Aina ei paista, vaikka paistaakin

Maailma on tullut (entistä) hullu(mma)ksi ja minä myös.

Aurinko paistaa nyt siis jotain kymmenettä viikkoa koko ajan ja lämpötila huiteleen 35:n paremmalla (tai no, mulle huonommalla) puolen, mikä joltisenkin verottaa voimia. Joita ei ole liiemmin jaettavaksi ollut muutoinkaan. Kesävieraiden jättämä aukko on ollut syvä ja siihen on liittynyt toki vähän muutakin pientä luopumista. Likka kummiskin asuu kotona vielä noin kuukauden verran eli siitä ei ole kysymys. Elämästä kun ei koskaan tiedä, kuten saamme lukuisista katastrofaalisista uutisista lukea.

En vieläkään pelkää, enkä suostu ajattelemaan, etten koskaan voisi matkustaa pommien pelossa, mutta maailma on järkyttävässä tilassa, enkä millään tasolla pysty sitä ymmärtämään.

Tunnen kaksikin kollegaa, joiden puoliso toimii poliisina tässä maassa ja pistäähän se ajattelemaan. Kuten sekin, että narsisti-psykopaatilla on oikeasti mahdollisuus tulla valituksi asuinmaani presidentiksi. Ja se, että kaikkea katsotaan nykyään vain joko mustana tai valkoisena eli maailma on taantunut teini-ikäisen identiteettikriisin tasolle, johon kuuluu nenä kännykässä kulkeminen ja muihin törmäileminen.

Haluaisin niin kovasti uskoa, että jokainen poliisi tekee työtään pyyteettömästi ja että kaikilla olisi samanlaiset ihmisoikeudet sekä täällä että siellä. Että ihonvärillä (tai jollain muulla ominaisuudella) ei olisi mitään tekemistä asioiden kanssa eikä meitä aina jaoteltaisi. Että täällä etelässäkin kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Että tämä tarina olisi mielikuvituksen tuotetta.

Haluaisin, että me kaikki ymmärtäisimme, etteivät kaikki poliisit ole vain hyviä, eivätkä kaikki mustat vain huonoja, että raha ei olisi ainoa mahti maailmassa eikä politiikka sen juoksupoika. Että oikeat, ajattelevat ihmiset voisivat vaikuttaa asioihin ja elää elämäänsä pelkäämättä joutuvansa pommin tai luodin tai kuorma-auton kohteeksi hetkenä minä hyvänsä.

Haluaisin, että likan ja isänsä ei tarvitsisi käydä keskustelua siitä, millainen pippurisumutin kannattaa pitää käsilaukussa ja voiko kampukselle viedä teaserin, vaikka se on laiton.

Yritän niin kovasti kuulla lintujen laulun (kaskaiden sätkätyksen alta) ja nähdä perhoset, jotka lentävät kukasta kukkaan. Yritän jaksaa mennä pienelle kävelylle ja huomennakin töihin. Yritän tehdä pienen hyvän teon joka päivä ja ajatella positiivisesti. Jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä tiedä olenko enemmän käärmeissäni niille, jotka raportoivat jokaisen pahan asian naamakirjassa vai niille, jotka eivät sitä tee. Myös naamakirja on muuttunut kaksintaistelukentäksi, jossa pisteitä yritetään napsia joko olemalla yltiökoskettunut maailman tapahtumista tai loukkantumalla siitä, että yltiökoskettunut kokee ylemmyyttä koskettumisestaan.

Yritän lakata lukemasta kaikkia postauksia ja keskittyä johonkin muuhun. Elämään tässä hetkessä ja unelmoimaan tulevasta. Kuten suomalaisesta saunasta ja laineen liplatuksesta.

Ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin lähteä kahville.

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Graduation / Ylioppilasjuhlat

Täällä ylpeyteen pakahtuva äiti vielä kertaa tämän viikon tapahtumia, sillä ihan kaikki sukulaiset eli mummut eivät ole facessa ja haluamme tottakai jakaa ainoan lapsukaisen ylioppilaaksitulojuhlan tunnelmat.

Likka siis valmistui Ardrey Kell high schoolista neljän vuoden puurtamisen päätteeksi kuudensadan viidenkymmenen kahdeksan muun opiskeljijan kanssa. Se on aika iso määrä lapsukaisia violeteissa kaavuissa. Juhlaa vietettiin Time Warner Cable Areenalla, jossa juhlimista useammin pelataan koripalloa. Komiat olivat siis puitteet.

Siinä ne kaikki 659 istuvat.

Maan tavan mukaisestu täytyi siis pukeutua tuohon kummalliseen kaapuun ja neliskanttiseen pipaan, joka sitten juhlan lopuksi heitettiin ilmaan ja sen jälkeen sai tupsun siirtää toiselle puolelle valmistumisen merkiksi.  Koska nuoria oli niin paljon, niin seremonia oli onnistuttu tiivistämään varsin lyhyeksi eli muutama puhe, Pledge of Allegiance (eli se olen uskollinen tälle maalle -litania, joka joka aamu myös koulussa papatetaan), pari laulua ja sitten se tärkein: jokaisen nimi luettiin ja valmistuvat kipittivät lavalle kättelemään sen seitsemän koulupiirin virkamiestä ja saivat diplomin. Koko ohjelma oli ohitse 90 minuutissa, mutta kyllä silti puudutti kaikkien nimien kuunteleminen (saattoi vain arvella, kuinka tukalaa oli niillä kolmella naisella, jotka tuon luku-urakan hoitivat).

Tässä neiti kaavussa.

Kaapua tai tuota lakkia ei sitten sen koommin enää tarvitse eli hyvä on bisnes, kuten tässä maassa on tapana. Lisäksi on tapana jaella diplomeja ja härpäkkeitä asiasta jos toisestakin, sillä tämä on todentotta kaikkien kunnianosoitusten luvattu maa. Likka ei kuulunut koulunsa ten top prosenttiin, mutta silti on mainituu seuraavat erinomaisuudenosoitukset:
- CMS Academic Scholar (lisätarra todistukseen)
- NC Academic Scholar (lisätarra)
- NC Global Language Endorsement (lisätarra)
- NC College / UNC Endorsement (lisätarra)
- NC College Endorsement
- National Spanish Honor Society (kaksi kaavun kanssa roikkuvaa härpäkettä)
- National Technical Honor Society (toiset kaksi härpäkettä)
- Nelivuotinen osallistuminen koulun kuoroon (mitali kaulassa).

Mutta näissä kunnianosoituksissa ei valitettavasti ole kyse rahapalkkioista eli silti se college on ihan itse maksettava.

Tässä neito ilman kaapua Graduation tilaisuuteen lähdossä.

Oli siis oikein kiva juhla ja me osasimme pitäytyä metelöimästä liikaa oman lapsosemme nimenmaininnan kohdalla, sillä olemme sentään sisälukutaitoisia; saimme nimittäin kirjalliset ohjeet siitä, että juhlassa ei saa huudella, käyttää räikkää, olla epakunnioittava jne. Sisään ei myöskään saanut viedä mitään syötävää tai juotavaa, mikä olikin vähän hankalampi asia, kun lämpötilalukemat huitelivat reilussa kolmessakympissä ja pieni sadekuurokin sitten saatiin illan päätteeksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös serkut ja kummitäti olivat juhlistamassa tätä ainutlaatuista hetkeä.

Varsinainen valmistujaisjuhla meillä pidettiin sitten vasta muutaman päivän päästä, sillä mitään juhlakaavaa tai -tapaa ei valmistuville tässä maassa ole. Itse olimme jo reilua viikkoa ennen yhden ystävän pizza-juhlissa ja likka itse vieraili parin muunkin ystävänsä juhlissa ennen varsinaista graduationia. Koska tyyli ja ajankohta ovat vapaita, me päätimme järjestää suomalaisen kahvipöytä-juhlan, tosin ilman sitä kuumaa kahvia.

Meillä olikin oiva (sisareni valmistama) kakku- ja voileipäpöytä ja virvokkeita. Kyytipoikana tietenkin se samppanjalasillinen eli alkumalja kaikille (vaikkakin siis lain edessä neiti on edelleen 19-vuotiaana alaikäinen). Vietimme juhlaa terassillamme ja juhlan kunniaksi otimme kaikista osallistujista polaroid-kuvat, jotka sitten liimataan muistotauluun. Juhla oli onnistunut ja juuri meidän näköinen ja hyvin tekivät karjalanpiirakat ja munavoi sekä munkitkin kauppaansa! Lisäksi oli suomalaisia lohi- ja kinkkuvoileipiä, jotka ovat täällä hyvin eksoottinen käsite, tiikerikakkua ja juustokakkua sekä suomalaisia karkkeja sulkaan kanssa. Kakun päällä oli ylioppilaslakki!

Täytyihän sitä nyt selittää suomalaista perinnettä ystäville ja sitten ottaa tällainenkin kuva.

Kiitos kaikille osallistuneille ja myötäeläjille! Ilmoituskortit on painettuna ja kun vielä saamme jokusen valmistujaiskuvankin kuviksi asti tulostettua, niin kirjeitä ja kuvia tulee sinne koto-Suomeenkin. Uusi urakka alkaakin sitten kahden kuukauden kuluttua paikallisessa yliopistossa (UNCC), jossa Sonja opiskelee Kansainvälisiä asioita (International Studies). Tieto tästä opiskelupaikasta on ollut saatavilla jo useamman kuukauden ja pianaikaan selviävät ne raha-asiatkin. Koulunkäynti ei ole ilmaista, mutta eihän se ole meille melkein ulkolaisille enää siellä Suomessakaan. Mielenkiintoinen syksy on siis tiedossa, mutta sitä ennen vähän relataan tai oikeammin tehdään töitä; kesätöissähän se opiskelijan loma kuluu!

Äidin mieliksi sitten lavastettiin vähän.

Parasta ulkosuomalaisuudessa?

Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.

Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.

Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.

En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.

Apua, musta on tullut jenkki!

Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.

Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).

Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.

En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.

Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.

Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)

Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.

Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.

Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?

Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.

Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.

Floridassa

Olen siis ennenkin käynyt Floridassa, mutta tällä kertaa venyin seuraaviin ensimmäisiin kertoihin:

Olin ekaa kertaa viikon (vähän ylikin) reissussa ihan yksin! En perheen, en kaverin tai työkavereitten kanssa, vaan yksin. Sanovat yksin matkustamista vapauttavaksi kokemukseksi, enkä ole eri mieltä, mutta itse kutsuisin tätä jopa rohkeaksi. Sillä:

Olen ekaa kertaa ajanut autolla 1400 mailia yksin. Kukaan ei ollut pitämässä seuraa (hereillä) tai ajamassa vuorollaan. Sain ihan itse päättää pissi (ja kahvi-)-tauoista ja jännittää vesisateessa sekä selviytyä tietulliteistä (turnpike), joita varten piti ostaa semmoinen liimattava tunnistin ja ladata sinne vielä rahaakin.

Asuinmaan standardien mukaan kumpikaan edellä mainittu teko eli ole uroteko, vaan ihan tavallista paikallistoimintaa, sillä Amerikan sisäinen muutto- ja vierailuliike on suurempaa kuin mihin suomalainen on konsaan tottunut.

Syy tähän Floridan matkailuun oli CE-classes eli pakolliset opinnot, joita on määrätty määrä läpikäytävä jotta saa pitää hierontalupansa Pohjois-Karoliinassa. Ja olisihan niitä opintoja lähempänäkin, mutta tällä kertaa halusin oppia jotain uutta ja avartavaa. Sillä valitettavasti tänne muuttoni jälkeen kaikki tähän astiset opinnot ovat olleet vähemmän tyydyttäviä: ensin pakkokoulu asiasta, jonka olen jo pariin kertaan Suomessa opiskellut; sitten pilipalikursseja aiheesta jos kolmannesta, joista osa verkossa (niissä voi hypätä suoraan testi-osaan, en siis ole vaivautunut lukemaan materiaaleja). Mutta kaikki tähänastinen on ollut oivaa kokemusta kielellisesti ja pikkuhiljaa terminologia ja määritteleminen alkaa (hyvänä päivänä) sujua myös tällä nykykielellä.

Mutta tällä kertaa päästiin asiaan! Mikä ilo oli kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja on sinut olemisensa ja tekemisensä kanssa. Kyseessä oli yksi IAHE-instituutin kolmesta oppilaitoksesta ja kouluttajana perustaja Kerry D'Ambrosio. Loistava! Mutta onpahan miehellä kokemusta ja koulutustakin lääkäristä osteopaattiin ja monta pehmytkudosmanipulaatiotekniikkaa hallussa. Parasta kaikessa oli kuitenkin se, että näkökulma hoitamiseen oli hyvin kokonaisvaltainen ja samantyyppinen kuin jäsenkorjauksessa. Ja opin paljon lisää! Uusia juttuja!

En sitten kuitenkaan päättänyt innostua niin paljon, että pistäisin likoon pari tonnia ja muutaman lisäreissun Palm Beach Gardensiin, jotta saisin sertifikaatin ja valmiiksi pureskellut materiaalit ja videot. En tee sillä sertifikaatilla (ainakaan tässä vaiheessa) yhtään mitään ja jos sen ensi vuonna suorittaisin, niin en saisi kaikkia hyväksiluetuksi pakollisiin opintoihin tässä vaiheessa. (Joo, olenko maininnut, että tämä systeemi on ihan p**stä?) Saisin siis oivaa kädentaitoa ja tietoa, mutta lisäksi täytyisi tehdä parit pilipalikurssit, joista siis kaikista joutuu maksamaan ihan kohtalaisesti. Näin ylläpidetään ammattitaitoa. (Ja koska koulutus oli Floridassa ja minun lupani Pohjois-Karoliinassa, niin saa nähdä kuinka sujuvasti asioita saa selvitettyä.)

Mutta oli antoisa Floridan reissu jokatapauksessa: opin, tutustuin, koin, itsenäistyin ja mikä parasta: vietin muutaman päivän sen toisen tällä mantereella asuvan kalevalaisen jäsenkorjaajan kanssa! Ajattelin jatkossakin pitää tämän amerikkalaisuuselementtini hyvinvoivana ja ajella etelään toistamiseenkin. 

Ja samalla tuli hoideltua yksi klassikkokirja lukulistalta, Kuin tappaisi satakielen on kuunneltu ja nautittu. Ihan samat puheenaiheet ovat yhteiskunnassa vallalla yhä edelleen: kenellä on ihmisoikeus, kuka on lojaali kenelle ja missä saa käydä pissalla. Minun käsitemaailmassani rasismia on se, että yhdenlaiset kokevat olevansa parempia kuin toisenlaiset oli veruke ihan mikä tahansa; ihmisyys ei ole kiinni ihonväristä eikä sukupuolesta (vaikka sen olisi vaihtanut) eikä maailma ole vieläkään mitään oppinut. Tällä hetkellä täällä biblebeltillä vähän ahdistaa ja kiitos, että saan sen tänne suomeksi printata, sillä julkisesti olen liian raukka julistamaan. 

Tältä se siis tuntuu, kun mamukupla puhkeaa ja presidentinvaalit alkaa pelottaa. 

:

Elämää, ei sen enempää

Päivän hyvä uutinen on se, että Helppo elämä -sarja löytyi Netflixistä. Huono taas se, että on kesä, jolloin ei tuijotella telkkaria, vaan luetaan niitä klassikoita (tästä jo nassukirjassa uhosin). Ja oikeasti Gabriel Marquesin Rakkautta koleran aikaan on oikein hyvä kirja, vaikka hivenen lukuelämystä haittaa se, että kaunosieluiset yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä ihan vaan sanavaraston puutteellisuuden takia. Luulen, että tuo kirja täytyy vielä joskus lukea myös suomeksi.

Mutta reissuasioista piti vähän postata. Kalifornian reissu (juu, Hollywood on nähty) tuli jo kevätlomalla tehtyä ja seuraavia suunnitellaan. Ensinnäkin haluaisin tosi kovasti mennä uudestaan San Diegoon, mutta matkabudjetti ja kuuden tunnin lento ei houkuta. Täytyy siis tyytyä ajelemaan Floridaan ja odottaa, että uusi luottokorttini alkaa kerryttää matkapisteitä! 

Tämä luottokelpoiseksi muuntautuminen tässä maassa on ollut mielenkiintoinen prosessi (olen siitä aiemminkin postaillut) ja tässä siis viimeisin päivitys: luottoyhtiöt ottavat minut nykyisellään oikein mieluusti asiakkaakseen (credit score on huipussaan), mikäli suostun hakemaan korttia yksityishenkilönä (eli NAIMISISSAolevana puolisona), mutta yrittäjänä en ole vielä pystynyt osoittamaan olevani luoton arvoinen. Pankkimme antaa minulle jo niinkin huiman luottorajan kuin 1100$, jolla ei siis hätätilassa (jumissa, jossain Euroopan lentokentällä) tee yhtään mitään eli tähän ei voi luottaa. 

Myös AA (American Airlines) konkluusissa Citibankin kanssa hylkäsi anomuksen sen siliän tien, kun yrityskorttia kalastelin (niissä on paremman edut), mutta kun lisäsin yksityishenkilönä myös puolison tulot hakemukseen, niin luottorajaksi räpsähti 15.000$. Jota en siis missään nimessä tarvitse, mutta onpahan nyt sitten olemassa. Ja huomioikaa tässä, että samaan rajaan ei pääse miehenikään, jos pankin korttia anoo, mutta onneksi tässä maassa on vaihtoehtoja. Meillä taitaa kohta mennä pankki vaihtoon!?

Mutta sitten Floridasta! Lähden huomenaamulla ajamaan etelään ihan yksin ja omassa (sekä Äänikirjan Kuin tappaisi satakielen kanssa - klassikko teema siis jatkuu) seurassani! Hurjaa. Pelottaa siis hitusen, sillä liikenne ei tässä maassa ole aina mutkaton kokemus, mutta luotan siihen, että navigaattori pelittää ja olen tuolla Gainesvillessä jo pari kertaa käynyt. Vaan siitäpä sitten jatkankin vielä etelämmäs Palm Beach Gardensiin, jossa on ensimmäinen oikea CE (continuing education) -kurssi aiheesta Total Body Balancing ja Postural Release Technique. 

Olen sanalla sanoen innoissani, sillä odotan että vihdoinkin oppisin jotain teknisesti ja taidollisesti uutta! Kurssi kestää torstaista sunnuntaihin ja varasin huoneen rantahotellista! Jotta tulee tämän kesän rantakiintiökin sitten hoidettua. Vaikka kurssipäivät ovat tosi pitkiä (8-17.30) eli pelkkää kidutusta, jos sisältö onkin puutaheinää. Mitä en usko, sillä kyseessä on D'Ambrosio Instituutin (allianssissa mm. Upledger Instituutin, joka on cranio-sakraaliterapian maailman kehto) kanssa.

Ja parasta kaikessa on se, että sekä mennessä että tullessa pääsen poikkeamaan tuon ainoaa toisen tietämäni tällä mantereella asuvan jäsenkorjaajan luona! Elämä hymyilee ja jenkkimäinen 'ajelin tuossa viime viikolla 1400 mailia, kun poikkesin kaverilla' -elämäntapa alkaa juurtua. Kohti seikkailua ja sitten saakin alkaa odottaa systerin ja kummityttöjen tänne tuloa, likan valmistumista ja juhannusjuhlia! Perästä kuuluu; iloista mieltä ja aurinkoa kaikille!