sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Parasta ulkosuomalaisuudessa?



Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.

Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.

Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.

En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.



maanantai 30. toukokuuta 2016

Apua, musta on tullut jenkki!

Käytän tuota jenkki-sanaa sen suomalaisessa merkityksessä kuvaamaan sitä, miten jotkut asiat muuttuvat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi "amerikkalaiseksi", en siis kuvaa ilmansuuntien välistä jakoa asuinmaassani.

Jepulis, kuka uskoisi, että tänäkin aamuna (on Memorial Day eli vapaapäivä) keitin itselleni toisen kupin (käytän nykyisin semmoista presso-pannua, kun tuo suodatinkahvi ei ole täällä hyvää) kahvia halfcaf -kahvista. Juu, mummuni kääntyisi haudassaan ja olen edelleen sitä mieltä, että kofeiininpoistoprosessi kahvista on järjetöntä, muttakun kofeiini vaikuttaa elimistöni hormonitasapainoon epäsuotuisasti tässä iässä (joo, on testattu), niin joskus on vaan pakko. Ja tunnustan, että tuossa isossa ruokakomerossa on myös pussillinen sitä decaffinoitua (vierasvarana).

Meidän pyykinkuivauskone meinasi polttaa koko talon ja armas siippani on tehnyt urakalla töitä löytääkseen vian, josta palaneen käry johtui. (Pistorasia tai koneen töpseli oli vaan vähän mustunut.) Aika kauhuissani jo mietin sitä, kuinka kauan joudun levittelemään lakanoita (työni vuoksi pesen noin 6-10 lakanaa joka päivä) kuivumaan ovien päälle, kun kuivuria ei uskaltanut käyttää. Juu, niitä EI SAA viedä kuivumaan ulos eli semmoinen sähkönsäästö ei tässä maassa tule kysymykseen.

En muuten ole pakastanut yhtään satsia marjoja neljään vuoteen (pakastusrasiat ovat hyvässä ojennuksessa kaapissa), mutta syön joka päivä tuoreita mustikoita/vadelmia/karhunvatukoita ja kohtsillään niitä muuten saa taas tosta takapihan pusikostakin, joka vaatisi hivenen raivausta.

Haen vähintään viisi kertaa viikossa kahvia (lattea vähärasvaisella tai mantelimaidolla) Sturbucksista/Secret Chocolatieristä/Rush Espressosta, koska se on hyvää! Ja perustelen sitä sillä, että en koskaan syö donitseja, leivoksia, pullia, jäätelöä tai muuta sokerista moskaa eli kahvi on minun herkkuni ja useimmiten ostan sen omaan (termos)mukiini ja saan siitä hyvän mielen.

Meillä tehdään pääosin hyvin suomalaisvaikutteista kotiruokaa (kalasoppaa on tulossa tänään), mutta vähintään pari (tai viisi) kertaa viikossa joku meistä syö lounaan ulkona tai nappaa kotimatkalla sushit ruokakaupasta mukaan. Viikonloppuisin tulee haettua thaimaalaista, kanankoipia tai pizzaa varsinkin kun ei aina jaksa lähteä mihinkään. Arvelen, että hintapoliittisesti on aivan sama onko ruoka kolmihenkisessä perheessämme muutaman kerran viikossa koti- vai ravintolaruokaa, mutta toki kotiruuassa saa taatusti parempaa laatua, sillä suosimme luomua ja hyviä raaka-aineita. Kukaan meistä ei kuitenkaan käy McDonaldsin kaltaisissa paikoissa ja ihan kohtuullista ruokaa saa monesta paikasta suhteellisen edullisesti. (Suomessa meillä ei ollut varaa käydä ulkona, sillä keskihintaisia, nopeasti sisään ja ulos -paikkoja ei ollut tarjolla.)

Oletan ja odotan, että minulle pidetään ovea auki ja kiitän aina sanomalla ´thank you sir/ma´am´ ja jos itse menen edellä, niin jään odottamaan seuraavaa tulijaa pitäen ovea auki. Teen tämän kaikille: naisille, miehille, nuorille ja vanhoille, aivan kuten tervehdin kaupassa, lenkkipolulla ja töissä, missä tervehtiminen olisi suotavaa tehdä etunimeä käyttäen. Se ei aina onnistu, jos kyseessä on kollegojen asiakkaita, sillä on nolompaa käyttää väärää nimeä kuin sir/ma´am -titteliä, joka siis vihdoin ja viimein on juurtunut kielenkäyttööni. Kehun myös aika usein asiakkaan uusia kenkiä, kampausta, vaatetta tai käsilaukkua! Silti välillä könkkään edelleen säästä, kun suomalaisuus tunkee väkisin läpi. Onneksi säästä puhuminen on varsin tavanomaista myös täällä ja siitä pääsee aina ilahduttavaan Suomi vs. Charlotte -keskusteluun.

Ravintolassa en enää tyydy listan tarjoamiin ruokiin, vaan osaan sujuvasti vaihtaa ainesosia keskenään! Tämä oli aivan käsittämätöntä alkuvaiheessa, kun listalla on 50 erilaista vaihtoehtoa, niin miksi sitten pitää vaihtaa se pekoni siihen vuohenjuustoon eikä ota sitä vuohenjuustosalaattia (no kun, siinä vuohenjuustosalaatissa on crutonkeja, mutta pekonisalaattiin saa avocadoa). Samoin osaan pyytää maistiaisia viineistä (etsin aina kuivinta valkkaria) ja niistä sitten kertyy jo eka lasillinen ilmaiseksi (ei toimisi Suomessa ei), jos tarjoilija ei osaa kertoa, mikä on kuivaa ja mikä ei (sitä ei muuten sanota viinipullossa koskaan eli ärsyttävää sinänsä; paitsi joissain eurooppalaisissa viineissä, joita saa edullisesti World Marketista). Myös tippaaminen on automatisoitunut ja aika kärkkäästi vähennän tipin määrää tai jopa boikotoin tiettyjä kauppoja, jos olen saanut ´huonoa´ palvelua. Toisaalta taas unohdan huonon palvelun sillä sekunnilla, jos asianosainen pyytää anteeksi tiuskimistaan tai muuten selittää mistä on kyse! Kaikilla meillä saa olla paha päivä ja se anteeksi annettakoon.

Ja sitten on vielä tämä liikenne. En enää pelkää ajella useampikaistaisilla teillä, mutta tottapuhuen tieraivoa saattaa pukata vaikka tilaa olisikin ohittaa. En todellakaan halua olla teidentukko ja tottakai olen sellainen hyvin turvallinen kuski, jolle 1400 mailin (2300 km!) ajomatka viikon sisällä ei tunnu missään. Oikeallehan saa kääntyä silloinkin kun ei saa ja stop-merkin kohdalla kuuluu vähän hiljentää. Maassa maan tavalla, eikös se niin mene?

Ja sitten vielä on tämä luotoksi eläminen! Nyt kun vihdoinkin omistan oikean luottokortin, jossa on sitä luottorajaakin, niin sen porkkana on sen käyttäminen. Olen siis pakotettu elämään luotolla ja sumplimaan rahavarojani todellisen tilanteen ja luotolla tehtyjen maksujen viipeen välissä. Kohta varmaan alan vähät välittää siitä, paljonko rahaa minulla oikeasti on, sillä noita luottokorttejakin on oltava useita. Silti, tai juuri siksi, minusta on syvä vääryys, että helikopteroitujen ´lasten´ tulisi yhtäkkiä oppia haltsaamaan kolme luottotiliä, opintolainan maksu ja terveysvakuutukset heti, kun pääsevät collegesta. Kun minuakin ahdistaa tämä reaaliaikaisten tietojen puute.

Mutta näillä mennään ja pyhäpäivän ratoksi voisin mennä tuohon Blakeneylle katselemaan löytyisikö jotain ostettavaa tai muuten vain istuksimaan ja ihmisiä katselemaan. Onneksi vielä ei ole liian kuuma käydä ihan vaan tuossa huudeilla, kesämmällä täytyy sitten lähteä moolille asti. Tai sitten voisin ajaa greenwaylle ja tehdä kävelylenkin. Tai pakata eväskorin ja lähteä picnikille... Vaan taidanpa sittenkin ottaa ruohonleikkurin, puutarhasakset ja työhanskat ja viettää vapaapäiväni tässä lähinurkissa puuhastellen. Vaikka ei olekaan sitä uima-allasta, joka pitäisi pestä.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Floridassa

Olen siis ennenkin käynyt Floridassa, mutta tällä kertaa venyin seuraaviin ensimmäisiin kertoihin:

Olin ekaa kertaa viikon (vähän ylikin) reissussa ihan yksin! En perheen, en kaverin tai työkavereitten kanssa, vaan yksin. Sanovat yksin matkustamista vapauttavaksi kokemukseksi, enkä ole eri mieltä, mutta itse kutsuisin tätä jopa rohkeaksi. Sillä:
Olen ekaa kertaa ajanut autolla 1400 mailia yksin. Kukaan ei ollut pitämässä seuraa (hereillä) tai ajamassa vuorollaan. Sain ihan itse päättää pissi (ja kahvi-)-tauoista ja jännittää vesisateessa sekä selviytyä tietulliteistä (turnpike), joita varten piti ostaa semmoinen liimattava tunnistin ja ladata sinne vielä rahaakin.

Asuinmaan standardien mukaan kumpikaan edellä mainittu teko eli ole uroteko, vaan ihan tavallista paikallistoimintaa, sillä Amerikan sisäinen muutto- ja vierailuliike on suurempaa kuin mihin suomalainen on konsaan tottunut.

Syy tähän Floridan matkailuun oli CE-classes eli pakolliset opinnot, joita on määrätty määrä läpikäytävä jotta saa pitää hierontalupansa Pohjois-Karoliinassa. Ja olisihan niitä opintoja lähempänäkin, mutta tällä kertaa halusin oppia jotain uutta ja avartavaa. Sillä valitettavasti tänne muuttoni jälkeen kaikki tähän astiset opinnot ovat olleet vähemmän tyydyttäviä: ensin pakkokoulu asiasta, jonka olen jo pariin kertaan Suomessa opiskellut; sitten pilipalikursseja aiheesta jos kolmannesta, joista osa verkossa (niissä voi hypätä suoraan testi-osaan, en siis ole vaivautunut lukemaan materiaaleja). Mutta kaikki tähänastinen on ollut oivaa kokemusta kielellisesti ja pikkuhiljaa terminologia ja määritteleminen alkaa (hyvänä päivänä) sujua myös tällä nykykielellä.

Mutta tällä kertaa päästiin asiaan! Mikä ilo oli kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja on sinut olemisensa ja tekemisensä kanssa. Kyseessä oli yksi IAHE-instituutin kolmesta oppilaitoksesta ja kouluttajana perustaja Kerry D'Ambrosio. Loistava! Mutta onpahan miehellä kokemusta ja koulutustakin lääkäristä osteopaattiin ja monta pehmytkudosmanipulaatiotekniikkaa hallussa. Parasta kaikessa oli kuitenkin se, että näkökulma hoitamiseen oli hyvin kokonaisvaltainen ja samantyyppinen kuin jäsenkorjauksessa. Ja opin paljon lisää! Uusia juttuja!

En sitten kuitenkaan päättänyt innostua niin paljon, että pistäisin likoon pari tonnia ja muutaman lisäreissun Palm Beach Gardensiin, jotta saisin sertifikaatin ja valmiiksi pureskellut materiaalit ja videot. En tee sillä sertifikaatilla (ainakaan tässä vaiheessa) yhtään mitään ja jos sen ensi vuonna suorittaisin, niin en saisi kaikkia hyväksiluetuksi pakollisiin opintoihin tässä vaiheessa. (Joo, olenko maininnut, että tämä systeemi on ihan p**stä?) Saisin siis oivaa kädentaitoa ja tietoa, mutta lisäksi täytyisi tehdä parit pilipalikurssit, joista siis kaikista joutuu maksamaan ihan kohtalaisesti. Näin ylläpidetään ammattitaitoa. (Ja koska koulutus oli Floridassa ja minun lupani Pohjois-Karoliinassa, niin saa nähdä kuinka sujuvasti asioita saa selvitettyä.)

Mutta oli antoisa Floridan reissu jokatapauksessa: opin, tutustuin, koin, itsenäistyin ja mikä parasta: vietin muutaman päivän sen toisen tällä mantereella asuvan kalevalaisen jäsenkorjaajan kanssa! Ajattelin jatkossakin pitää tämän amerikkalaisuuselementtini hyvinvoivana ja ajella etelään toistamiseenkin. 

Ja samalla tuli hoideltua yksi klassikkokirja lukulistalta, Kuin tappaisi satakielen on kuunneltu ja nautittu. Ihan samat puheenaiheet ovat yhteiskunnassa vallalla yhä edelleen: kenellä on ihmisoikeus, kuka on lojaali kenelle ja missä saa käydä pissalla. Minun käsitemaailmassani rasismia on se, että yhdenlaiset kokevat olevansa parempia kuin toisenlaiset oli veruke ihan mikä tahansa; ihmisyys ei ole kiinni ihonväristä eikä sukupuolesta (vaikka sen olisi vaihtanut) eikä maailma ole vieläkään mitään oppinut. Tällä hetkellä täällä biblebeltillä vähän ahdistaa ja kiitos, että saan sen tänne suomeksi printata, sillä julkisesti olen liian raukka julistamaan. 

Tältä se siis tuntuu, kun mamukupla puhkeaa ja presidentinvaalit alkaa pelottaa. 

:



maanantai 2. toukokuuta 2016

Elämää, ei sen enempää

Päivän hyvä uutinen on se, että Helppo elämä -sarja löytyi Netflixistä. Huono taas se, että on kesä, jolloin ei tuijotella telkkaria, vaan luetaan niitä klassikoita (tästä jo nassukirjassa uhosin). Ja oikeasti Gabriel Marquesin Rakkautta koleran aikaan on oikein hyvä kirja, vaikka hivenen lukuelämystä haittaa se, että kaunosieluiset yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä ihan vaan sanavaraston puutteellisuuden takia. Luulen, että tuo kirja täytyy vielä joskus lukea myös suomeksi.

Mutta reissuasioista piti vähän postata. Kalifornian reissu (juu, Hollywood on nähty) tuli jo kevätlomalla tehtyä ja seuraavia suunnitellaan. Ensinnäkin haluaisin tosi kovasti mennä uudestaan San Diegoon, mutta matkabudjetti ja kuuden tunnin lento ei houkuta. Täytyy siis tyytyä ajelemaan Floridaan ja odottaa, että uusi luottokorttini alkaa kerryttää matkapisteitä! 

Tämä luottokelpoiseksi muuntautuminen tässä maassa on ollut mielenkiintoinen prosessi (olen siitä aiemminkin postaillut) ja tässä siis viimeisin päivitys: luottoyhtiöt ottavat minut nykyisellään oikein mieluusti asiakkaakseen (credit score on huipussaan), mikäli suostun hakemaan korttia yksityishenkilönä (eli NAIMISISSAolevana puolisona), mutta yrittäjänä en ole vielä pystynyt osoittamaan olevani luoton arvoinen. Pankkimme antaa minulle jo niinkin huiman luottorajan kuin 1100$, jolla ei siis hätätilassa (jumissa, jossain Euroopan lentokentällä) tee yhtään mitään eli tähän ei voi luottaa. 

Myös AA (American Airlines) konkluusissa Citibankin kanssa hylkäsi anomuksen sen siliän tien, kun yrityskorttia kalastelin (niissä on paremman edut), mutta kun lisäsin yksityishenkilönä myös puolison tulot hakemukseen, niin luottorajaksi räpsähti 15.000$. Jota en siis missään nimessä tarvitse, mutta onpahan nyt sitten olemassa. Ja huomioikaa tässä, että samaan rajaan ei pääse miehenikään, jos pankin korttia anoo, mutta onneksi tässä maassa on vaihtoehtoja. Meillä taitaa kohta mennä pankki vaihtoon!?

Mutta sitten Floridasta! Lähden huomenaamulla ajamaan etelään ihan yksin ja omassa (sekä Äänikirjan Kuin tappaisi satakielen kanssa - klassikko teema siis jatkuu) seurassani! Hurjaa. Pelottaa siis hitusen, sillä liikenne ei tässä maassa ole aina mutkaton kokemus, mutta luotan siihen, että navigaattori pelittää ja olen tuolla Gainesvillessä jo pari kertaa käynyt. Vaan siitäpä sitten jatkankin vielä etelämmäs Palm Beach Gardensiin, jossa on ensimmäinen oikea CE (continuing education) -kurssi aiheesta Total Body Balancing ja Postural Release Technique. 

Olen sanalla sanoen innoissani, sillä odotan että vihdoinkin oppisin jotain teknisesti ja taidollisesti uutta! Kurssi kestää torstaista sunnuntaihin ja varasin huoneen rantahotellista! Jotta tulee tämän kesän rantakiintiökin sitten hoidettua. Vaikka kurssipäivät ovat tosi pitkiä (8-17.30) eli pelkkää kidutusta, jos sisältö onkin puutaheinää. Mitä en usko, sillä kyseessä on D'Ambrosio Instituutin (allianssissa mm. Upledger Instituutin, joka on cranio-sakraaliterapian maailman kehto) kanssa.

Ja parasta kaikessa on se, että sekä mennessä että tullessa pääsen poikkeamaan tuon ainoaa toisen tietämäni tällä mantereella asuvan jäsenkorjaajan luona! Elämä hymyilee ja jenkkimäinen 'ajelin tuossa viime viikolla 1400 mailia, kun poikkesin kaverilla' -elämäntapa alkaa juurtua. Kohti seikkailua ja sitten saakin alkaa odottaa systerin ja kummityttöjen tänne tuloa, likan valmistumista ja juhannusjuhlia! Perästä kuuluu; iloista mieltä ja aurinkoa kaikille!

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Yks tavallinen viikko

Muistelin tässä itsekseni aikaa, jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään. Jo silloin muistan ajatelleeni, että vielä jonain päivänä tulee ikävä näitä joutilaisuuden päiviä... ja päätin, että luon elämäni sellaiseksi, jossa on sopivasti rentoa olemista ja minulle tuiki tärkeää työtä. Kevään alkaessa elämäni yksi viikko oli tällainen.

Maanantaina viikko alkoi ihana ystävän, kollegan ja mentorini luona liki puolentunnin hoitosessiolla. Siis minä sain hoitoa iäti kiukutteleville niskoille ja yläselälle. Edelleen joudun kamppailemaan, jotta en tekisi töitä väärissä asennoissa ja huollan omaa selkääni säännöllisesti. Ja silti se välillä oikuttelee. Sitten kirmasin töihin ja hoidin asiakkaitani kello 11-6. Tähän päivään mahtui neljä asiakasta, joka on vähän ykäkanttiin, mutta tein sen mieluusti, sillä tiistaina oli vapaata asiakkaista.

Tiistaina oli siis ns. toimistopäivä, jolloin teen paperitöitä, päivittelen facebookkia ja blogia ja muuta pakollista, joka pienyrittäjän elämään kuuluu. Kävin myös punttisalilla rehkimässä sekä pienellä aurinkoisella kävelyllä, ja ilta oli varattu viikon toiselle taiji-tunnille. Tämä oli myös se päivä viikosta, jolloin kävin ruokakaupassa ja tein terveellistä ruokaa pariksi päiväksi. En siis todellakaan jaksa kokata joka päivä, mutta yritän kovasti pitää oikeaa ruokaa jääkaapissa, jotta lapsukainen voi sitä sitten lämmittää. Likkahan pääsee koulusta puoleltapäivin ja syö sekä (aamiaisen) lounaan että päivällisen kotona. Pakastimessa on aina hätävarantoa eli eineksiä sulatettavaksi, joten ei haittaa jossei ihan aina pysty. 

Itse syön aika usein omia eväitä myös töissä, enkä koskaan siis voileipiä (pyrin pitämään gluteenin syönnin minimissä), joten mielikuvitus on vähän väliä koetuksella. Onneksi kesä on tulossa ja silloin maistuvat erilaiset salaatit! Meillä on välillä myös sushi-päiviä eli tekstaillaan keskenään kuka hakee sushit Teeteristä kotimatkalla. Mies käy tavallisesti lounaalla joko ravintolassa tai hakee evästä toimistoon viereisestä Earth Faresta, mutta hänkin kyllä haluaa lämpimän ruuan vielä päivälliseksi. Meillä siis kokataan iso satsi tavallista kotiruokaa ja lämmitetään sitä sitten muutama päivä. Onneksi kokkausvastuu jakautuu vähän kaikille.

Keskiviikkona työpäivä jakautui kahtia (kuten se usein tekee), sillä ensimmäinen asiakas oli jo 9.30 ja viikoittainen selänvetreytystuntini on aina keskiviikkoisin kello 11. Autan siis asiakkaitani hoitamaan ja vetreyttämään selkäänsä erilaisin venytyksin ja harjoittein, joita olen napannut mukaani niin taijista, chi gongista, pilateksesta, punttisalilta ja Putkistolta ja varmaan myös keksinyt itse. Olen myös miettinyt, että kannattaisikohan lisätä myös iltavenyttely kalenteriin; hankaluutena on se, että kaikkia iltoja en millään jaksaisi olla töissä!

Venyttelytunnin jälkeen olikin sitten jo kiire rynnätä tyttöjen lounaalle, jonka yritämme sopia suurinpiirtein joka toinen viikko. Aurinko paistoi täydeltä terältä, joten oli ihana päästä ulos ja söimmekin terassilla! Osa meistä jatkoi sitten vielä kahville eli istuksittiin melkein kolme tuntia pihalla (varjossa) keskellä päivää. Sitten poikkesin vielä salilla venyttelemässä ja menin takaisin töihin kello 4-7.30. Osa asiakkaista pääsee töistä myöhään eli keskiviikkoisin ja torstaisin otan vastaan vielä kello 6.

Torstainakin oli aivan ihana ilma, joten aloitin päivän ajelemalla greenwaylle ja noin tunnin kävelyllä, jonka jälkeen annoin itselleni valtuudet nauttia isosta lattesta Starbucksissa (terassilla taas) ennenkuin menin pankkii hoitamaan yritykseni asioita. Pankissa vierähti sen verran kauan, että juoksin Teeterin kautta (sushi-päivä) suihkuun ja töihin (söin siis ajomatkalla sormin) kello yhdeksi. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa varsin mielenkiintoisen työpäivän ja erittäin ikävännäköisen onnettomuuspaikan ohittamisen jälkeen. Lysähdin sohvalle katselemaan Frendejä, sillä muuhun en pystynyt. Tämä torstai ei ollut pelkkää toivoa!

Perjantaiaamuna laukkasin sitten tenniskentälle (oikeasti neljän kuukauden tauon jälkeen eli älkää nyt kuvitelko, että olen ollut koko talven näin aktiivinen) ystävän kanssa ja ehdin nauttia toisenkin aamiaisen pallottelun ja suihkun jälkeen ennen työpäivää, joka alkoi kello 11. Perjantain kunniaksi oli vain kaksi asiakasta ja lopetin työviikon samoin kuin aloitinkin: menin hierontaan! Tällaista luksusta en tokikaan saa joka viikko, mutta viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti varsin raskaita, joten tarvitsin tämän hoidon. Luulen, että parin viikonlopun takainen terassin kyllästäminen (siihen upposi yhteensä kuusi tuntia aktiivista maalausaikaa) oli se piste näiden hartioiden ja käsivarsien päälle, jonka alle olin nääntyä: fyysinen työ tässä iässä vaatii vähän suunnittelua.

Maanantain hoito oli ihanan lempeää, mutta perjantaina sitten mentiin vähän syvemmälle. Ihan koko aikaa en voi sanoa nauttineeni, mutta tarpeeseen tuli ja työkyky on taas palautettu! Onneksi myös loma on näköpiirissä, joten eiköhän tästäkin taas selvitä! Lauantaiaamu alkaakin aina taiji-tunnilla, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa puuhailin vähän puutarhassa (se vaatisi vähän enemmänkin puuhailua, mutta säästelin käsiäni), kävin punttisalilla kevyellä treenillä ja luin kirjaa. Illalla grillailtiin, mutta piti syödä sisällä, sillä ilma viileni jälleen. 

Sunnuntaina oli turkasen kylmä eli aivan täydellinen päivä osallistua ison naistenryhmän juhlalounaalle. Reilun parin tunnin jälkeen poikkesin kotimatkalla kahvilaan istuksimaan itsekseni. Kotona siivoilin ja järjestelin vähän sekä suunnittelin Kalifornian matkan pakkaamisia. Loppuillan vain makasin sohvalla/lattialla ja nautin Netflixin seurasta. Nukkumaanmennessä sain tuta ison iltapäivälatten voiman ja kieriskelin sängyssä unta hakien. Silti heräsin aamulla kello 7 ja kuuntelin, kun likka lähti kouluun kello 7.15. Haukottelin makeasti ja istuksin tässä sohvalla vielä vaikka kello lähestyy kymmentä. Työt alkaa tänään kello 12 ja pitäisi vielä Targettiin ehtiä ennen sitä. Olisiko jo aika? Muttakun ulkona on niin kylmä....

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kolmannen maailman 'ongelmia'

1. Taas on pakko alkaa käyttää puuteria. Tai aurinkovoidetta. Kun UV-säteily on korkea.

2. Täytyy alistua viikoittaiseen säärikarvaruljanssiin. Ja käydä pedikyyreissä.

3. Iso-ja keskivarpaanväli on arka, kun on pakko käyttää varvastossuja.

4. Aamulla ennen töitä (jotka alkaa klo 11) on pakko mennä lenkille. Kun on niin ihana ilma.

5. Sturbucksissa täytuy vakuutella, että kyllä, haluan kahvini kuumana.

6. Kirsikkapuut kukkii ja pöly näkyy ikkunoissa.

7. Aamukahvi täytyy kantaa terassille ja kuunnella lintujen sirkutusta.

8. Missä ne on ne aurinkolukulasit?

9. Kalenteri on täynnä kaksi viikkoa eteenpäin.

10. Sitten pitääkin jo rahdata ittensä Kaliforniaan.


Kylläpä on tullut valittua raskas elämäntapa!