Nostalgia

Että sillä lailla. Viisumit tuli kotomaiselta Ameriikan laitokselta kolmessa päivässä eli kohtsillään saa pakata ja roudata itsensä takaisin koto-Karoliinaan. Mies on sinne jo matkalla, mutta mun täytyy saunoa vielä pari kertaa ennen kuin tohtii.

Iski sitten tähän aikarajattuun juokse läpi kavereita -lomaseen myös jonkinasteinen flunssa ja tänään olenkin sitten ottanut rennosti. En yhtään yritä siirtää sisäistä kelloani Suomen aikaan, sillä kolmen yön päästä sitä saa jo viritellä toiseen suuntaan eli samoilla silmillä mennään. Päätin sen sijaan nötköttää Netflixin edessä puhumattomana (kurkkuunhan se tauti entiselle puhetyöläiselle ensiksi iskee) tämän päivän ja sitä silmällä pitäen eilisilta etsittiin siskon kanssa kotimaisia elokuvia (tai sarjoja) sieltä flixin suuresta maailmasta. Vaan kuinka kävikään? No ei löytynyt ensimmäistäkään, joka olisi kiinnostanut!

Oli siis pakko tyytyä Mankellin Wallanderiin, joiden viimeinen tuotantokausi (2013) on Suomen netflixissä. Kaikki kuusi puolentoista tunnin osaa Krister Henrikssonin sympaattisuutta ja vanhenemisen tuskaa. Ei kai Wallander mikään maailmankaukkeuden paras tai fotokineettisin poliisi ole, mutta minä tykkään silti. Juoni on riittävän yksioikoinen ja ihmiskuvaus on raadollista eikä jenkkimäisen mustavalkoa perhe on paras ja puhumalla kaikesta selviää -moskaa. Ja välissä on skandinaavista maisemaa sekä hyvässä että pahassa.

Ihan vaan koivujen tai meren, joka ei ole tympeän turkoosi tai bikinihiekkaranta vaan kivikkoinen oikea saaristomaisema, näkeminen saa kotokaipuun nousemaan ja oikeanlaisen maiseman piirtymään sielun verkkokalvolle! Jopa ruotsinkieli kohottaa mielialaa, kun tuttu ja turvallinen Kurt tai Martinsson sitä sönkkää. Lindakin on tullut takaisin ja perustanut perheen eli isoisyys on Wallanderinkin turvasatama, sillä muuten on tietenkin haasteita elämässä. Harmittaa ihan oikeasti lempipoliisini puolesta niinkin tympeä sairaus kuin Alzheimer. Harry Hole ei ole koskaan päässyt ihan niin iholle asti kuin Wallander, vaikka se voikin johtua juuri Krister Henriksonista, joka esittää ikääntyvän, yksinäisen miehen sirpaloitumista kouriintuntuvasti.

Itseäni tässä mietityttää vielä se, että rimpuilen tässä Suomikaipuun suossa ollessani Suomessa! Eikä yhtään tee mieli lähteä tuonne pihalle kuljeskelemaan, sillä jalkakäytävillä on kolmen sentin kerros hiekotussantaa ja koko maa pölisee semmoisessa pölyssä, että allergiaoireet ulottuvat jo Marsiin asti. Se, mikä aiemmin oli kevään ensihenkäys, on muuttunut liejuksi, lössöksi ja kutiseviksi silmiksi. Ja etuileviksi ihmisiksi!

Onneksi muistin ostaa mäntysuopaa ja juuriharjan, jotta voi pestä räsymattoni ensi kesänä. Suomi on kuulkaas ihana maa; ainakin jos sitä voi kaivata kaukaa. Kotoinen realismi meinaa iskeä liian tiukasti vasten kasvoja juuri tällä hetkellä. Mutta kyllä tämä realistitehokas byrokratia on äärimmäisen ihana asia!

Ojasta uuteen nousuun

Joopa. Tämä minun läppärini on nyt päättänyt pop-upittaa viirusohjelmaa joka välissä, joten katsotaan kuinka kauan jaksan taistella. Eli kirjoittaa. Täytyy paremmalla ajalla opetella tekemään jotain asian eteen, mutta nyt juuri ei ole aikaa, energiaa eikä avustajaa.

Avustajista toinen on koulussa ja toisen tipautin juuri lentokentällä. Äijä on siis matkalla kotomaahan, riemuitkaatte kaikki kansa. Eikä siinä vielä kaikki: perjantain koulupäivän päätteeksi roudaan sinne myös itseni ja perheen täysi-ikäisen juniorin (junior in highschool-lukion tokaluokkalainen Suomessa, siis VANHA). Sillä ei mennyt paikallinen viisumianomus ihan sillain strömssööläisittäin läpi eli parempi tulla hoitamaan asia sinne, missä se hoituu.

Eli ristiriitaisin tuntein tätä tässä näpyttelen, sillä kaikista ikävintä näissä pikavisiiteissä on se, että ei ehdi, jaksa eikä pysty näkemään kuin pienen osan ihmisistä, jotka toivoisi näkevänsä! Älkäätten siis loukkaantuko, jos tekstaria ei kuulu. Arvioitu kotomaassa viipymisaika on tällä hetkellä 8 päivää, joista 3 menee jet laakissa ja pakollisissa kuvioissa. Seuraavana arvojärjestyksessä tulevat kaikki sukumme yli 90-vuotiaat ja sitten kummilapset. Sen jälkeen päiviä on vielä laskennallisesti jäljellä 2, ja ne aion viettää saunassa! Jos et ole yli 90vee, kummilapseni tai et omista saunaa, niin älä edes haaveile...

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ensi kesänä meillä ei ole varaa sinnepäin poiketa (paitsi tuo kohtsillään täysi-ikäinen, joka aikoo luuhata siellä suunnassa koko kesän), joten hyvästi juhannussuunnitelmat ja hellettäkarkuun heinäkuuksi -suunnitelmat. Majatalossa on siis erinomaisen hyvin tilaa ensi kesänä, jos kukaan tuntee kutsumusta lämpimille maille.

Ja sitten takaisin asiaan. Täällä sitä istuskelen toimistossa (täällä kaikkia työpaikkoja kutsutaan officeiksi, suomeksi sanoisin ehkä työhuoneella) kaiken herrana. Asiakas on tulossa tuotapikaa, mutta sitä ennen hehkuttelen vielä hetken sitä, että olen täällä yksin ja vastaan siis ihan kaikesta. Paitsi vakuutusyhtiöiden laskuttamisesta, joka onkin sitten isompi pala purtavaksi (voisin siihenkin toki ryhtyä, mutta taidan tarvita sihteerin ennen kuin tohdin). Meidän toimistossa on nyt kaksi hierojaa ja kiropraktikko ja uusia tuulia on pikkuhiljaa tiedossa. Ensimmäisenä avoimien ovien päivä ja sitten pieniä liikuntatuokioita. Loistavat markkinointisuunnitelmat odottavat sitä, että jollain taas olisi työlupa (jota varten tarvitaan se viisumi) ja onpahan jo kolmevuotissuunnitelmaakin hahmoteltu.

Eli varsin positiivisessa hengessä mennään, kun ottaa huomioon sen, että viisumia on jäljellä 27 päivää ja työlupaa 12. Kun se uusi viisumi sieltä sitten napsahtaa, niin sen varaan saa tuudittautua kahdeksi vuodeksi. Vertailun vuoksi semmoinen tosiasia, että täysi-ikäistyvän college- tai yliopistoura kestänee sen 4 vuotta. Jossain maassa. Mutta onhan tässä vielä seniori-vuosi aikaa pähkäillä (vaikkakin paikallisesti korkeampaan koulutukseen haetaan heti seniorivuoden alussa). Tai sitten osallistutaan pääsykokeisiin ensi vuoden toukokuussa Suomi-nimisessä valtiossa. Jos on valmistuttu tammikuussa. Eli jos on valittu sellaiset aineet, jotka mahdollistavat valmistumisen tammikuussa. Ja ne aineethan tietenkin valittiin kaksi viikkoa sitten. Eli miten niin ajoissa täytyy tietää mitä haluaa tehdä?! (Ei, päätöksiä ei ole vielä tehty, kiitos kysymästä! Tässä tarvittais ensin viisumi ja sitten joko Kela-kelpoisuus tai opiskelijaviisumi, sillä muistuttaisin vielä, että neito lähestyy uhkaavasti täysi-ikää, joka tarkoittaa, että viisumiasioissa ei enää kuulu perheeseen, mutta elatuskannalta ja vakuutusteknisesti tietenkin on kiinteä osa perhettä.)

Ja sehän on tietenkin selvää, että mamma roudaa kolmivuotissuunnitelmansa sinne, minne likka suuntaa... (Hih, ja taas tulee noottia.) Ja varmuuden vuoksi kai uusi viisumiprosessi kannattaisi alkaa hetimiten. Juu, sitä kutsutaan vihreäksi kortiksi, mutta se(kään) ei ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelisi. Olisihan se hienoa, jos perheessä olisi sekä viisumi että green card, yksi elättäjä, yksi nautiskelija ja yksi opiskelija. Kaikilla sama vakuutus ja elättäjä elättää tietenkin myös alle 26-vuotiasta opiskelijaa ja maksaa hänen vakuutuksensa, mutta vakuutuksennauttija ei välttämättä kuulu viisumiteknisesti samaan perheeseen.

Mutta Suomessa 18-vuotias on laillisesti vastuussa itsestään myös ihan oikeasti. Täällä ollaan sidottuja vanhempien (tässä tapauksessa elättäjän) vakuutukseen siis 26-vuotiaaksi. Ja ilman vakuutusta ei ole terveyden- tahi sairaanhoitoa ja se onkin sitten toinen juttu.

Eli kaikenlaista on tullut opittua, eikä mikään ole täysin varmaa. Tuntuu, että viranomaiset tietävät vähiten asioista, joista ovat vastuussa ja herra Obama heittelee kapuloita rattaisiin. Arkielämä kuitenkin sujuu koko ajan paremmin ja kohta kolmen asumisvuoden jälkeen olen alkanut tuntea oloni kovastikin kotoisaksi. Siksi kai tulevaisuuden arpapeli välillä hengästyttää, mutta tilanne lienee sama aidan kummallakin puolella.

Meidät löytää siis lauantai ehtoona Holiday Innin aulabaarista, jossa kippaan lasillisen valkoviiniä, jonka tyttäreni on minulle ostanut. Täällä sitä(kin) saisi odottaa vielä 3 vuotta!

P.S. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihmettelyksi siitä, miten eri tavoilla asioita eri puolilla hoidetaan ja miten vaikeaa on karistaa suomalaista näkökantaa niin moniin asioihin.

Arctic blast

Jotta tuli sitten sieltä: blast!

Aloitin sen sitten ruokamyrkytyksellä viime viikonloppuna, mutta ei mennä yksityiskohtiin. Ainoa, mitä jaksoin tehdä, oli katsella Titanikkia telkkarista ja ähistä sohvalla. Onneksi se tuli muutamaan kertaan peräkkäin, joten tarvittavat kohtaukset tuli kyynelehdittyä torkkumisten välissä.

Kulunut viikko meni siis aika väsyneissä tunnelmissa, joten tiistain snow day tuli ihan tarpeeseen. Oli pakkasta ja koulut päätettiin sulkea kahdeksi päiväksi. Ja torstaina ja perjantaian koulut alkoivat kaksi tuntia normaalia myöhemmin, mikä tässä perheessä otettiin riemulla vastaan. Itse toki kävin töissä, mutta jonkinverran oli peruutuksia joko huonoon keliin (ymmärrettävää, sillä jää ja kesärenkaat ei ole kovin varma yhdistelmä) tai flunssakauteen vedoten. Ennätyskylmät kelit (pakkasen puolella ihan keskipäivälläkin, osaattekos kuvitella) myös niistivät kaikki suunnitellut iltamenot, mistä en ollut ollenkaan pahoillani toipilaaksi kun itseni vielä tunsin.

Samassa rytäkässä sitten ilmotin jättäväni työpaikkani ja keskittyväni omaan yritykseen! Paineet siis kasvavat (no eikä, homma on hallussa), mutta oikeasti olen helpottunut: en halua toimia yrittäjäpohjalta kahdessa eri paikassa. Ei vaan riitä aika ja into kaikkeen markkinointiin ja muuhun sälään, joka tähän(kin) työhön automaattisesti kuluu. Nyt tehdäänkin keskiviikosta kuntopäivä (aamusalille lihasta keräämään; sitä ei kuulkaas illalla työpäivän päätteeksi pysty punttia nostaan tässä iässä) ja samalla vapautuu tiistai-ilta tanssi-illaksi. Ehkä. Toivottavasti.

Tänään näyttää taas paremmalta ja johan se joutaakin eilisen jälkeen, jolloin pysyi koko päivän pakkasella! Ennenkuulumatonta ja ensimmäinen kerta meidän täälläoloaikana. Kylmä on vieläkin, mutta huomenna sitten taas jo sataa ja nousee kymmenen asteen paremmalle puolelle. Ja myönnän kyllä, että itsekin olen muokkautunut enemmän paikalliseksi (varastoin talvitakkia autossa, en tiedä missä talvisaapikkaani ovat, fleecellä on pärjättävä), mutta mikä tolkku on juosta lenkki sortseissa oli keli mikä hyvänsä? Ja: vihaan palelemista. Ja kaipaan saunaa, mutta saunanpuute ei ole enää särkenyt sielua niinkuin kaksi ensimmäistä vuotta.

Alan siis tottua. Tottua aurinkoon, kohteliaisuuksiin, hymyihin, kaksikielisyyteen (tottuminen ja tyytyväisyys eivät kulje käsi kädessä), ystäväpiiriin, kirjakerhoihin, lounasrientoihin, työntekoon (on kuulkaan hienoja suunnitelmia tulossa), loistaviin teatterimahdollisuuksiin ja elämään elokuvassa.

Listaa siitä, mikä pelottaa ja jännittää, en nyt tässä julkaise, mutta eniten mietityttää erään henkilön täysi-ikäistyminen ja sitä seuraava suurten päätösten vuosi. Ja viimeiset viikot olen myös kaivannut kovasti: parasta ystävääni Tuijaa! Kunpa se teleporttaus tulisi pian mahdolliseksi, niin kaikki olisi vain ja ainoastaan hyvin.

Kevättäkö?

Arctic blast on tulossa, mutta aurinko paistaa. Ei siis ole lämmin, mutta koska kaikki on suhteellista, niin onhan se aika lämmintä. +13 ja paistaa.

Ja paistaa ihan tollain yleisestikin, sillä töitä riittää ja välillä pitää nipistää itseään: oikeinko minä elän täällä tätä tavallista elämääni? 

Mikä sitten on muuttunut? No pari asiaa tulee mieleen. 1) aurinko. Ei siitä pääse minnekään, että aurinko tai auringottonuus vaikuttaa meidän kaikkien mielialaan. 2) loistava työ, loistavassa työyhteisössä. Kaiken jäytävän ja jäätävän koulukokemuksen jälkeen olen löytänyt ne ihmiset, joiden kanssa haluan tehdä töitä. 3) elämä ei ole jokapäivä 8-4. On kahvituokioita, punttisalia, lounaita ja suunnitelmanmuutoksia. Se on paljon helponpaa, kun ei tarvitse joka välissä skrapata auton ikkunoita. 

4) aktiiviset ihmiset. Ja aktiivilla tarkoitan sitä, että energiaa riittää muuhunkin kuin itsensä lämpimänä pitämiseen, eikä työ ole elämänsisältö. Työ tuo sisältöä elämään, mutta on vapaus olla nitistymättä luterilaisen etiikan alle. 5) oppiva mieli. En usko olleeni kaikista jäykin uusien tilanteiden edessä aiemminkaan, mutta kun (melkein) kaikki ympärillä muuttuu, niin ihminenkin muuttuu. Sopeuttaa itseään. Käyttää järkeään. Sulkeutuu, jotta voi avautua. Kasvaa, jotta voi tulla viisaammaksi. Viisastuu, jos haluaa kasvaa isommaksi. 

Tällä hetkellä en pysty kuvittelemaan itseäni Suomeen, mutta olen täysin varma, että jos elämä minut sinne heittää, niin tiedän mitä haluan ja miten selviän. Kolmessa vuodessa elämä on siis joko heittänyt häränpyllyä tai antanut juuri sen, mitä pitikin. 

Olen jo pitkään tiennyt mitä haluan, eikä se ole siitä miksikään muuttunut. Minusta tulee loistava jäsenkorjaaja. 

Kuvitteellinen esimerkki

Jos nyt vaikka puhutaan selvyyden vuoksi hie--- siis kivenpainannasta. Joka on tietenkin luvanvaraista ja säädeltyä, saadyllistä toimintaa. Jonka toteuttamiseen tarvitaan vähintään musta-valkolupa, mutta tietenkin värilupakin on mahdollinen, ja jälkimmäinen vaatii enemmän koulutusta. Lisäksi voi hankkia jatkosertifikaatteja esimerkiksi glitteröintiin, tähtikuviointiin tai karhennukseen ja kaikista näistä saa hienon sertifikaatin seinälleen. Seinätapetointiin on siis tässä tapauksessa mahdollisuus käyttää viittä erilaista monivärisertifikaattia.

Otetaanpa sitten henkilö, joka on saanut koulutuksen musta-valko- ja väripainantaan aluksi kotimaassaan (kolminkertaisena tuntimääränä) ja sittemmin toimintamaassa. Hänellä on siis lupa sekä musta-valko että väripainaa ja kokemusta (ja 30 tuntia koulutusta) tähtikuvioinnista, josta ei kuitenkaan toimintamaan sertifikaattia.

Toisella henkilöllä on musta-valkolupa ja tähtikuviointisertifikaatti (6 tuntia). Kumpi on pätevämpi OMASTA MIELESTÄÄN?

Tyhmä ulkkis markkinoi itseään vaatimattomasti ja on harmissaan, kun niin paljon on vielä oppimatta ja kielenpoljentokin on omituinen. Eihän sitä voi kehua, jossei ole todistusta seinällä.

Paikallinen uhoaa 'saaneensa loistavan koulutuksen maailman johtavalta värikouluttajalta ja tietää kaiken glittereistä, tähtikuvioinnista ja karhennuksesta'!

Valitsisitko sinä kauneimmat vai kestävimmät kivet?

My garage door / voihan autotallinovi!

In some reason, my garage door opener operates in same frequency that our across the street neighbor's. Not all remotes, just mine.

It means that when I come home and open my garage door, also neighbor's door opens. Not a big deal, you may think, and definitely not my problem. I agree, but could you leave your neighbor's door to the garage, where two thirds if their stuff is boxed, open? in the middle of night when you use your remote to open but shut your own door with different frequency button and neighbor's  door stays open. 

So in the mornings I open and shut my door, go ring neighbor's doorbell to ask them to close their garage, but nobody is home. Then I open (and wake up my poor little child with cold again) my garage which shuts neighbor's, run back in, close my garage door, check that neighbor's is still shut, get out of the front door ans shut that. And leave for work. 

I just hope that new neighbors appreciate my continued action to keep their belongings safe!

Laiskuuden maksimointia

Jotta ei tule uusi vuosi, tiputan miljoona kiloa, osallistun kaikkiin hyväntekeväisyysjuttuihin, jotka auttavat sairaita lapsia, enkä koske alkoholiin -postausta. Puhumattakaan paastosta, puhdistuksesta tai detoksixikaatiosta. Ehei, en lupaa juosta tahi edes mielikuvatreenata yhtäkään massatapahtumaa varten ja aion silti olla onnellisempi kuin koskaan. Ehkä. Riippuen asioista ja niihin vaikuttavista tekijöistä.

Jotta tekstini nyt täyttäisi edes tammikuisen mediaseksikkyyden minimivaatimukset, niin kerron kummiskin, että luon tätä ilosanomaa kaikelle kansalle kuntopyörän selässä. Mutta vain siksi, että on niin kylmä (ihan pakkasta on) ja palelen. Tauotta ja koko ajan paitsi sen hetken, kun on peiton alla kuuma kello 4-6am, kun yläkerta savustuu, vaikka puhallukset on tyystin makuuhuoneesta suljettu. Kai se on se kuumakalle, joka vieressä kuorsaskelee, jota hetkittäisistä lämmönpuuskista saa syyttää. Jotta tämän viikon perusteella toivottaisin ne kuumat aallot ihan tervetulleiksi... (Juu, taatusti lausahdus joka iskee omaan nilkkaan, ja kipeästi, sitten kymmenen vuoden päästä.)

Sen verran päivitystä, että sain sitten puhuttua itselleni roiman palkankorotuksen, jonka turvin jatkan työskentelyä työluvan sallimissa rajoissa keskiviikkoisin. Muut päivät sitten olen oman itseni herra ja rouva, joten toimitusjohtajan vastuu painaa entistä enemmän. Suurin haaste tällä hetkellä on ehdottomasti oikean käsivarren työkykyisenä pitäminen, on siis suutarille käynyt moka ja helpompaahan se olis ennaltaehkäistä kuin kuntouttaa, mutta näin sitä taas oppii. Ymmärtämään ihmisiä ja olosuhteita. Laiskuutta, tympeyttä ja saamattomuutta, jotka ovat olennaisia osia ihmiseloa. Jotta heiluri heilahti taas vauhdilla toiseen päähän, mutta jokainen heilautus opettaa jotain. 

Siispä vietänkin ensi viikonlopun Actors Theaterissa nauttimassa NuVoices -festivaalista ja kerrankin olen lukenut kirjakerhon kirjan eli voin osallistua keskusteluun täysin rinnoin. Julie Kibler Calling me home oli teos ja voin suositella. (Näpyttelen tätä kännykällä, joten siksi en NÄE etsiä netistä suomenkielistä nimeä; jatkossa kai tarttis lisätä lukulasit salikassiin.) Toinen suositus lukutoukille olisi: Liane Moriartyn My Husbands Secret. On vielä kesken, mutta nautin kovasti.

Eli ei sitten tarvinnutkaan roudata itseään tässä vaiheessa viisuminhakuun, sillä jostain löytyi se erinomaosen looginen vastaus siihen, että Usan viisumiin voi saada loppujatkon poikkeamatta Suomen Usan lähetystössä, kun se viisumi kummiskin alunperinkin on myönnetty viideksi vuodeksi.' Tai no, ei tuokaan lause ihan täysin paikkaansa pidä, mutta anyhow uusi työlupa-anomus on sisässä. Pitäkää peukkuja, että se ennättää ajoissa! Maaliskuun puoliväliin on armonaikaa.

Eli työn ja elämän tasapainottamista on tiedossa ja mikäs sen mukavampaa. Puitteet on erinomaiset ja hyvät tuulet puhaltavat eli yritän kestää tämänpäiväisenkin ohjelman: punttisalia, lounasta, suunnittelua ja vähän töitä. Varsin sitkeässä istuu 8-4 -mentaliteetti, mutta kaikki edellytykset oppia yrittäjän vapauteen ovat olemassa! 

Päivän seuraava haaste on löytää sopivat tissiliivit; voi kun viitsisi lähteä Mallille.