Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.
Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.
Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.
En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti