan vielä lisääkin, joten kerron kyllä, kun mekko on ostettu, morsian tavattu (juu, en tähän päivään mennessä ole) ja y-h-d-e-k-s-ä-n bridesmaidin ja yhtä monen sulhasen taluttajan (mikä olisi oikea sana, ei voi olla ainaskaan 9 kaasoa) puvun tahi solmion väri valittu.  Sulhanen on siis rakkaan ystävän poika ja menossa näyttää olevan enemmänkin morsiamen äidin show. Mielenkiintoista yhtä kaikki, ja yritän kovasti kannustaa tytärtäni ihan vaan siviilivihkimiseen tai johonkin muuhun maltilliseen sitten 10 vuoden kuluttua, kun asia on ajankohtainen.

Naimaluvan seuraamisjuhlallisuuksen jälkeinen seuraava iso tilaisuus sitten tietääkseni on tohtorinväitöstilaisuus, jollaiseen pääsen ensi toukokuussa!  Saas nähdä millaisia pukupoliittisia kannanottoja ja muuta erinomaisen mielenkiintoista mukavaa tähän tilaisuuteen liittyy; aion kuitenkin tämän muinaisen tomumajani paikalle raahata. Ei sitä kovin usein pääse akateemiseen juhlaan, joten onhan se osallistuttava kun on mahdollisuus.

Ja sitten takaisin tänne maan pinnalle. Halloweeni kolkuttaa ovella ja kesä on parhaimmillaan. Olen tämän viikon kiskonut buutsit jalkaani, koska kalenterin mukaan on syys! Aamuisin on myös hyvä etsiä mukaan villatakkia, jottei tule kylmä. Onhan se 25 jo aika vilakkaa...

Mutta kohtsillään onkin sitten taas aika hurauttaa meidän sopivassa iässä olevien lempiharrastuksen pariin. Ei, en puhu meditaatiosta tai joogasta enkä edes viininjuonnista. Paitsi vähän. Teatterikausi alkaa nimittäin tänään ja sitten onkin tavoite nähdä näytelmä kerran viikossa ainakin seuraavat 5 viikkoa. Aurinkoa ihmiset, täällä se paistaa ja varpaatkin tarkenee kun on kunnon villasukat ja mummojen jalkakylpyvehje. Insinööri kun osasi ottaa vihjeestä mummon ja nyt passaa liotella!

Tulevasta marraskuusta selvitään kyllä!

Washington DC

Poikkesimme siis männä viikolla asuinmaamme pääkaupungissa Washingtonissa tahi oikeammin DeeCeessä, kuten asia täällä pitäisi ilmaista. Siitäpä sitten muutama sananen. En aio kerrata turistinähtävyyksiä varsinaisesti, vaan tunnelmiani.

Heti yhdeksän tunnin ajomatkan (tässä mukana kaksi pissi- ja yksi lounastauko) puuduttaminen jalkauduimme kaikkien muiden sekaan ja kävelimme Washington muistomerkille ja Valkoiselle Talolle. En ollut niinkään ällikällä lyöty, sillä maisemat ovat tuttuja telkkarista, mutta mielessä häilyi kysymys: Mitä suomalaisen kuuluisi tuntea läntisen maailman poliittisessa kehdossa? En osaa riittävästi asuinmaani historiaa, eikä minusta tuntunut mitenkään ylevältä. Joo, tommonen kivipaasi; hienosti valaistu talo ja telkkarista tuttu, mutta... Onko tällä jotain merkitystä minulle? Likka ei ota uskoakseen kuinka tyhmiä kysymyksiä esitin (Kuka toi herra Washington oikeesti oli); koska en luota omaan tietooni. Miksi tämä on DC eli District of Columbia? Mitä Columbialla on mitään tekemistä minkään kanssa?

Ja sitten museoita. Niitä on! Ei voi välttyä vertaamasta vanhoihin kokemuksiinsa ja mietinkin miten prameaa ja ulkokultaista täällä olisi, jos venäläiset olisivat asuttaneet tämän mantereen. Valkoinen talo on sittenkin aika maltillinen ja vielä maltillisempia ovat muut rakennukset. Ne ovat valtavia, mutteivat ulkokultaisia. Ehkä minä sittenkin ymmärrän jotain historiasta, aikakausista ja ihmisten hyväksikäytöstä, mutten politiikasta. Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä amerikkalaisella unelmalla ja yksilön nostamisella kaiken keskiöön tarkoitetaan! Kaikilla on sama mahdollisuus, jos osaa pelisäännöt, on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja ties mitä, nostaa itsensä ja lähipiirinsä omalle jalustalleen ja menestyä. Omat lähtökohdat, juuret ja kehitys on keskiössä ja isänmaallisuus ei kohdistu niinkään tähän maahan vaan ideaan tästä maasta. Tätä kaikkea tuetaan suureellisella maailmankuvalla. Koska meillä täällä on niin suurta, niin muualle ei tarvitse mennä.

Yhdysvalloissa maan valtavuus ei tue homogeenisuutta, kansojen kirjo ei nivo yhteen, mutta itseriittoisuus kyllä. Onhan se mieletöntä, että tämä on yksi maa! Ja sitä johdetaan tästä kaupungista. Avaruutta kuvaa myös se, että muistomerkit on suunniteltu kontrastien kautta ja National Mall on oikeasti hieno monien kuvakulmien kautta, mutta enemmän edukseen televisiossa. Paikanpäällä se on hurjan suuri puisto, jonka laidalla on tusinoittain museoita. Ja arkistoja ja muuta paperihelinää, jota pitäisi kovasti osata arvostaa. 

Kyllä ihminen on kummallinen. Tavalliset kansalaiset riite--- juttulevat kovaäänisesti kadunkulmassa ja yrittävät tulla toimeen tässä pelissä. Kabineteissa luodaan suurta peliä nimeltään politiikka, jossa populisoidaan käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi älyä, jotta ihmiset voisivat kuvitella olevansa tärkeä osa tätä suurta valtiota, jolla on merkitystä. Ja sitten maan johtoon on pääsemässä täysin aivoton pelle, joka ei arvosta mitään tai ketään muuta kuin pohjatonta vallanhimoa ja itsekeskeisyyttä! Äärimmäisen isossa valtiossa mikään muu kuin ääri-ilmiö ei saa minkäänlaista kaikupohjaa. Täällä on jo ihan kaikkea, joten erottautuminen on mahdotonta. Ja jotenkin pitäisi saada äänensä kuuluviin ja oma pärstä maailmankartalle.

Niin. Mitäpä tässä pieni suomalainen osaisikaan asiasta sanoa. Kaikki virheet ja menneet pahuudet ovat nähtävillä noissa museoissa, mutta samoja seikkoja toistetaan silti. Koska jokainen sukupolvi koostuu uusista yksilöistä, joilla on oikeus tehdä omat valintansa. Holokaustimuseon (United States Holocaust Memorial Museum) sisältö on käsittämätön, mutta jo tuttu asia eurooppalaiselle. Euroopan pahuus on kuvattu kattavasti ja on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Alkuperäisasukkaiden (National Museum of the American Indian) museossa voisi tavoittaa saman tunnelman, mutta sepä onkin koostettu hieman eri näkökulmasta. Alkuperäiskansojen kulttuuri on tietenkin merkittävä asia, mutta ei iske ihan niin syvälle ihmisen pahuuden ytimeen. Uuteen Afrikkalais-Amerikkalaiseen (National Museum of African American History and Culture) museoon emme päässeet sisälle, koska emme olleet tajunneet hankkia lippuja etukäteen. Taidemuseoista kolusin läpi Patsaspuiston (National Gallery of Art Sculpture Garden) ja maksan pääsymaksun Naistaiteilijoiden museoon (National Museum of Women in the Arts), joka oli ainoa yksityinen museo, jossa kävin. 

Museoähkyhän siitä tuli! Takaisin siis tunnelmiin. Meidän hotelli oli Chinatownissa eli kävelymatkan päässä ihan kaikkialle. Myös bussi- ja metroyhteydet näyttivät toimivan moitteettomasti ja ihan oikeasti autolla ajaminen oli tuskaisin vaihe tässä reissussa. Eipä näyttänyt olevan väliä sillä, oliko ruuhka-aika eli ei, sekä sisään kaupunkiin että ulos sieltä oli jonkinverran jonotusta. Minusta kuitenkin näin ensikertalaisille yöpyminen keskustan kalliissa hotellissa oli ehdottoman hyvä valinta. Saatoimme myös nauttia ravintolamaailmasta täysin rinnoin, kun ei tarvinnut miettiä miten liikkuisi. Taksia käytimme, kun kävimme uusimassa passeja Suomen lähestystössä, ja tämähän oli se varsinainen syy koko reissuun. Oli aika hassua small talkata suomeksi keskellä teeveesarjamaista oleilua. Ihan oikeasti osaan kyllä jo small talkia, mutta suomeksi se meni könkköilyksi!

Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.

Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.

Vaalihuuma alkaa pelottaa.

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Pitäiskö pelätä?

Charlotte, Pohjois-Carolina, ei kovin usein ylitä kotomaan uutiskynnystä, mutta nyt on sekin sitten koettu. Täällä mellakoidaan. En osaa analysoida syita enkä suhteita, enkä millään tasolla ole kertomassa kenellekään mitään yhteiskunnallista saati poliittista kannanottoa, mutta jollain lailla olen pakotettu kertomaan miten juuri minä koen tämän kaiken.

Kuten tiedätte, kaiken takana ja pohjalla on niinkin syvä ja intohimoja herättävä asia kuin rasismi. Siellä Suomessa rasismi-käsite on jollain lailla teoreettisempi kuin täällä, enkä usko että tämänhetkinen pakolaiskriisi, josta minulla ei ole mitään kokemusta, on millään lailla rotukysymys. Näen kyllä, miten pakolaistulva on mahdollista nähdä uhkana, kun vähenevistä resursseista taistellaan  oman maan kansalaistenkin kesken, mutta täällä rasismissa on ihan oikeasti kyse siitä, että toinen on erivärinen JA vähemmän koulutettu ja siksi jollain tavalla pelottava. 

Pystyn hyvin ymmärtämään tämän pelon silloin kun taustalla on omakohtainen kokemus eli pelkoon on jokin syy. Olen myös oman kokemukseni kanssa hataralla pohjalla, sillä minun ei tarvitse mennä ns. huonommille alueille koskaan, mutta jos menisin, niin taatusti olisin peloissani. Mitä ja miksi minä siis pelkäisin?

Pelkäisinkö yksittäisiä ihmisiä, jotka näyttävät erilaiselta kuin minä? En. Pelkäisinkö joukkoa erinäköistä nuorisoa, joka kuljeksii ja syljeksii jalkakäytävälle? Kyllä, mutta yhtälailla pelkäisin itseninäköistä maleksivaa nuorisojoukkoa. Kokisinko epävarmuutta, kun erinäköinen henkilö ei yritäkään puhua sellaista kieltä, jota ulkomaalaisena ymmärtäisin (palveluammatissa)? Kyllä. Epäröisinkö pyytää apua poliisilta, joka on erinäköinen kuin minä? En. Mutta minä tulenkin monokulttuurista, jossa poliisiin ja taksikuskiin voi luottaa sataprosenttisesti.

Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun poliisiin ei voi luottaa tai ihonvärini aiheuttaa ongelmia ja aliarvioivaa käyttäytymistä.

Minä olen 'kotirouva' lähiöstä ja tuttavapiirissäni on tummaihoisia, hyvin kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät millään tasolla hyväksy kaltoinkohtelua tai mellakointia vaikka ovat itsekin elämässään jonkintasoista rasismia kohdanneet. He ovat ponnistelleet ja päässeet elämässä pisteeseen, jossa voivat noista tämän asian yläpuolelle. Tottakai he ovat ns. 'rikkaita', koska siitähän tässä loppujen lopuksi on paljolti kyse. Kateudesta.

Tiedän, että eriarvoista kohtelua on. Näen, että uutisklipeissä ihmiset hajottavat ja mellastavat ihan vain mellastamisen halusta. Haluan, että poliisit, jotka ovat laukaisseet aseensa toista ihmistä kohti, kantavat vastuunsa ja joutuvat syytteeseen. Toivon, että ihmiset oppisivat käyttämään energiaansa kohti oikeaa, positiivisempaa muutosta ja tasa-arvoa.

Sitä en ymmärrä, miten ihmiset käyttävät jumalaansa voima-aseena barrikoituakseen rukouspiireihinsä ja sulkeutuvat sisälle, jotteivat lapsensa näe mitä tässä maassa tapahtuu. En käsitä, että asiat lakaistaan maton alle, koska koulun testisuunnitelmaan ei kuulu ajankohtaisiin asioihin paneutuminen. Miten ihmeessä kaikki tämä voisi olla Hillaryn tai Donaldin syytä (siis ihan kumman vaan riippuen tilanteesta)? Miten umpiossaan 'hyvinkasvatetut', todelliselta elämältä (lue: vastuusta vapaat) suojatut lapset ja ghetoissaan alle kymmenenvuotiaasta itsensä elättäneet lapset voisivatkaan koskaan kohdata (muuten kuin huumekauppoja tehdessään)?

Sanon tämän nyt suoraan, vaikka se ei olekaan ihan korrektia, mutta minähän voin tässä piiloutua tämän siunatun kielimuurin taakse: yhteiskunta, jossa elän, on hyvin segregoitunut! Kirkossakävijät (rukoillaan, rukoillan ja rukoillaan. Omassa porukassa). Toisessa kirkossa kävijät (mepäs rukoillaan paremmin kuin te). Rikkaat (meidän ei tarvitse välittää mistään). Toisen väriset rikkaat (me ollaan päästy tähän niin kovalla vaivalla, että entiset orjatkin kalpenevat). Melko rikkaat (tehkää ihan mitä vaan, kunhan ette ota meiltä mitään pois). Köyhät (v**tu kylä mä tekisin töitä, jos ilman koulutusta sais tarpeeksi fyrkkaa maksavan työn). Urheilufanaatikot (jalkapallo kansakunnan yhdistää ja jossei urheilu, niin ainakin National Anthem). Ulkomaalaiset (joita ei kiinnosta kuin raha). Laittomat siirtolaiset (jotka tekee kaikkien työt). Poliitikot (nuo vallanhalussaan korruproituneet). Ja sitten on tavalliset ihmiset, jotka katsoo muualle kun jotakuta kiusataan, ja jotka haluaa kyllä pelastaa maailman, kunhan mun autoon riittää bensa ja muovipussien käyttö on sittenkin niinpaljon yksinkertaisempaa kuin kierrättäminen.

Pelastelenpa tässä siis maailmaa omalla kotisohvalla Netflixiä katsellen. Olen kiitollinen, että olen tämänvärinen, vaikkakin siirtolainen. Pysyn kaukana huliganismista ja nostan hattuani korkealle niille uskalikoille, jotka menevät mielenosoittajien ja poliisien väliin pyrkien puhumaan järkeä kapinoiville (ovatpa muuten tummaihoisia, hyvinkoulutettuja kaikki). En tee asialle aktiivisesti yhtään mitään, mutta pyrin ymmärtämään ja keskustelen mahdollisimman monien kanssa asiasta, jotta saisin edes jonkinlaisen ymmärryksen tästä yhteiskunnasta. En myöskään peukuta yhdellekään sanahelinää suoltavalle aforismille tahi rukouspyynnölle.

Ymmärrän ja kunnioitan entistä enemmän oman koto-Suomen ajattelemaan opettavaa koulutusjärjestelmää, joka mahdollistaa ammatillisen koulutuksen myös ilman korkeakoulutusta.

Laiskat sunnuntait ja miksei koko viikonloput

Yksi yrittäjän elämän kohokohtia sanotaan olevan sen, että saa päättää omista aikatauluistaan. Eli voi pitää torstaivapaan silloin kun huvittaa. Ja sitten taas vastaavasti olla viikonloppuisin töissä. Win-win vai kuinka? Minä tässä nyt kumminkin tunnustan, etten yhtään pidä viikonlopputöistä, vaikka välillä kirjallisia  hommia ja eritoten kirjanpitoa täytyykin hoitaa silloin, kun on riittävästi aikaa ja rauhaa ympärillä. Oikein mieluusti otan viikonloput löysäillen ja silti pidän myös yhden viikkovapaan aina kun voin. Ja tästä voimisesta saan tietenkin päättää ihan itse.

Pitäisi olla ihan yksinkertainen kuvio, mutta ei sitä ole. Tyhmyyttäni tai heikkouttani tai ihan vaan osaamattomuuttani olen imenyt pullomaidosta protestanttisen työetiikan ja omaksunut lapsuusvuosina yltiöpäisen miellyttämisenhalun, eli keski-iän kriisini ei suinkaan kulminoidu tyttären poismuuttoon vaan oman elämäni haltuunottoon! Ei sitä ennen ehtinyt pohtia jaksamistaan, kun piti mennä töihin, josta sai turvattua palkkaa, mutta nykyään on panostettava omaan itseensä ihan toisella tavalla. Tämä sama virsi siis; olen jo monesti ennenkin pyhästi luvannut hoitaa ensin itseäni ja vasta sitten muita, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yritän taas kovasti.

Miten hyvin ja antaumuksella osaankaan moittia itseäni! Istun liikaan kahvilla, sillä sehän on syntiä sitä niin paljon juoda. Aamuisin lojun terassilla kuuntelemassa linnunlaulua, enkä lähde lenkille, koska on liian kuuma/kuuma/hiostava/ihan mitä vaan. En viitsi päivittää (työ)blogia riittävän usein. En enää käy salilla kuin silloin tällöin. En tee hyvää, terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa. Taloa ei ole siivottu 'kunnolla' ja hämähäkinseitit valtaavat alaa. Missä on henkinen yhteys mieheen? Miksi en ole vieläkään lukenut Osteopatia -kirjaa kokonaan tai edes kerrannut vanhoja jäsenkorjausmateriaaleja. Minullahan on omaa aikaa vaikka kuinka! 

Vaikka olenkin luonut tyhjästä suhteellisen menestyvän yrityksen ja työllistän itseni (mutta kun en tule rikkaaksi). Lapsi on löytämässä paikkaansa collegemaailmassa (mutta enhän minä edes pysty maksamaan sitä hänelle). Järjestän taas luentosarjan meidän toimistossa (vaikka olen lykännyt sitä näin pitkään). Kutsuin sekä työyhteistyökumppaneita että kirjakerhon takaterassille illanviettoon (vaikka sekin vaan aiheuttaa lisätyötä eli siivoamista). Minulla on ihanat ystävät, joiden kanssa käydä lounaalla tai kahvilla (vaikka senkin ajan voisi kirjoittaa (työ)blogia). Miehen kanssa ollaan ihan sovinnossa (vaikken häntä  parhaaksi ystäväkseni kutsukaan [eikä mokoma yhtään innostunut, kun ehdotin valojen uusimista)]. Luomuruokaa tulee joka toinen viikko kotiinkannettuna ja hengissä ollaan (vaikka voisin olla 15 kiloa pienempi). Aloitin Pilates-tunnit kahdesti viikossa ja käyn taijissa (mutten ehdi kerätä riittävästi aerobista liikuntaa). Aloitin myös opiskelemaan espanjaa (vaikken edes osaa asuinmaani kieltä täydellisesti). 

Minä kuullostan siis aivan typerältä omissa korvissanikin, mutta kaikki ylläkirjoitettu on hyvin aktuaalista päänsisäistä keskusteluani joka päivä. 

Enhän minä nyt voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun Suomessa oli myrsky ja lama ja talvi tulossa. Eikä ole eläkerahastoa. Ja maailmanloppu voi tulla koska tahansa. Tai auto voi hajota. Tai aurinko lakata paistamasta. Tai terroristit hyökätä. Tai saunat koko maailmasta palaa poroksi. 

Tai sitten voin oppia elämään hetki kerrallaan. Katsokaas kun aurinko paistaa, sain ensimmäisen dekkarin kuudesta luettua, join juuri viikon ehkä kahdennennenkymmenennen kahvikupillisen, kävin lenkillä (lämpötila 31), likka on viikonlopun kotona, mies teki moussakaa ennen kuin lähti golffaamaan ja kahtena iltana meillä on ollut ruokavieraita. Huomenna on ensimmäinen viikon neljästä työpäivästä ja elämäni on ihan paras skenaario (, vaikka se ei olekaan MeNaisten vuoden paras äiti, joka masentui, kohtasi kipukohtansa, nousi suosta, yksihuolsi viisi lasta ja elää nyt elämänsä kukkeinta aikaa uudessa parisuhteessaan, koska on sen vihdoinkin ANSAINNUT). 

Ihanaa syyskuuta kaikille; täällä se on vuoden paras kuukausi ja aion olla pihalla koko ajan! Niin, ja saa tulla käymään, vierassänky odottaa. 

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Viikko opetusta takana

Se on ohi ny! Intensiivinen viikko, jonka aikana opetin joka päivä noin 7 tuntia suomea amerikkalaisille, jotka  identifioituvat suomalaisiksi. No oikeastaan puoli Duluthia identifioituu suomalaisiksi, jopa paikalle hälytetty ambulanssikuski. Eli aika tapahtumarikas viikko on takana ja oma sänky kutsuu jo kovasti, vaikka vielä on yksi yö jäljellä omassa seurassa Minneapolisissa. 

Taidot ovat tallella eli opettaminen sujui vanhasta muistista ja nautin kovasti! Miinuksena se, että perjantai-iltana letkajenkkaa loppujuhlassa opettaessani loppui ääni. Mutta 'laulunääntä' on taas käytetty ja ryhmä jaksoi vetää improvisaatiota suomen kielellä 65 minuuttia putkeen... Jotain siis osaan: saada heidät rentoutumaan, puhaltamaan yhteen hiileen ja kilpailemaan siitä, kuka saa puhua! Ja siinä sivussa miljoona kiloa kieliopin selitystä ja mielenkiintoisia pohdintoja mikrokulttuurista. Miksi uunipelti on pelti, eikä pannu ja onko vuoka sama kuin pannu. Eikä tietenkään voi syödä muffinsseja aamiaiseksi, eikä maapähkinävoi ole oikea leivänpäällinen ja osasinpa olla kantaa siihen, onko pesulappu hygieeninen, vai olisiko tännekin saatava kaikillekäsisuihkut.  

Olen edelleen haltioitunut luonnosta täällä! Koska se näyttää, tuntuu ja tuoksuu suomalaiselta. Michiganissa asuva kollega nauroi minulle, kun kerroin kerääväni kassin täyteen vaahteran-, koivun-, piharatamon- ja apilanlehtiä. Noukin myös käpyjä ja keräsin kiviä Lake Superiorin rannalta (se tuntui kahlatessa oikealta järveltä, eikä 40-asteiselta lilluvedeltä) ja samalla pussitin järvi-ilmaa kotiin vietäväksi.  Makasin pitkin pituuttani apiloiden keskellä ja hengittelin puhdasta ilmaa! Myös hanasta tulee vettä, joka maistuu hyvältä.

Mutta hengittelyä tässä on vähän tarvittukin. Suomalaisten yhdistystoiminta on....mielenkiintoista. Vaikka se otapahtuisikin rapakon tällä puolen. Vanhat jäärät takertuvat asemaansa ja kekkosmainen periksiantamattomuus istuu syvässä silloinkin, kuin järki jättää. Suomalaisen sisun kääntöpuoli on se, että ei anneta tilaa nuoremmille, eikä mitään ainakaan saa muuttaa tahi delegoida! Onhan tässä näin pärjätty vuosikaudet ja jämähdetty sinne haitarimusiikin aikakaudelle. Suomi on tanhua, polkkaa ja perinteitä! Mutta kaiken ylitse kuultaa syvä ylpeys omista juurista ja rakkaus tähän ainutlaatuiseen kieleen. 

Toinen ihmetyksen aihe on collegemaailma. Ei käy kateeksi likkaa, joka muuttaa asuntolaan kahden (2!!!) viikon kuluttua. Huoneissa on kokolattiamatot ja käytävän yhteisessä vessassa suurinpiirtein kiipeilee matoja. Tai en tiedä, kun taktisesti jätin silmälasit huoneeseen, mutta laitoin kengät jalkaan, kun kävin suihkussa. Kampus koostuu tieskuinkamonesta hulvattoman kokoisesta rakennuskompleksista, jotka yhdistyvät toisiinsa käytäväverkostojen kautta. Ja jokainen käytävä on sen kaksi kilometriä pitkä ja jos ne talot haluaa kiertää ulkokautta, niin siinä tulee puolentunnin lenkki helposti. Tai no, itseasiassa lenkin voisi tehdä 20 minuutissa, jos ei eksyisi kahta kertaa... Mutta sanonpahan omaksi puolustuksekseni sen, että melkeinpä eksyimme myös, kun porukassa sieltä sisäkautta kampuksella sijaitsevaan taidenäyttelyyn (no tietenkin, lisäksi löytyy näyttämö ja konserttisali) käveleskelimme. Sillä semmoiset ihmeet kuin opasteet ovat tässä maassa aika yliarvostettuja, kun raha on jo käytetty siihen pesäpallokentän uuteen pinnoitteeseen. Mutta astuminen kampusmaailmaan on todellakin kokonaiseen uuteen maailmaan eli kaupunkiin astumista. Alanpahan vähän ymmärtää miksi kouluesittelyissä pääarvo on juurikin asumisolojen esittelyllä! 

Vielä kun ruokapuoleen saisi edes jotain järkeä. Olen hädin tuskin hengissä kampusruuasta viikon kärsittyäni! Osin se johtuu siitä, että cafeteria oli remontissa eli valikoima oli suppeahkon food courtin varassa ja jos ei suostu syömään muka-pizzaa ja öljyssä paistettua 'peruna'palleroita, niin vaihtoehto on salaatti tai salaatti. Tässä kuvaus aamiaisesta: munakokkelia, pekonia tai aamiaismakkara, äklömakeaa jogurttia, mustikoita, joskus mysliä, muffinsseja, 'pullaa', keksejä, vaaleeta leipää, makeita leivonnaisia ja hedelmä. Ja sopis tietenkin toivoa, että kokkelia ei olisi jatkettu vehnäjauho-maitoseoksella ja että mustikat ja hedelmät olisi pesty. 

Yhtä kaikki viikko meni hyvin ja ryhmässä oli aivan ihania, totaalisen motivoituneita heittäytyjiä, joille oli hauskaa opettaa suomea! Jossei ajattele rahallista panostusta suhteessa tähän keikkaan heitettyyn aikaan ja tyytyy siihen, että kokemuksia kannattaa kerätä, niin tämä oli nappijuttu. Mitään ei jää käteen, mutta sain ilmaisen loman Minnesotassa! 

Elämä kantaa!

Ensitunnelmat

Kuten jo siitä tosiseikasta, että piharatamo saa minut tunteikkaaksi voi päätellä, niin kyllä nyt maalaistyttöä viedään kuin litran mittaa! En osaa, pysty tai jaksa muotoilla tämän paremmin, mutta ajomatka Minnesota/St.Paulista Duluthiin kesti ajallisesti kolmisen tuntia (kahden pysähdyksen taktiikalla) ja seuraavaa pyöri mielessä:

-koivunlehdet väpättää tuulessa ihan eri tavalla kuin mitkään muut lehdet, ne erottaa jo kaukaa ja autonkin ikkunasta

-pohjoinen vihreys on syvempää ja 'oikeampaa'

-kyllä mänty on uljas puu

-kiljuin innosta joka kerta kun näin järven

-maisema on kotimainen

-ilma on raikas 

Edellämainituista asioista johtuen matka ei ollut tylsä, kutta sitten kurvasin vielä viimeiselle levähdyspaikalle ja eteeni jysähti: 

Siellä ne joet siintää ja sitten kun pääsin tunneli/kiemurateitä keskustan 'ohi', niin eteen jysähti Lake Superior (kuvaa ei nyt oikein ajaessa saanut)! 

Kummallinen kaupunki, jossa keskustassa satama ja myllyt ja sahat ja paperitehtaat, ja korkeuserot ihan huimia eli en konsaan uskaltaisi tulla tänne talven liukkailla; puhumattakaan järveltä (meikäläisen käsitemaailmassa enemmänkin 'meri') puhaltavasta puhurista. Kaunista! 

Sitten etsin kampuksen, mutta päätin hakea kahvipaikan keskustasta, sillä aikaa on vielä tunti ennen sisäänkirjautumista. Aivan ihana, kompakti, vanha(hko), kutsuvia ruokapaikkoja, mieletön puisto siinä järven/meren rannassa. Rantabulevardi on täynnä ihmisiä ja autoja! Täällä viihtyisi koko viikon!

Ai niin, mähän olen täällä seuraavan viikon. AIVAN INTOPIUKASSA! 

Yksin matkustaminen

Voi että olen ylpeä itsestäni, kun vihdoinkin olen uskaltautunut matkustamaan yksin! Ja vieläpä ihan hyvissä sielunvoimissa ja isommitta vatsanväänteittä. 

Yksin matkaamisessa parasta on se, että saa tehdä juuri sitä ja juuri silloin kuin huvittaa. Mennä nukkumaan aikaisin ja päättää mitä, missä ja milloin syö. Ei tarvitse luovia (perheenjäsenten) erilaisten halujen ja nukkumarytmien välillä. Suunnitella päivän ajot ja sitten muuttaakin mieltään matkanvarrella. 

Ehdottomasti huonointa on se, ettei voi jakaa kokemuksia ja tunnelmia muille. Tai siis, jakaminen tapahtuu sosiaalisessa mediassa, eikä mikään tunnu miltään ennenkuin sen päivittää faceen tai instaan. Ja osa päivästä menee postauksien suunnitteluun ja postaa ihan liikaa kaikkea sälää, koska haluaa jakaa kokemukset. Koska ei ole sitä petikaveria mukana. 

Kestäkää siis, jos olette tämänkin postauksen avanneet. Tänään ajelin puoleltapäivin Swedish Instituuttiin, koska se on vissiin iso juttu täällä. No ensinnäkin puoleltapäivin, koska se aukesi silloin, ja koska omatoimimatkalla ennen päivän aktiviteettja voi käydä punttisalilla ja Caribou Cafessa (postaamassa päivän ekan postauksen). Instituutin informatiivinen tarjonta ei sykähdyttänyt, mutta tunnelma oli--- skandinaavinen! Puolet paikasta oli hyvin modernia uudisosaa ja toinen puoli vanha linna, jossa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoa pohjoismaisten immigranttien vaiheista. Parasta kuitenkin oli lihapullat (syntiset hyviä; ei mitään Ikea-kamaa) ja korvapuusti (josta makeuden vuoksi pystyin syömään kolmasosan) kahvin kera! Ja joo, kaupassa myytiin Fazerin Sinistä ja Dumle-pusseja KYMMENEN TAALAA kappale! Likka joutui valitsemaan kumman halusi tuliaisiksi. Niin, ja ravintolassa pöytiinjohdattaja-tyttö (kaikki neljä ihmistä, joiden kanssa puhuin, selvittivät mistä olen kotoisin) halusi sitten oppia miten sanotaan cardamon bun suomeksi (KORVAPUUSTI) ja oppi sen kiitettävästi.

Päivän toinen 'kohde' oli Mississippi-joki. Täällä kun huristelee kiemurateillä, jotka ovat mutkaisempia ja lyhytramppisempia, sekavampi ja osin enempikaistaisia kuin Pohjois-Karoliinassa, niin tunnelma on ollut epätodellinen ja elokuvamainen, siis pitkästä aikaa. Siis että se olen todellakin minä, oikeasti, joka täällä paahtaa menemään arastelematta iki-ihanalla Edgellä (autokuume räpsähti samantein päälle) ylittäen tuon koulun maantietokirjpista tutun joen mennen tullen! Halusin siis saada edes jonkinlaista kuvaa Mississippistä.

Ajelin siis paikallisen yliopiston kampukselle, joka on ihan joen rannassa, ja yllätyin, että se joki on siellä syvällä alhaalla ja lievästi korkeanpaikankammoisena en oikein eds uskaltanut mennä reunalle kurkkaamaan. Pääsin myös ajamaan sillalla kilpaa junan kanssa ja (nyt täytyisi googlata sillan nimi) ihmetellä, kuinka sillan ylin kerros oli katettu kerros jalankulkijoille (lienee talvella aika ihana juttu; jätin kaikki katetut  keskusta-shoppailut väliin). 

Iltapäivän vietin Stone Arch Bridgellä (LINKKI) ihmettelemässä joen voimaa! (Huom. minua ei oikeasti kiinnosta ylenpalttisesti ottaa asioista selvää etukäteen; suunnittelen mihin menen, mutten lue historiaa tai muita faktoja juurikaan ennakkoon.) Minulle Mississippi ja jäänteet jauhoja jauhaneista myllyistä tuovat mieleen seuraavat asiat:

- Tammerkoski ja sen ympäristö

- ymmärrystä siitä, miksi myllyt (ja tehtaat) ovat syntyneet juuri sinne kuin ovat

- on se leveä

- miten ihminen on valjastanut luonnon käyttöönsä ja rakentanut kaiken.

Samat fiilikset saivat minut valtaansa, kun kävin Charlottessa museossa, jossa kerrottiin pumpulin matkasta pellolta kankaaksi. Miten teollistuminen on tapahtunut samalla tavalla täällä kuin Suomessa ja jotkut ovat olleet ne ensimmäiset uskaliaat. Ymmärrys ja historia avautuu minulle aina samankaltaisuuksien kautta, enkä jaksa ihailla/etsiä/kokea tämän maan erikoisuutta, erilaisuutta tai ainutlaatuisuutta. Me ihmiset olemme samanlaisia kaikkialla, osa on vain seikkailunhaluisimpia kuin toiset (kaikki kunnia heille)! 

Joo, ja kaikki on kymmeniä kertoja isompaa täällä. Tammerkoski kutistui juuri pikkuiseksi puroksi! Kuvat ovat kännykkälaatua, mutta elämys oli tuhatkertainen!  

Pikahuomioita Minnesotasta

🍀Siis oikeesti kaupassa oletetaan, että pakkaan itse ostokseni! Vaikka teen sen jokatapauksessa myös kotona, niin pisti silmään. Ja paperikassi oli ilmainen!

🍀Toi Mississippi on tossa ja kiertelee Twin Citejä. Tai toisinpäin. Komea joki myös silloinkin, kun sitä ei ihaile koulun maantiedon kirjasta.

🍀Tähän asti eniten iloa on tuottanut piharatamon vallassa olevan nurmikon bongaaminen! Oli siinä se koskikin, ja jotain historiallista löpinää, mutta siis suloinen piharatamo❤️

🍀Saint Paulin Grand Street on vienyt sydämeni. Ensinnäkin siellä on kahvila/salaattibaari /kakkupaikka, jonka nimi on Cafe Latte (vanha Linkosuo potenssiin 3), mutta toiseksi talot niin miellyttää mun silmää! Ei ihan scandinaavista, mutta sinnepäin ja ihanat puutarhat, joissa kasvaa vaahteroita (keräsin vaahteranlehtiä kassiin), valkorunkoisia koivuja ja mahtipontisia mäntyjä! LUONTO!

🍀Liikenne on lyhytpinnaista ja liittymät todella lyhkäisiä, mutta onneksi olen jo kesyttänyt nuo kiemuratiet; siltikin välillä hirvittää. Iloa tuo Ford Edge kaikilla kommervenkeillä... Tästä reissusta jää päälle myös autokuume! 

Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?

Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.

Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.

Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.

Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)

Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?

Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?

Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.

Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.

Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.

Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.

Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.

Aina ei paista, vaikka paistaakin

Maailma on tullut (entistä) hullu(mma)ksi ja minä myös.

Aurinko paistaa nyt siis jotain kymmenettä viikkoa koko ajan ja lämpötila huiteleen 35:n paremmalla (tai no, mulle huonommalla) puolen, mikä joltisenkin verottaa voimia. Joita ei ole liiemmin jaettavaksi ollut muutoinkaan. Kesävieraiden jättämä aukko on ollut syvä ja siihen on liittynyt toki vähän muutakin pientä luopumista. Likka kummiskin asuu kotona vielä noin kuukauden verran eli siitä ei ole kysymys. Elämästä kun ei koskaan tiedä, kuten saamme lukuisista katastrofaalisista uutisista lukea.

En vieläkään pelkää, enkä suostu ajattelemaan, etten koskaan voisi matkustaa pommien pelossa, mutta maailma on järkyttävässä tilassa, enkä millään tasolla pysty sitä ymmärtämään.

Tunnen kaksikin kollegaa, joiden puoliso toimii poliisina tässä maassa ja pistäähän se ajattelemaan. Kuten sekin, että narsisti-psykopaatilla on oikeasti mahdollisuus tulla valituksi asuinmaani presidentiksi. Ja se, että kaikkea katsotaan nykyään vain joko mustana tai valkoisena eli maailma on taantunut teini-ikäisen identiteettikriisin tasolle, johon kuuluu nenä kännykässä kulkeminen ja muihin törmäileminen.

Haluaisin niin kovasti uskoa, että jokainen poliisi tekee työtään pyyteettömästi ja että kaikilla olisi samanlaiset ihmisoikeudet sekä täällä että siellä. Että ihonvärillä (tai jollain muulla ominaisuudella) ei olisi mitään tekemistä asioiden kanssa eikä meitä aina jaoteltaisi. Että täällä etelässäkin kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Että tämä tarina olisi mielikuvituksen tuotetta.

Haluaisin, että me kaikki ymmärtäisimme, etteivät kaikki poliisit ole vain hyviä, eivätkä kaikki mustat vain huonoja, että raha ei olisi ainoa mahti maailmassa eikä politiikka sen juoksupoika. Että oikeat, ajattelevat ihmiset voisivat vaikuttaa asioihin ja elää elämäänsä pelkäämättä joutuvansa pommin tai luodin tai kuorma-auton kohteeksi hetkenä minä hyvänsä.

Haluaisin, että likan ja isänsä ei tarvitsisi käydä keskustelua siitä, millainen pippurisumutin kannattaa pitää käsilaukussa ja voiko kampukselle viedä teaserin, vaikka se on laiton.

Yritän niin kovasti kuulla lintujen laulun (kaskaiden sätkätyksen alta) ja nähdä perhoset, jotka lentävät kukasta kukkaan. Yritän jaksaa mennä pienelle kävelylle ja huomennakin töihin. Yritän tehdä pienen hyvän teon joka päivä ja ajatella positiivisesti. Jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä tiedä olenko enemmän käärmeissäni niille, jotka raportoivat jokaisen pahan asian naamakirjassa vai niille, jotka eivät sitä tee. Myös naamakirja on muuttunut kaksintaistelukentäksi, jossa pisteitä yritetään napsia joko olemalla yltiökoskettunut maailman tapahtumista tai loukkantumalla siitä, että yltiökoskettunut kokee ylemmyyttä koskettumisestaan.

Yritän lakata lukemasta kaikkia postauksia ja keskittyä johonkin muuhun. Elämään tässä hetkessä ja unelmoimaan tulevasta. Kuten suomalaisesta saunasta ja laineen liplatuksesta.

Ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin lähteä kahville.

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Graduation / Ylioppilasjuhlat

Täällä ylpeyteen pakahtuva äiti vielä kertaa tämän viikon tapahtumia, sillä ihan kaikki sukulaiset eli mummut eivät ole facessa ja haluamme tottakai jakaa ainoan lapsukaisen ylioppilaaksitulojuhlan tunnelmat.

Likka siis valmistui Ardrey Kell high schoolista neljän vuoden puurtamisen päätteeksi kuudensadan viidenkymmenen kahdeksan muun opiskeljijan kanssa. Se on aika iso määrä lapsukaisia violeteissa kaavuissa. Juhlaa vietettiin Time Warner Cable Areenalla, jossa juhlimista useammin pelataan koripalloa. Komiat olivat siis puitteet.

Siinä ne kaikki 659 istuvat.

Maan tavan mukaisestu täytyi siis pukeutua tuohon kummalliseen kaapuun ja neliskanttiseen pipaan, joka sitten juhlan lopuksi heitettiin ilmaan ja sen jälkeen sai tupsun siirtää toiselle puolelle valmistumisen merkiksi.  Koska nuoria oli niin paljon, niin seremonia oli onnistuttu tiivistämään varsin lyhyeksi eli muutama puhe, Pledge of Allegiance (eli se olen uskollinen tälle maalle -litania, joka joka aamu myös koulussa papatetaan), pari laulua ja sitten se tärkein: jokaisen nimi luettiin ja valmistuvat kipittivät lavalle kättelemään sen seitsemän koulupiirin virkamiestä ja saivat diplomin. Koko ohjelma oli ohitse 90 minuutissa, mutta kyllä silti puudutti kaikkien nimien kuunteleminen (saattoi vain arvella, kuinka tukalaa oli niillä kolmella naisella, jotka tuon luku-urakan hoitivat).

Tässä neiti kaavussa.

Kaapua tai tuota lakkia ei sitten sen koommin enää tarvitse eli hyvä on bisnes, kuten tässä maassa on tapana. Lisäksi on tapana jaella diplomeja ja härpäkkeitä asiasta jos toisestakin, sillä tämä on todentotta kaikkien kunnianosoitusten luvattu maa. Likka ei kuulunut koulunsa ten top prosenttiin, mutta silti on mainituu seuraavat erinomaisuudenosoitukset:
- CMS Academic Scholar (lisätarra todistukseen)
- NC Academic Scholar (lisätarra)
- NC Global Language Endorsement (lisätarra)
- NC College / UNC Endorsement (lisätarra)
- NC College Endorsement
- National Spanish Honor Society (kaksi kaavun kanssa roikkuvaa härpäkettä)
- National Technical Honor Society (toiset kaksi härpäkettä)
- Nelivuotinen osallistuminen koulun kuoroon (mitali kaulassa).

Mutta näissä kunnianosoituksissa ei valitettavasti ole kyse rahapalkkioista eli silti se college on ihan itse maksettava.

Tässä neito ilman kaapua Graduation tilaisuuteen lähdossä.

Oli siis oikein kiva juhla ja me osasimme pitäytyä metelöimästä liikaa oman lapsosemme nimenmaininnan kohdalla, sillä olemme sentään sisälukutaitoisia; saimme nimittäin kirjalliset ohjeet siitä, että juhlassa ei saa huudella, käyttää räikkää, olla epakunnioittava jne. Sisään ei myöskään saanut viedä mitään syötävää tai juotavaa, mikä olikin vähän hankalampi asia, kun lämpötilalukemat huitelivat reilussa kolmessakympissä ja pieni sadekuurokin sitten saatiin illan päätteeksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös serkut ja kummitäti olivat juhlistamassa tätä ainutlaatuista hetkeä.

Varsinainen valmistujaisjuhla meillä pidettiin sitten vasta muutaman päivän päästä, sillä mitään juhlakaavaa tai -tapaa ei valmistuville tässä maassa ole. Itse olimme jo reilua viikkoa ennen yhden ystävän pizza-juhlissa ja likka itse vieraili parin muunkin ystävänsä juhlissa ennen varsinaista graduationia. Koska tyyli ja ajankohta ovat vapaita, me päätimme järjestää suomalaisen kahvipöytä-juhlan, tosin ilman sitä kuumaa kahvia.

Meillä olikin oiva (sisareni valmistama) kakku- ja voileipäpöytä ja virvokkeita. Kyytipoikana tietenkin se samppanjalasillinen eli alkumalja kaikille (vaikkakin siis lain edessä neiti on edelleen 19-vuotiaana alaikäinen). Vietimme juhlaa terassillamme ja juhlan kunniaksi otimme kaikista osallistujista polaroid-kuvat, jotka sitten liimataan muistotauluun. Juhla oli onnistunut ja juuri meidän näköinen ja hyvin tekivät karjalanpiirakat ja munavoi sekä munkitkin kauppaansa! Lisäksi oli suomalaisia lohi- ja kinkkuvoileipiä, jotka ovat täällä hyvin eksoottinen käsite, tiikerikakkua ja juustokakkua sekä suomalaisia karkkeja sulkaan kanssa. Kakun päällä oli ylioppilaslakki!

Täytyihän sitä nyt selittää suomalaista perinnettä ystäville ja sitten ottaa tällainenkin kuva.

Kiitos kaikille osallistuneille ja myötäeläjille! Ilmoituskortit on painettuna ja kun vielä saamme jokusen valmistujaiskuvankin kuviksi asti tulostettua, niin kirjeitä ja kuvia tulee sinne koto-Suomeenkin. Uusi urakka alkaakin sitten kahden kuukauden kuluttua paikallisessa yliopistossa (UNCC), jossa Sonja opiskelee Kansainvälisiä asioita (International Studies). Tieto tästä opiskelupaikasta on ollut saatavilla jo useamman kuukauden ja pianaikaan selviävät ne raha-asiatkin. Koulunkäynti ei ole ilmaista, mutta eihän se ole meille melkein ulkolaisille enää siellä Suomessakaan. Mielenkiintoinen syksy on siis tiedossa, mutta sitä ennen vähän relataan tai oikeammin tehdään töitä; kesätöissähän se opiskelijan loma kuluu!

Äidin mieliksi sitten lavastettiin vähän.

Parasta ulkosuomalaisuudessa?

Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.

Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.

Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.

En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.

Apua, musta on tullut jenkki!

Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.

Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).

Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.

En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.

Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.

Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)

Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.

Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.

Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?

Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.

Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.